Jee, tauon jälkeen oli tänään paastopäivä ja tuntuu että maailma pyörii taas oikealla radallaan. Hyvin on päivä mennyt, tosin juominen on jostain syystä vaatinut ponnistelua. Aamiaiseksi söin neljä siivua keittokinkkua (niissä on vain 6 kaloria/siivu, tiesittekös sitä?), vihreää salaattia, muutama kirsikkatomaatti ja alfa-alfan ituja, nami! Niin ja maitokahvi tietenkin.
Lenkillekin lähdettiin miehen kanssa. Ensin vähän mietitytti että uskallanko lähteä, jotenkin nuo viikonlopun tuntemukset saivat arastelemaan. Se on muuten kumma miten ihmisen omat pelot voivat vaikuttaa. Vaikka lääkäri sanoi ettei sydän ollut syynä oireisiin, yritti sisäinen ääni sanoa että ehkä se sittenkin oli..Niin, se on ihan tyhmää, turhaan kulutan energiaa tämmöisen pelkäämiseen...No, lenkille kuitenkin mentiin ja ajattelin että nyt menen välillä niin lujaa kuin jaksan ja jos sitten tuntuu huonolta, on syytä uskoa että pumpussa on vikaa.
Menin loivaa ylämäkeä parisataa metriä niin lujaa kuin jaksoin. Tottakai hengästyin vähän mutta muuten ei tehnyt tiukkaa, tuntui että olisi voinut mennä vieläkin lujempaa. Syke nousi muttei mihinkään rajalukemiin ja hengitys tasaantui nopeasti. Itse asiassa huomasin että kunto on kuin onkin kasvanut, askel kulki kevyesti. Ehkä en siis ole kuitenkaan ihan kuoleman oma vielä ;)
Päivällinen koostui tänään "pesuvadillisesta salaattia". Vihreää salaattia, kurkkua, kirsikkatomaatteja, varsiselleriä, hapankaalia ja alfa-alfaa tai sinimailanen se kai on suomeksi. Vähän pestoa, keittokinkun viipaleita muutama ja pari ruokalusikkaa raejuustoa (2 %). Mies otti omaan salaattiinsa tonnikalaa currykastikkeessa tuon kinkun sijaan. Hän oli aivan onnessaan ja sanoi että hän on jo kymmenen vuotta halunnut syödä pelkkää salaattia joskus ruoaksi ja nyt sitä saa :) Meillä itse asiassa syödään hyvin monipuolista salaattia lähes joka päivä ruoan kanssa mutta että pelkästään ruoaksi on harvinaista. Tytär oli kylässä joten hänellä oli eri sapuskat ;) Kyllä maistui hyvälle ja nälkäkin saatiin taltutettua vähäksi aikaa. Tosin tässä illan aikana olen joutunut vähän taistelemaan. Join poikkeuksellisesti toisen kupin kahvia jossa oli reilusti punaista maitoa (juujuu) ja vähän hunajaa. Tunsin nimittäin että päänsärky koputteli ovelle ja olen saanut siitä NIIN tarpeekseni että päätin tehdä vastahyökkäyksen. Viisaasti särky perääntyikin kahvin jälkeen.
Kello on nyt 20, päivä alkaa olla niin sanotusti pulkassa. Vielä aion keittää mikrossa kaurapuuroannoksen, vaikka vähän tuntuu että saatan mennä yli sen 500 kalorin..Mutta maha tyhjänä ei uni tule edelleenkään joten syötävä on ja kuten aiemmin olen sanonutkin, puuro on minulla se paras kaveri nälkään. On vatsalle lempeää ja tuntuu mukavan lämpöiseltä - myös mahan sisäpuolella ;)
Joten, ihanaa kun voi sanoa: I´m back in business :D Mahtaisiko tällä viikolla alittua jo se 100?? Muutaman päivän päästä tiedämme...
maanantai 31. maaliskuuta 2014
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
30.3 2014
Terveisiä sairaalasta! Tai no, nyt ollaan taas jo onneksi kotona, mutta nelisen tuntia tuli istuttua Salon sairaalan päivystyksessä..Se norsun jalka alkoi olla sen verran häiritsevä tuossa rinnan päällä, että lähdimme 50 kilometrin ajelulle. Luin iltalukemiseksi lääkärinkirjaa (juu, tiedän, ei ehkä parasta unilääkettä) ja tulin siihen tulokseen, että koska oireet viittasivat pahasti sydäninfarktiin, en halunnut odottaa maanantaihin, jolloin olisi päässyt Kemiön terveyskeskukseen.
