Eilen köröttelimme jälleen Kasnäsin kylpylään. Tästähän alkaa tulla jo tapa :D Täältä saatujen vihjeiden sekä erään ystäväni innostuneen suosittelun (kiitos A) jälkeen päätin kokeilla vesijuoksua. Valmistauduin etsimällä netistä tietoa miten tuo kyseinen laji tulisi suorittaa. Luulin sen tarkoittavan altaan pohjaa pitkin juoksemista, mutta eipäs se niin ollutkaan. Kieli poskessa katsoin youtube-videota ja kylpylän ihanan tyhjässä altaassa kokeilin, juoksuvöitä saa onneksi lainata paikan päältä.
Vyön paikalleen saaminen oli jo haaste sinänsä. Tämä kuulostaa tosi naurettavalta - mutta en kehdannut alkaa pukea sitä altaan ulkopuolella, joten puin sitä sitten hartioita myöden vedessä. Vaikeaahan se totta vie oli, vyö kun oli kovin kelluvaista sorttia. Ja - nyt saa nauraa - olin huolissani että jos ne vyön nauhat eivät ylläkään vatsani ympäri. Totta kai ne ylsivät, olisi sinne mahtunut varmaan vielä toinenkin saman kokoinen sisälle...
Ja sitten juoksemaan. Ei se ollutkaan kovin vaikeaa, tosin omaa juoksuasentoa oli vaikea tarkistaa kun ei sitä pystynyt katsomaan. Tytär ja mies kävivät kumpikin veden alla katsomassa oliko asento oikea. Kuulemma oli :) Puuha oli mahdottoman hauskaa ja sopi hyvin tällaiselle silmälasikäärmeellekin, päätä kun sai pitää suht pystyssä uimiseen verrattuna. Vyö piti ihanasti pinnalla, ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin olisi juossut avaruudessa, pohjaa kun ei kosketa jaloilla ollenkaan vaan juostaan ikään kuin ilmassa. Oli ihana tuntea itsensä niin painottomaksi!
Asiaa myöhemmin mietittyäni tajusin, että vesi on ainoa elementti jossa pystyn juoksemaan. Tai siis kyllähän minä nyt pystyn juoksemaan kuivalla maallakin, mutta en mielellään tee niin. Monestakin syystä ;) Vedessä eivät nivelet rasitu eivätkä paikat paina väärään suuntaan, ei ylös eikä alas.
Melkein tunnin juoksentelin ympäriinsä, eikä tuntunut oikein missään. Aloin kyllä vähän epäillä, oliko pää sittenkin liian ylhäällä, niska kun alkoi tuntua vähän jäykältä. Täytynee opiskella vähän lisää tuosta asennosta.
Illalla tuntui myös selkä vähän kiukuttelevan.
Uimapuku aiheuttaa huolta ja vaivaa. Se on vielä pysynyt koossa, mutta on vain ajan kysymys koska se hajoaa. Mistä, voi mistä minä löydän tilalle uuden????? Kun mikään kokeilemani puku ei ole sopinut. Vihjeitä?
Reipas kuntoilu huipentui - jälleen - rantaravintolan seisovaan pöytään. Tarkoitus oli syödä eväitä - mutta olimme kaikki kolme niin tuskaisan nälkäisiä että raahustimme viimeisillä voimillamme suoraan valmiiseen pöytään. Tänä aamuna oli paino sitten vähän noussut, mutta ei se mitään. Oli se sen arvoista ;)
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
16.3 2014
Sain tänään ihanaa sähköpostia henkilöltä, joka on seurannut kirjoitteluani (kiitos S). Tuli todella hyvä mieli siitä, että olin voinut rohkaista myös häntä tekemään elämäntapamuutoksia, sehän on yksi tämän blogin tarkoituksista.
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
lauantai 15. maaliskuuta 2014
15.3 2014
Omenapiirakan paistuessa uunissa on hyvä käydä päivittämässä dieettiblogia :) Eilinen punnitus oli iloinen tapahtuma - paino oli liikahtanut 600 grammaa alaspäin!!! Eli vaikuttaa siltä että ollaan päästy jumista irti :) Tästä on hyvä jatkaa.