No, sydänfilmi otettiin ja siitä selvisi onneksi ettei ainakaan infarkti ole kyseessä. Verenpaine oli vähän koholla, siihen olisin saanut vielä toisen lääkkeen, mutta koska tulen niistä niin sairaaksi, sanoin että jos tällä yhdellä yrittäisin pärjätä. Täysin selväksi ei tullut että mistä nämä oireet johtuvat, mutta sain lääkekuurin ärtyneen ruokatorven hoitoon, se kun aiheuttaa myös tällaisia tuntemuksia. Itse arvelen - nyt kun pahin vaihtoehto on suljettu pois - että kyse on todennäköisesti yhdistelmä ärtyneestä vatsasta sekä täysin lukossa olevasta rintarangasta. Luonteeltani olen kova stressaamaan, en ehkä aina niin näkyvästi mutta kuitenkin, eikä se tietenkään tee hyvää millekään osalle kehossa. Kunpa voisi saada itsensä nollattua kunnolla ja stressitason laskemaan! Toiveena on myös, että verenpaine laskisi dieetin myötä niin, ettei lääkkeitä enää tarvittaisi. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, sekä kilojen että paineiden puolesta.
Kerroin lääkärille olevani 5:2-dieetillä, hän suhtautui siihen suurella mielenkiinnolla. Ei ollut kuulemma perehtynyt ollenkaan ja kyseli kaikenlaista. Sen verran sanoi, että oli tavannut useita karppaajia, jotka olivat joutuneet lopettamaan koska vatsa ei kestänyt karppi-ruokavaliota. Sanoi myös että vichyvesi voi aiheuttaa vatsavaivoja, pitäisi ensin päästää kuplat pois. Höh, minä niin tykkään vichystä paastopäivinä...mutta tietenkin, jos se tekee pahaa, niin ei sitten...
Verikokeita ei sairaalassa otettu, joten ne pitää ottaa vielä Kemiössä. Se on siis seuraava toimenpide. Nyt on vähän takki tyhjä, vatsa/rintakehä/selkä/mikälie vaivaa tälläkin hetkellä vähän, mutta asia ei nyt huolestuta siinä määrin kuin vielä aamulla. Toivon että lääkekuuri alkaisi helpottaa pian.
Minuun otti yhteyttä toimittaja, joka olisi ilmeisesti halunnut kirjoittaa dieetistämme näkövinkkelistä "huonot puolet ja vaikutukset". Kieltäydyin, osittain koska olen itsekin freelance-kirjoittaja ja kirjoittaisin itse jos kirjoittaisin. Lisäksi ei tuntunut hyvältä ajatukselta astua esiin kielteisenä esimerkkinä. 5:2 on tuonut elämääni niin paljon hyvää - ja vienyt minulta 11 kiloa. Se, että samaan aikaan on ilmentynyt ei niin mukavia oireita, ei edes välttämättä johdu juuri tästä kuurista. Ehkä ne olisivat tulleet muutenkin, elämäntaparemontin seurauksena? Voihan olla, että keho reagoi myös kielteisesti, siitä ei voi olla ihan varma.
Tässä blogissa olen halunnut tutkailla rehellisesti tuntemuksiani, ei kai kukaan uskoisi jos olisin vaan yhtä onnea ja autuutta koko ajan. Tämä on raakarealistinen kirjoitelma!!! Olen sitäpaitsi sitä mieltä, että myös niiden negatiivisten asioiden kertominen voi rohkaista jotakuta, koska se auttaa näkemään, että on normaalia ja inhimmillistä ettei elämäntapojen muuttaminen mene aina ihan kuin Strömsössä.
Ehkä joku muu osaa kertoa dieetin kielteisistäkin puolista oikealla tavalla lehdessä. Toivotan onnea, ehkä sekin on tärkeää. Minä en tähän kuitenkaan halunnut lähteä.
Viime yön unet jäivät kovin lyhyiksi. Nyt onkin ihanaa mennä nukkumaan. Siispä: öitä <3
No, sydänfilmi otettiin ja siitä selvisi onneksi ettei ainakaan infarkti ole kyseessä. Verenpaine oli vähän koholla, siihen olisin saanut vielä toisen lääkkeen, mutta koska tulen niistä niin sairaaksi, sanoin että jos tällä yhdellä yrittäisin pärjätä. Täysin selväksi ei tullut että mistä nämä oireet johtuvat, mutta sain lääkekuurin ärtyneen ruokatorven hoitoon, se kun aiheuttaa myös tällaisia tuntemuksia. Itse arvelen - nyt kun pahin vaihtoehto on suljettu pois - että kyse on todennäköisesti yhdistelmä ärtyneestä vatsasta sekä täysin lukossa olevasta rintarangasta. Luonteeltani olen kova stressaamaan, en ehkä aina niin näkyvästi mutta kuitenkin, eikä se tietenkään tee hyvää millekään osalle kehossa. Kunpa voisi saada itsensä nollattua kunnolla ja stressitason laskemaan! Toiveena on myös, että verenpaine laskisi dieetin myötä niin, ettei lääkkeitä enää tarvittaisi. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, sekä kilojen että paineiden puolesta.
Kerroin lääkärille olevani 5:2-dieetillä, hän suhtautui siihen suurella mielenkiinnolla. Ei ollut kuulemma perehtynyt ollenkaan ja kyseli kaikenlaista. Sen verran sanoi, että oli tavannut useita karppaajia, jotka olivat joutuneet lopettamaan koska vatsa ei kestänyt karppi-ruokavaliota. Sanoi myös että vichyvesi voi aiheuttaa vatsavaivoja, pitäisi ensin päästää kuplat pois. Höh, minä niin tykkään vichystä paastopäivinä...mutta tietenkin, jos se tekee pahaa, niin ei sitten...
Verikokeita ei sairaalassa otettu, joten ne pitää ottaa vielä Kemiössä. Se on siis seuraava toimenpide. Nyt on vähän takki tyhjä, vatsa/rintakehä/selkä/mikälie vaivaa tälläkin hetkellä vähän, mutta asia ei nyt huolestuta siinä määrin kuin vielä aamulla. Toivon että lääkekuuri alkaisi helpottaa pian.
Minuun otti yhteyttä toimittaja, joka olisi ilmeisesti halunnut kirjoittaa dieetistämme näkövinkkelistä "huonot puolet ja vaikutukset". Kieltäydyin, osittain koska olen itsekin freelance-kirjoittaja ja kirjoittaisin itse jos kirjoittaisin. Lisäksi ei tuntunut hyvältä ajatukselta astua esiin kielteisenä esimerkkinä. 5:2 on tuonut elämääni niin paljon hyvää - ja vienyt minulta 11 kiloa. Se, että samaan aikaan on ilmentynyt ei niin mukavia oireita, ei edes välttämättä johdu juuri tästä kuurista. Ehkä ne olisivat tulleet muutenkin, elämäntaparemontin seurauksena? Voihan olla, että keho reagoi myös kielteisesti, siitä ei voi olla ihan varma.
Tässä blogissa olen halunnut tutkailla rehellisesti tuntemuksiani, ei kai kukaan uskoisi jos olisin vaan yhtä onnea ja autuutta koko ajan. Tämä on raakarealistinen kirjoitelma!!! Olen sitäpaitsi sitä mieltä, että myös niiden negatiivisten asioiden kertominen voi rohkaista jotakuta, koska se auttaa näkemään, että on normaalia ja inhimmillistä ettei elämäntapojen muuttaminen mene aina ihan kuin Strömsössä.
Ehkä joku muu osaa kertoa dieetin kielteisistäkin puolista oikealla tavalla lehdessä. Toivotan onnea, ehkä sekin on tärkeää. Minä en tähän kuitenkaan halunnut lähteä.