Nyt olen huomannut, miten maha on todella pienentynyt. Alussa se pieneni vain paastopäivinä, pompahtaakseen isoksi taas normipäivinä. Nyt se pysyy pienempänä. Tänään huomasin että jopa ranteet näyttävät ohuemmilta - tai enkö ole niitä vaan katsonut tarkkaan aiemmin? No, jostainhan se kymmenen kiloa on kadonnut, joten miksei myös ranteista :)
Kevätliikunta vaihtuikin tänään yllättäen talviurheiluksi, yöllä oli lunta tullut yli 10 senttiä. En kyllä tykkää, kun oli jo niin kevätfiiliksissä. Vaan ei auta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja iloita siitä. Suojakelihän tuolla näkyy olevan joten ei niitä suksia vissiin vieläkään kannata vintistä alas hakea..
Jos lähtisi tästä harrastamaan vähän hyötyliikuntaa - eli lumitöihin. Mukavaa viikonloppua!
Nyt olen huomannut, miten maha on todella pienentynyt. Alussa se pieneni vain paastopäivinä, pompahtaakseen isoksi taas normipäivinä. Nyt se pysyy pienempänä. Tänään huomasin että jopa ranteet näyttävät ohuemmilta - tai enkö ole niitä vaan katsonut tarkkaan aiemmin? No, jostainhan se kymmenen kiloa on kadonnut, joten miksei myös ranteista :)
Kevätliikunta vaihtuikin tänään yllättäen talviurheiluksi, yöllä oli lunta tullut yli 10 senttiä. En kyllä tykkää, kun oli jo niin kevätfiiliksissä. Vaan ei auta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja iloita siitä. Suojakelihän tuolla näkyy olevan joten ei niitä suksia vissiin vieläkään kannata vintistä alas hakea..
Jos lähtisi tästä harrastamaan vähän hyötyliikuntaa - eli lumitöihin. Mukavaa viikonloppua!
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
12.3 2014
Ihana päivä takana. Lähdimme kolmen sukupolven naisenergialla ajelemaan Kasnäsin kylpylään. Nyt olimme jo vähän rohkeammalla mielellä koska paikka oli tuttu. Samaan aikaan paikalle oli tullut neljäntoista hengen mukava eläkeläisryhmä, joka oli tilannut vesijumppatunnin. Tässä tulee tunnustus: tein salaa jumppaliikkeitä toisessa altaassa, vakoiltuani jumpanvetäjää porealtaan takaa. Minusta kyllä tuntuu että hän vilkuili välillä minuun päin, odotin että joku tulee huomauttamaan asiasta. Eihän se muuten kai kiellettyä ole, mutta kun jumppaan osallistuminen maksaa erikseen, joten oli mukana vähän niinkuin jäniksenä.
No, kaikkia liikkeitä ei oikein voinut tehdä matalammassa altaassa, joten kun kyllästyin osumaan polvella leukaani, menin kiltisti uimaan ihan vaan tavallista räpisammakkoa. Niin, uimatyylini ei lienee ihan tieteellisesti oikeaoppinen, uimakouluun meno näin aikuisena voisi olla ihan harkitsemisen arvoinen juttu. Lisäksi uiminen silmälasit päässä tekee asennosta hieman jäykän, päätä tulee pidettyä liian ylhäällä. Ei voi mitään. Ilman laseja en halua uida, vaikka noin altaan kaltaisessa rajatussa tilassa ei ole vaaraa ajelehtia avomerelle. Näin voisi tällaiselle sokealle lepakolle meressä kyllä käydä...En halua myöskään uida naama vedessä. En vaan kestä kun vettä menee nenään ja joka paikkaan mihin se ei kuulu. Joten mennään jäykkistyylillä, kuluu siinäkin kaloreita.
Tuosta vesijumpasta vielä: se näytti noin yleisesti ottaen tosi hauskalta. Aloinkin miettiä että ehkä se voisi olla minulle sopiva ryhmäliikuntajuttu. Sain altaassa kelluessani varsinaisen ahaa-elämyksen: vesijumppa on täydellinen vaihtoehto ylipainoiselle ihmiselle, joka kärsii suuresti hytkymisestä ja pomppimisesta toisten nähden, varsinkin jos näillä sattuu olemaan jo valmiiksi rautainen kunto ja vielä rautaisempi vartalo. Ja näinhän se on; menipä melkein mihin jumpparyhmään tahansa, kaikki muut on repäisty suoraan liikuntavideosta.