Viime yön unet jäivät kovin lyhyiksi. Nyt onkin ihanaa mennä nukkumaan. Siispä: öitä <3
perjantai 28. maaliskuuta 2014
28.3 2014
Mustavalkokukallinen. Musta alaosa. Ohuet olkaimet. Paksut olkaimet. Uhh, liian pieni. Öö kävisikö tämä?
Niin, olin kokeilemassa uimapukuja. Eikä sopivaa löytynyt. Vanha uskollinen pukuni joutuu siis ponnistelemaan vielä jonkin aikaa pysyäkseen kasassa..En halunnut tyytyä melkein sopivaan, sitä paitsi kun nyt olen siitä vesijuoksusta pikkuisen innostunut, pitäisi puvun olla riittävän tukea. En halua "pudota ulos" puvusta kesken loikkimisen, emmehän toki halua järkyttää kylpylän asiakkaita :D
Tämä viikko on nyt menty ilman paastoa. Se tuntuu jotenkin oudolta. Olen kuitenkin pysynyt aika reippaana, painoa on nyt pudonnut kaikkiaan 11 kiloa! Eli tälläkin viikolla laihduin, vaikka en paastonnut. Toivon kuitenkin että voisin ensi viikolla jatkaa, muuten ollaan taas entisissä maneereissa ja senhän tietää miten siinä käy..Sen verran olen huomannut voinnissa eroa, että heikotusta ei ole nyt tullut kun on syönyt joka päivä. Katsotaan miten ensi viikolla menee...
Lääkäriajan sain varattua, pääsenkin jo ensi viikolla. Pyydän silloin lähetteen labraan. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Eilen tapasin H:n "työn puitteissa" ja sain ikään kuin odottamattomana bonuksena helpotusta monta päivää jatkuneeseen päänsärkyyni. H antoi kolme särkylääkettä (kääk!!) ja hieroi sellaisin ottein että melkein vesi lensi silmistä. Sattui niin maan perusteellisesti - mutta auttoi!! Ette usko mikä helpotuksen tunne se oli kun särky lopulta hävisi. Tänäänkin olen ollut kivuton, ainakin pään osalta. Okei. Siis niska ja hartiat on valettu betonista ja niille pitäisi saada tehtyä jotain. Arvelen nimittäin että kipu hiippailee kohta takaisin jos en jotain tee.
Vieläkin tuntuu hyvältä kun veri taas kiertää aivoihin. Kuinkahan tyhmä oikein olenkaan tässä aiemmin ollut :D Mutta tätäkin kautta haluan sanoa: KIITOS H jos tätä luet <3 Tunnen itseni taas ihmiseksi :)
Niin, olin kokeilemassa uimapukuja. Eikä sopivaa löytynyt. Vanha uskollinen pukuni joutuu siis ponnistelemaan vielä jonkin aikaa pysyäkseen kasassa..En halunnut tyytyä melkein sopivaan, sitä paitsi kun nyt olen siitä vesijuoksusta pikkuisen innostunut, pitäisi puvun olla riittävän tukea. En halua "pudota ulos" puvusta kesken loikkimisen, emmehän toki halua järkyttää kylpylän asiakkaita :D
Tämä viikko on nyt menty ilman paastoa. Se tuntuu jotenkin oudolta. Olen kuitenkin pysynyt aika reippaana, painoa on nyt pudonnut kaikkiaan 11 kiloa! Eli tälläkin viikolla laihduin, vaikka en paastonnut. Toivon kuitenkin että voisin ensi viikolla jatkaa, muuten ollaan taas entisissä maneereissa ja senhän tietää miten siinä käy..Sen verran olen huomannut voinnissa eroa, että heikotusta ei ole nyt tullut kun on syönyt joka päivä. Katsotaan miten ensi viikolla menee...
Lääkäriajan sain varattua, pääsenkin jo ensi viikolla. Pyydän silloin lähetteen labraan. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Eilen tapasin H:n "työn puitteissa" ja sain ikään kuin odottamattomana bonuksena helpotusta monta päivää jatkuneeseen päänsärkyyni. H antoi kolme särkylääkettä (kääk!!) ja hieroi sellaisin ottein että melkein vesi lensi silmistä. Sattui niin maan perusteellisesti - mutta auttoi!! Ette usko mikä helpotuksen tunne se oli kun särky lopulta hävisi. Tänäänkin olen ollut kivuton, ainakin pään osalta. Okei. Siis niska ja hartiat on valettu betonista ja niille pitäisi saada tehtyä jotain. Arvelen nimittäin että kipu hiippailee kohta takaisin jos en jotain tee.
Vieläkin tuntuu hyvältä kun veri taas kiertää aivoihin. Kuinkahan tyhmä oikein olenkaan tässä aiemmin ollut :D Mutta tätäkin kautta haluan sanoa: KIITOS H jos tätä luet <3 Tunnen itseni taas ihmiseksi :)
tiistai 25. maaliskuuta 2014
25.3 2014
Höh - paastopa ei suostukaan lähtemään minusta niin helposti. Maanantaista tuli melkein vahingossa kuitenkin paastopäivä, varsinkin kun ruoaksi oli vihannessosekeittoa. No, aamulla syödyt voileivät ja iltapala muuttivat kalorimäärän melko normaaliksi..Nukuin kuin tukki, uni maistui niiin ihanalta - kunnes heräsin klo 4.00 sellaiseen päänsärkyyn että sitä ei meinannut kestää ollenkaan. Vahva särkylääke auttoi vähän, mutta ei poistanut kipua kokonaan. Aamu ei siis ollut mitä ihanin, mutta olihan se aamu kuitenkin.
Tuo päänsärky on minua askarruttanut koko tämän dieettiajan. Se kun on ollut läsnä melkein koko ajan, enemmän tai vähemmän. Varsinkin paaston jälkeisinä päivinä tuntuu se tulevan mielellään. Tässä kun olisi joku viisasten kivi joka kertoisi, mikä tähän on syynä. Tekisin ihan heti asialle jotain, niin paljon inhoan tätä.
Niskat ja hartiat ovat aika jumissa, se voi olla yksi syy. Olen elämässäni ollut useamman kerran hierojan käsittelyssä juuri tästä syystä, ja myönnän olevani todella laiska jumppaamaan näitä murheenkryynejä. Äh..
Mutta syy miksi oikeastaan tunsin että tänäänkin piti kirjoittaa on se erikoinen asia joka tapahtui päivän lenkillä.
Minä juoksin.
Niin. Minä todellakin juoksin, peräti 100 metriä!!!!!!!! Minulle se on aika iso juttu koska:
a) En pidä juoksemisesta
b) En ole juossut pitkään aikaan koska en ole jaksanut
c) Monta muutakin syytä
Katsoin eilen muutamaa laihdutusohjelmaa ja mietin, miten 250 kiloa painavia ihmisiä uskalletaan rääkätä niin hirveästi, että he ovat ihan sinipunaisia ja hikoilevat ämpärittäin. Mistä he tietävät että tuon henkilön sydän kestää?? Aloin miettiä että yritänkö minä liian vähän kuntolenkillä, pitäisikö rääkkiä olla enemmän? Olen ollut niin armollinen itselleni, liikkunut reippaasti mutta en liioitellusti. Onko pakko tehdä niin kovin että melkein kuolee, onko se laihtumisen ehto??? Todennäköisesti ei. Sitäpaitsi, kuten maailman viisain Kirja sanoo: Parempi elävä koira kuin kuollut leijona. Eli mitä hyötyä olisi huippukuntoisesta mutta kuolleesta naisesta??
No, päätin kuitenkin yrittää sentään vähän. Niinpä, käveltyämme reilun kilometrin, tuumasin miehelleni että anteeksi vaan mutta nyt minä juoksen vähän. Niin minä sitten juoksin sen sata metriä, vieläpä lievässä ylämäessä. Kaksi kertaa tuntui etten jaksa enää, mutta jatkoin silti. ja jaksoin sinne asti mihin olin ajatellutkin. JEEE!! Ensi kerralla uusiksi - ehkä jopa vähän pitempi matka?
Tuo päänsärky on minua askarruttanut koko tämän dieettiajan. Se kun on ollut läsnä melkein koko ajan, enemmän tai vähemmän. Varsinkin paaston jälkeisinä päivinä tuntuu se tulevan mielellään. Tässä kun olisi joku viisasten kivi joka kertoisi, mikä tähän on syynä. Tekisin ihan heti asialle jotain, niin paljon inhoan tätä.