Vedessä voi olla kaulaansa myöten piilossa, eikä kukaan näe vaikka kuinka hytkyy ja hyllyy. Ylikiloja ei tarvitse ujostella - koska kukaan ei näe niitä!!!!! Jee!!! Tämän siis laitamme harkintaan. Harmi vaan kun matkaa on vähän paljon...
Vielä kerran on sanottava: tämän porukan joukossa oli mukava uida ja saunoa. Kun ihminen on elänyt pitkän elämän, ei hän enää katsele arvostellen naapurin makkaroita. Tämä ryhmä nautti kivasta olosta ja kokemuksesta. Kuulin kuinka yksi rouvasihminen hihkaisi matkanjohtajalle: Ihanaa, kun on tällainen reissu!!!
Niin. Oli todella ihanaa kun oli tällainen reissu <3
(Vajaan sadan metrin päässä kylpylästä on Kasnäsin vierasvenesatama. Vielä on hiljaista...)
(Näkymä Lövön upealta sillalta oli tällä kertaa huomattavasti selkeämpi kuin edellisellä kerralla...)
No, kaikkia liikkeitä ei oikein voinut tehdä matalammassa altaassa, joten kun kyllästyin osumaan polvella leukaani, menin kiltisti uimaan ihan vaan tavallista räpisammakkoa. Niin, uimatyylini ei lienee ihan tieteellisesti oikeaoppinen, uimakouluun meno näin aikuisena voisi olla ihan harkitsemisen arvoinen juttu. Lisäksi uiminen silmälasit päässä tekee asennosta hieman jäykän, päätä tulee pidettyä liian ylhäällä. Ei voi mitään. Ilman laseja en halua uida, vaikka noin altaan kaltaisessa rajatussa tilassa ei ole vaaraa ajelehtia avomerelle. Näin voisi tällaiselle sokealle lepakolle meressä kyllä käydä...En halua myöskään uida naama vedessä. En vaan kestä kun vettä menee nenään ja joka paikkaan mihin se ei kuulu. Joten mennään jäykkistyylillä, kuluu siinäkin kaloreita.
Tuosta vesijumpasta vielä: se näytti noin yleisesti ottaen tosi hauskalta. Aloinkin miettiä että ehkä se voisi olla minulle sopiva ryhmäliikuntajuttu. Sain altaassa kelluessani varsinaisen ahaa-elämyksen: vesijumppa on täydellinen vaihtoehto ylipainoiselle ihmiselle, joka kärsii suuresti hytkymisestä ja pomppimisesta toisten nähden, varsinkin jos näillä sattuu olemaan jo valmiiksi rautainen kunto ja vielä rautaisempi vartalo. Ja näinhän se on; menipä melkein mihin jumpparyhmään tahansa, kaikki muut on repäisty suoraan liikuntavideosta.
Vedessä voi olla kaulaansa myöten piilossa, eikä kukaan näe vaikka kuinka hytkyy ja hyllyy. Ylikiloja ei tarvitse ujostella - koska kukaan ei näe niitä!!!!! Jee!!! Tämän siis laitamme harkintaan. Harmi vaan kun matkaa on vähän paljon...
Vielä kerran on sanottava: tämän porukan joukossa oli mukava uida ja saunoa. Kun ihminen on elänyt pitkän elämän, ei hän enää katsele arvostellen naapurin makkaroita. Tämä ryhmä nautti kivasta olosta ja kokemuksesta. Kuulin kuinka yksi rouvasihminen hihkaisi matkanjohtajalle: Ihanaa, kun on tällainen reissu!!!
Niin. Oli todella ihanaa kun oli tällainen reissu <3
(Vajaan sadan metrin päässä kylpylästä on Kasnäsin vierasvenesatama. Vielä on hiljaista...)
(Näkymä Lövön upealta sillalta oli tällä kertaa huomattavasti selkeämpi kuin edellisellä kerralla...)
tiistai 11. maaliskuuta 2014
11.3 2014
Aamun punnitus puhui taas raakaa totuuttaan - paino junnaa paikallaan...nämä hetket ovat kieltämättä hieman koettelevia, positiivista - ja realistista - asennetta joutuu hieman hakemaan. Osittain tietenkin tiedän mistä tämä johtuu. Normipäivinä en ole pystynyt ihan samaan kurinalaisuuteen kuin alussa ja liikuntaa on harrastettu vähemmän. Nou hätä. En aio joutua tästä masennuksen syövereihin enkä heitä dieettiä romukoppaan, vaan jatkan eteenpäin.