Niskat ja hartiat ovat aika jumissa, se voi olla yksi syy. Olen elämässäni ollut useamman kerran hierojan käsittelyssä juuri tästä syystä, ja myönnän olevani todella laiska jumppaamaan näitä murheenkryynejä. Äh..
Mutta syy miksi oikeastaan tunsin että tänäänkin piti kirjoittaa on se erikoinen asia joka tapahtui päivän lenkillä.
Minä juoksin.
Niin. Minä todellakin juoksin, peräti 100 metriä!!!!!!!! Minulle se on aika iso juttu koska:
a) En pidä juoksemisesta
b) En ole juossut pitkään aikaan koska en ole jaksanut
c) Monta muutakin syytä
Katsoin eilen muutamaa laihdutusohjelmaa ja mietin, miten 250 kiloa painavia ihmisiä uskalletaan rääkätä niin hirveästi, että he ovat ihan sinipunaisia ja hikoilevat ämpärittäin. Mistä he tietävät että tuon henkilön sydän kestää?? Aloin miettiä että yritänkö minä liian vähän kuntolenkillä, pitäisikö rääkkiä olla enemmän? Olen ollut niin armollinen itselleni, liikkunut reippaasti mutta en liioitellusti. Onko pakko tehdä niin kovin että melkein kuolee, onko se laihtumisen ehto??? Todennäköisesti ei. Sitäpaitsi, kuten maailman viisain Kirja sanoo: Parempi elävä koira kuin kuollut leijona. Eli mitä hyötyä olisi huippukuntoisesta mutta kuolleesta naisesta??
No, päätin kuitenkin yrittää sentään vähän. Niinpä, käveltyämme reilun kilometrin, tuumasin miehelleni että anteeksi vaan mutta nyt minä juoksen vähän. Niin minä sitten juoksin sen sata metriä, vieläpä lievässä ylämäessä. Kaksi kertaa tuntui etten jaksa enää, mutta jatkoin silti. ja jaksoin sinne asti mihin olin ajatellutkin. JEEE!! Ensi kerralla uusiksi - ehkä jopa vähän pitempi matka?
maanantai 24. maaliskuuta 2014
24.3 2014
Kauhean yön jälkeen jouduin tekemään todella vaikean päätöksen. Jätän tällä viikolla paastot väliin ja katson koheneeko olo. Yöllä tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut ison elefantin jalka, olo oli yleisesti ottaen tukala ja lihaskramppi teki hengittämisen ja kyljellään makaamisen kivuliaaksi. Mietin jo ihan vakavissani, pitäisikö lähteä ajamaan lähimpään päivystykseen 50 kilometrin päähän...Ajattelin miten mies, tytär ja ikääntyvä äiti selviävät jos minulle sattuisi jotain. Ahdisti, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ravasin pihalla ja katselin kun tähtien valo himmeni ja uusi aamu alkoi sarastaa.
Olo ei vieläkään ole oikein hyvä. Ja mieli se vasta maassa onkin! Henkisesti tämä 5:2 on niin sopiva minulle ja olen ollut onnellinen sen tehokkuudesta. Mitä jos joudun jättämään tämän metodin kokonaan? Mitä jos en pystykään jatkamaan elämäntaparemonttia ja pudotetut kymmenen kiloa tulevat takaisin? Tunnen itseni orvoksi kun en voikaan tukeutua jo hyväksi havaittuun viikko-ohjelmaan...Jos tämä menee taas sellaiseksi lusmuiluksi että ollaan muka tehty ryhtiliike ja sitten vähitellen valutaan vanhoihin tapoihin. VOI EIIII!!! En halua!!!
Olen myös kokenut kivaa yhteenkuuluvaisuutta teidän muiden kanssa jotka samalla ohjelmalla ponnistelette. Joudunko nyt ikään kuin yksin eri huoneeseen kun te muut olette porukalla siinä toisessa huoneessa?