Teimme koiran kanssa kolmen kilometrin lenkin. Pitkään aikaan eivät jalat ole painaneet niin julmetusti kuin tänään. EN JAKSA, EN HALUA, EN PYSTY hakkasi mielessä ja korvissa - kunnes päätin että tämä ei nyt auta yhtään, heti vähän positiivisuutta kehiin. On ihan minusta kiinni että painavatko ne jalat sata vai kaksisataa kiloa. Niinpä pinnistin ulos kielteisen ajattelun syövereistä ja johan alkoi tossu nousta, ainakin vähän helpommin. Hetken päästä en enää ajatellut olevani lenkillä, vaan mietin ihan muita asioita.
Keväisen lämmin sää nosti hien pintaan ja aloin miettiä, että kohta on toppatakki-kumisaapas-asukokonaisuus vaihdettava kevyempiin vermeisiin. Pitäisi hommata jostain oikein hyvät kengät lenkkeilyyn. Olen koko talven pärjännyt lämminvuorisilla kumisaappailla, ne sopivat maaseudun kuravelliin parhaiten. Eivät välttämättä kyllä ole ergonomisesti ollenkaan ne parhaat kävelykengät, onkin oikeastaan ihme etteivät jalat ole sanoneet sopimusta irti.
Minulla on hyvin, hyvin hankalat jalat. Kaikki kengät tuntuvat puristavan varpaista, sandaaleilla yleensä kuljenkin niin pitkään kuin mahdollista. Jos tiedossa on kaupoissa kiertelyä pidemmän aikaa, laitan talvellakin sandaalit auton kyytiin ja vaihdan parkkihallissa. Näytän varmaan ihan toopelta sandaaleissani, mutta hällä väliä. Vielä toopemmalta näyttäisin kulkiessani epäsopivissa kengissä, tuskanirvistys naamalla.
Ehkä sandaaleilla voisi lenkkeilläkin, mutta niihin tuppaa menemään kiviä ja hiekkaa koko ajan, lisäksi näin alkukeväästä on niin kuraista ja märkää etteivät ne ehkä kuitenkaan pärjäisi...Minkälaiset kengät minä siis hankkisin - ja mistä? Äitini oli sitä mieltä, että pitäisi mennä esim Instrumentariumiin, siellä kai myydään myös kenkiä? Tosin ei ehkä lenkki-sellaisia...Jos teillä lukijoilla on hyviä vinkkejä, laittakaapa tulemaan!
Toinen hieman outo peräänkuulutus minulla myös olisi: jos kuulolla sattuisi olemaan lääkäri, joka olisi kiinnostunut seuraamaan 5:2-dieettiläistä ja tekemään tutkimusta oudoista ja ei niin oudoista vaivoista, saa mielellään ottaa yhteyttä. Ilmoittaudun koekaniiniksi...Päänsärky riivaa edelleen, johtuneeko sitten paastosta tai - mikä todennäköisempää - jumissa olevista hartioista. Alkaa vaan pikku hiljaa käymään hermoille...olisi mielenkiintoista päästä jonkin näköiseen seurantaan, miten tämä kaikki vaikuttaa veriarvoihin ja muuhun. Joten viestiä osoitteeseen laura.sychold@gmail.com jos tällainen henkilö siellä jossain kuulolla on :)
Teimme koiran kanssa kolmen kilometrin lenkin. Pitkään aikaan eivät jalat ole painaneet niin julmetusti kuin tänään. EN JAKSA, EN HALUA, EN PYSTY hakkasi mielessä ja korvissa - kunnes päätin että tämä ei nyt auta yhtään, heti vähän positiivisuutta kehiin. On ihan minusta kiinni että painavatko ne jalat sata vai kaksisataa kiloa. Niinpä pinnistin ulos kielteisen ajattelun syövereistä ja johan alkoi tossu nousta, ainakin vähän helpommin. Hetken päästä en enää ajatellut olevani lenkillä, vaan mietin ihan muita asioita.
Keväisen lämmin sää nosti hien pintaan ja aloin miettiä, että kohta on toppatakki-kumisaapas-asukokonaisuus vaihdettava kevyempiin vermeisiin. Pitäisi hommata jostain oikein hyvät kengät lenkkeilyyn. Olen koko talven pärjännyt lämminvuorisilla kumisaappailla, ne sopivat maaseudun kuravelliin parhaiten. Eivät välttämättä kyllä ole ergonomisesti ollenkaan ne parhaat kävelykengät, onkin oikeastaan ihme etteivät jalat ole sanoneet sopimusta irti.
Minulla on hyvin, hyvin hankalat jalat. Kaikki kengät tuntuvat puristavan varpaista, sandaaleilla yleensä kuljenkin niin pitkään kuin mahdollista. Jos tiedossa on kaupoissa kiertelyä pidemmän aikaa, laitan talvellakin sandaalit auton kyytiin ja vaihdan parkkihallissa. Näytän varmaan ihan toopelta sandaaleissani, mutta hällä väliä. Vielä toopemmalta näyttäisin kulkiessani epäsopivissa kengissä, tuskanirvistys naamalla.
Ehkä sandaaleilla voisi lenkkeilläkin, mutta niihin tuppaa menemään kiviä ja hiekkaa koko ajan, lisäksi näin alkukeväästä on niin kuraista ja märkää etteivät ne ehkä kuitenkaan pärjäisi...Minkälaiset kengät minä siis hankkisin - ja mistä? Äitini oli sitä mieltä, että pitäisi mennä esim Instrumentariumiin, siellä kai myydään myös kenkiä? Tosin ei ehkä lenkki-sellaisia...Jos teillä lukijoilla on hyviä vinkkejä, laittakaapa tulemaan!
Toinen hieman outo peräänkuulutus minulla myös olisi: jos kuulolla sattuisi olemaan lääkäri, joka olisi kiinnostunut seuraamaan 5:2-dieettiläistä ja tekemään tutkimusta oudoista ja ei niin oudoista vaivoista, saa mielellään ottaa yhteyttä. Ilmoittaudun koekaniiniksi...Päänsärky riivaa edelleen, johtuneeko sitten paastosta tai - mikä todennäköisempää - jumissa olevista hartioista. Alkaa vaan pikku hiljaa käymään hermoille...olisi mielenkiintoista päästä jonkin näköiseen seurantaan, miten tämä kaikki vaikuttaa veriarvoihin ja muuhun. Joten viestiä osoitteeseen laura.sychold@gmail.com jos tällainen henkilö siellä jossain kuulolla on :)
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
9.3 2014
Kappas kappas, onpas minusta tullut hiljainen...on näköjään ollut niin kiire, että tänne kirjoittaminen on jäänyt lähinnä ajatusasteelle. Mutta täällä ollaan ja pyristellään eteenpäin edelleen.
Perjantaina sain vihdoinkin vaihdettua uuden rikkinäisen vaakamme toimivaan versioon. Olikin jännittävää kiivetä sille, kun tässä on nyt punnittu kai neljällä eri va'alla joista jokainen tietenkin näyttää vähän eri lukemia. No, se kymmenen kiloa on osapuilleen nyt poissa, muutama sata grammaa heiluu edes takaisin. Hyvä minä!!!
Onpa muuten merkillistä miten ihminen sopeutuu tällaisiin muutoksiin. Ensin se on niiin iso juttu että kokonaista kymmenen kiloa on kadonnut. Ja sitten hetken päästä sitä ei oikein enää edes huomaa, tuntee vaan että kauheaa kun olen lihava. Yritänkin muistutella itselleni koko ajan että mukana kulkee nyt yksi täysi vesiämpäri vähemmän. Jos olet joskus kantanut täyttä vesiämpäriä, tiedät että kyllä se aika nopeasti alkaa tuntua todella painavalta. Ihanaa että se on nyt poissa :)
Paino on pysynyt nyt ehkä parisen viikkoa kuta kuinkin paikallaan, johtunee varmasti ruokapäivien herkuttelusta ja siitä, että selkäkipuisena en päässyt oikein liikkumaan. Nyt pääsee taas, kunhan vaan se laiskamato päästää. Täytyy aina nuijia se hiljaiseksi ja sitten painella kiireen kaupalla lenkille, ennenkuin se taas tokenee :)
En ota stressiä siitä, että paino ei tilapäisesti laskekaan samaa vauhtia kuin alussa (jolloin olinkin paljon tiukempi liikunnan ja ruokavalion suhteen). Tai no ok, myönnetään, että näin jo silmissäni miten olisin kesäkuun loppuun mennessä saanut pois ainakin 30 kiloa...Olen taipuvainen hätäisyyteen ja kärsimättömyyteen. Kaikki pitäisi tapahtua nopeasti. Mutta kun tarkemmin ajattelee, onhan näiden kilojen keräämiseenkin mennyt aikaa enemmän kuin puolisen vuotta, joten eihän ne nyt ihan heti aio paikastaan luopua. Minussa on varmaan ihan mukava olla :D
No, ehkä tuo haave ei ihan toteudu - mutta varmaa on, että ellei keho päätä että tämä dieetti ei minulle ollenkaan sovi, olen kesäkuun loppuun mennessä huomattavasti hoikempi kuin tammikuun kahdeksas, jolloin tämä seikkailu alkoi.
Siispä, kohti huomista ja uutta paastopäivää ja toivottavasti reipasta viikkoa!!
(Kaunis vaikka ei edes vielä täysi :) )
Perjantaina sain vihdoinkin vaihdettua uuden rikkinäisen vaakamme toimivaan versioon. Olikin jännittävää kiivetä sille, kun tässä on nyt punnittu kai neljällä eri va'alla joista jokainen tietenkin näyttää vähän eri lukemia. No, se kymmenen kiloa on osapuilleen nyt poissa, muutama sata grammaa heiluu edes takaisin. Hyvä minä!!!
Onpa muuten merkillistä miten ihminen sopeutuu tällaisiin muutoksiin. Ensin se on niiin iso juttu että kokonaista kymmenen kiloa on kadonnut. Ja sitten hetken päästä sitä ei oikein enää edes huomaa, tuntee vaan että kauheaa kun olen lihava. Yritänkin muistutella itselleni koko ajan että mukana kulkee nyt yksi täysi vesiämpäri vähemmän. Jos olet joskus kantanut täyttä vesiämpäriä, tiedät että kyllä se aika nopeasti alkaa tuntua todella painavalta. Ihanaa että se on nyt poissa :)
Paino on pysynyt nyt ehkä parisen viikkoa kuta kuinkin paikallaan, johtunee varmasti ruokapäivien herkuttelusta ja siitä, että selkäkipuisena en päässyt oikein liikkumaan. Nyt pääsee taas, kunhan vaan se laiskamato päästää. Täytyy aina nuijia se hiljaiseksi ja sitten painella kiireen kaupalla lenkille, ennenkuin se taas tokenee :)
En ota stressiä siitä, että paino ei tilapäisesti laskekaan samaa vauhtia kuin alussa (jolloin olinkin paljon tiukempi liikunnan ja ruokavalion suhteen). Tai no ok, myönnetään, että näin jo silmissäni miten olisin kesäkuun loppuun mennessä saanut pois ainakin 30 kiloa...Olen taipuvainen hätäisyyteen ja kärsimättömyyteen. Kaikki pitäisi tapahtua nopeasti. Mutta kun tarkemmin ajattelee, onhan näiden kilojen keräämiseenkin mennyt aikaa enemmän kuin puolisen vuotta, joten eihän ne nyt ihan heti aio paikastaan luopua. Minussa on varmaan ihan mukava olla :D
No, ehkä tuo haave ei ihan toteudu - mutta varmaa on, että ellei keho päätä että tämä dieetti ei minulle ollenkaan sovi, olen kesäkuun loppuun mennessä huomattavasti hoikempi kuin tammikuun kahdeksas, jolloin tämä seikkailu alkoi.
Siispä, kohti huomista ja uutta paastopäivää ja toivottavasti reipasta viikkoa!!
(Kaunis vaikka ei edes vielä täysi :) )
maanantai 3. maaliskuuta 2014
3.3 2014
Nälkänälkänälkänälkä......on se erikoista miten joinakin paastopäivinä kaikki sujuu kuin raiteilla, kun taas sitten toisinaan tuntuu että nälkä on muuttunut persoonaksi joka hyppii nenän edessä ja huutaa molempiin korviin täysillä...tältä tuntuu juuri tänään.
Ruoka on ollut mielessä melkein koko ajan, vaikka olen yrittänyt harhauttaa ajatuksia muualle ja pitänyt itseäni jatkuvassa liikkeessä, tehden jotain. Pienellä lenkilläkin käytiin, mutta ulkona on tänään niin loskaista ja märkää ja kuraista, etten oikein saanut sellaista extreme-wannabe-fiilistä nostettua. Joskus kun tuntuu ettei ne kurat ja sateet haittaa, vaan on kiva painella niin että rapa roiskuu...Ehkä tämä selän aiheuttama pakkolepo on tehnyt minusta laiskan. Ei oikein huvita liikkua...Mutta ei se mitään. Eteenpäin mennään kuitenkin.
Aamun tuorepuuro ei oikein jaksanut innostaa. Viimeinen lusikallinen pyöri suussa kuin purukumi enkä meinannut saada sitä ollenkaan alas. Torstaina keitän kyllä taas kaurapuuroa...Tuo tuorepuuro pitää kyllä yleensä nälkää paremmin kuin kaurapuuro, mutta ei se oikein pelkän omenaraasteen kanssa maistunut hyvältä. Jos saisi tujauttaa päälle reilusti jotain hyvää jogurttia niin sitten...mutta kun en raaski tuhlata kaloreita siihen niin..
Päivälliseksi oli iso lautasellinen salaattia, johon lisäsin herkuksi vähärasvaista mozzarella-juustoa ja pienen purkin tonnikalaa tomaattikastikkeessa. Kalorimäärästä ei ole tietoakaan, mutta menen tässä aika pitkälle arvion varassa. Juu, tiedetään, se on vähän pettävää, helposti tulee vähäteltyä niitä määriä. Mutta olen niin huono laskemaan täsmällisiä lukuja, enkä toisaalta halua että tämä kaatuu siihen etten malta olla tarkka laskuissa. Koska paino kuitenkin laskee koko ajan, en voi olla kovin kaukana totuudesta ;)
Nälän älämölö on tilapäisesti hieman hiljentynyt, se mussuttaa siellä nyt niitä salaatinlehtiä :) Kyllä tästä selvitään! Yhtään paastopäivää ei ole mennyt myttyyn ja siitä olen kyllä aika ylpeä, eritoten kun tunnen itseni. Aamulla aloitetut kuurit ovat yleensä kaatuneet iltapalaan mennessä - kun on nälkä...Olen kahden kuukauden aikana pitänyt nyt siis 16 paastopäivää tämä mukaan lukien, jokaisen suunnitelman mukaan. JESSS!!!
5:2-dieettiä arvostellaan ankarasti siksi, että sen katsotaan aiheuttavan ahmimista normaali ruokapäivinä. Saattaa olla että jollekulle on näin käynytkin, mutta en tiedä johtuuko se dieetistä. Paastopäivänä voi ajatuksissaan syödä vaikka mitä seuraavana päivänä, mutta ei tilaisuuden tullen sitten kuitenkaan syö. Minulle todella suurena ahaa-elämyksenä on näiden kahden kuukauden aikana tullut se tosiasia, että kun on lupa syödä, ei välttämättä syökään. Jos kielletään syömästä, haluaisi syödä koko ajan. Vaikka olen painoa pudottanut elämässäni monta kertaa, en ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaista positiivisuutta nimenomaan siitä, ettei koko ajan tarvitse kieltäytyä kaikesta. Sitä ei voi riittävästi painottaa, kuinka suuri merkitys sillä on, ettei koko ajan kielletä ja nuhdella epäonnistumisista.
Normiruokapäivinä saatan havahtua sellaiseen melkein eufooriseen onnentunteeseen siksi, että minullahan on lupa syödä. En kuitenkaan ryntää heti syömään, pelkkä tunne riittää.
Ylipaino on todella usein yhteydessä psyykeen, vaikka aina ei ole helppoa selvittää perimmäisiä syitä lihomiseen, edes itselleen. Olen yrittänyt, mutta en ole vielä keksinyt omaa syytäni. Ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa.
Näin muuten sanoi yksi maailman lihavimmista ihmisistäkin. Hän painoi 320 kg....
Ruoka on ollut mielessä melkein koko ajan, vaikka olen yrittänyt harhauttaa ajatuksia muualle ja pitänyt itseäni jatkuvassa liikkeessä, tehden jotain. Pienellä lenkilläkin käytiin, mutta ulkona on tänään niin loskaista ja märkää ja kuraista, etten oikein saanut sellaista extreme-wannabe-fiilistä nostettua. Joskus kun tuntuu ettei ne kurat ja sateet haittaa, vaan on kiva painella niin että rapa roiskuu...Ehkä tämä selän aiheuttama pakkolepo on tehnyt minusta laiskan. Ei oikein huvita liikkua...Mutta ei se mitään. Eteenpäin mennään kuitenkin.
Aamun tuorepuuro ei oikein jaksanut innostaa. Viimeinen lusikallinen pyöri suussa kuin purukumi enkä meinannut saada sitä ollenkaan alas. Torstaina keitän kyllä taas kaurapuuroa...Tuo tuorepuuro pitää kyllä yleensä nälkää paremmin kuin kaurapuuro, mutta ei se oikein pelkän omenaraasteen kanssa maistunut hyvältä. Jos saisi tujauttaa päälle reilusti jotain hyvää jogurttia niin sitten...mutta kun en raaski tuhlata kaloreita siihen niin..
Päivälliseksi oli iso lautasellinen salaattia, johon lisäsin herkuksi vähärasvaista mozzarella-juustoa ja pienen purkin tonnikalaa tomaattikastikkeessa. Kalorimäärästä ei ole tietoakaan, mutta menen tässä aika pitkälle arvion varassa. Juu, tiedetään, se on vähän pettävää, helposti tulee vähäteltyä niitä määriä. Mutta olen niin huono laskemaan täsmällisiä lukuja, enkä toisaalta halua että tämä kaatuu siihen etten malta olla tarkka laskuissa. Koska paino kuitenkin laskee koko ajan, en voi olla kovin kaukana totuudesta ;)
Nälän älämölö on tilapäisesti hieman hiljentynyt, se mussuttaa siellä nyt niitä salaatinlehtiä :) Kyllä tästä selvitään! Yhtään paastopäivää ei ole mennyt myttyyn ja siitä olen kyllä aika ylpeä, eritoten kun tunnen itseni. Aamulla aloitetut kuurit ovat yleensä kaatuneet iltapalaan mennessä - kun on nälkä...Olen kahden kuukauden aikana pitänyt nyt siis 16 paastopäivää tämä mukaan lukien, jokaisen suunnitelman mukaan. JESSS!!!
5:2-dieettiä arvostellaan ankarasti siksi, että sen katsotaan aiheuttavan ahmimista normaali ruokapäivinä. Saattaa olla että jollekulle on näin käynytkin, mutta en tiedä johtuuko se dieetistä. Paastopäivänä voi ajatuksissaan syödä vaikka mitä seuraavana päivänä, mutta ei tilaisuuden tullen sitten kuitenkaan syö. Minulle todella suurena ahaa-elämyksenä on näiden kahden kuukauden aikana tullut se tosiasia, että kun on lupa syödä, ei välttämättä syökään. Jos kielletään syömästä, haluaisi syödä koko ajan. Vaikka olen painoa pudottanut elämässäni monta kertaa, en ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaista positiivisuutta nimenomaan siitä, ettei koko ajan tarvitse kieltäytyä kaikesta. Sitä ei voi riittävästi painottaa, kuinka suuri merkitys sillä on, ettei koko ajan kielletä ja nuhdella epäonnistumisista.
Normiruokapäivinä saatan havahtua sellaiseen melkein eufooriseen onnentunteeseen siksi, että minullahan on lupa syödä. En kuitenkaan ryntää heti syömään, pelkkä tunne riittää.
Ylipaino on todella usein yhteydessä psyykeen, vaikka aina ei ole helppoa selvittää perimmäisiä syitä lihomiseen, edes itselleen. Olen yrittänyt, mutta en ole vielä keksinyt omaa syytäni. Ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa.
Näin muuten sanoi yksi maailman lihavimmista ihmisistäkin. Hän painoi 320 kg....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)