Ei vielä ole varmaa joudunko lopettamaan mutta järki sanoo että nyt on pidettävä tauko ja kokeiltava, vähenevätkö oireet. Teen kaikkeni syödäkseni silti terveellisesti ja liikun niin paljon kuin olo antaa myöten. Ettehän silti hylkää minua tänne yksin taistelemaan? Toivottavasti voimme silti tukea toisiamme, oli tie muutokseen mikä tahansa.
Ulkona on ihana keväinen päivä juuri alkanut. Se antaa toivoa paremmasta, vaikka juuri nyt huoli painaa ja vähän pelottaakin. Positiivinen mieli on kuitenkin iso osa tätä taistelua. Kaivan siis sen esiin kaiken tämän kuonan alta ja tallustan eteenpäin, joskin tänään vähän raskain askelin.
Olo ei vieläkään ole oikein hyvä. Ja mieli se vasta maassa onkin! Henkisesti tämä 5:2 on niin sopiva minulle ja olen ollut onnellinen sen tehokkuudesta. Mitä jos joudun jättämään tämän metodin kokonaan? Mitä jos en pystykään jatkamaan elämäntaparemonttia ja pudotetut kymmenen kiloa tulevat takaisin? Tunnen itseni orvoksi kun en voikaan tukeutua jo hyväksi havaittuun viikko-ohjelmaan...Jos tämä menee taas sellaiseksi lusmuiluksi että ollaan muka tehty ryhtiliike ja sitten vähitellen valutaan vanhoihin tapoihin. VOI EIIII!!! En halua!!!
Olen myös kokenut kivaa yhteenkuuluvaisuutta teidän muiden kanssa jotka samalla ohjelmalla ponnistelette. Joudunko nyt ikään kuin yksin eri huoneeseen kun te muut olette porukalla siinä toisessa huoneessa?
Ei vielä ole varmaa joudunko lopettamaan mutta järki sanoo että nyt on pidettävä tauko ja kokeiltava, vähenevätkö oireet. Teen kaikkeni syödäkseni silti terveellisesti ja liikun niin paljon kuin olo antaa myöten. Ettehän silti hylkää minua tänne yksin taistelemaan? Toivottavasti voimme silti tukea toisiamme, oli tie muutokseen mikä tahansa.
Ulkona on ihana keväinen päivä juuri alkanut. Se antaa toivoa paremmasta, vaikka juuri nyt huoli painaa ja vähän pelottaakin. Positiivinen mieli on kuitenkin iso osa tätä taistelua. Kaivan siis sen esiin kaiken tämän kuonan alta ja tallustan eteenpäin, joskin tänään vähän raskain askelin.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
23.3 2014
Örgh...minulla on moraalinen krapula. Olen ollut koko viikonlopun todella laiska, en ole edes käynyt ulkona ollenkaan. Osittain maannut vaan sohvalla ja töllöttänyt tätä konetta välillä. Apua, olen nettiaddiktoitunut!!! Sopisiko sellainen, että jos kirjoitan tätä tekstiä oiiiikein nopeasti, se laskettaisiin kuntoiluksi. Jaa ei?? Olettepa te armottomia...
Tuo morkkis ei kuitenkaan ole tullut tästä laiskottelusta vaan lähinnä siitä, että on tullut syötyä vähän kaikenlaista. En tiedä kehtaanko edes kertoa eilistä ruokavaliota...Meidän piti koko perheen mennä ystävien luo kylään, mutta minä jäin kotiin kun en kerta kaikkiaan pystynyt lähtemään, en jaksanut. Muut grillasivat, minä jätin itselleni kotiin kaksi grillimakkaraa sekä muutaman tavallisen pullan, jotka olin paistanut laskiaispullien tekoa varten. No niin, nyt se tunnustus tulee:
Päivällinen: kaksi kylmää grillimakkaraa, jälkiruoaksi yksi pulla. Vähän myöhemmin kaksi laskiaispullaa, jotka minulle huomaavaisesti (?) tuotiin kylästä. Ja sitten kaikenlaista pientä mitä nyt en välitä edes muistaa. Tänään olen mussuttanut vähän suklaata, kardemummakakun palasen, yhden eilisistä pullista (!) jne jne...
Siis täysin holtitonta meininkiä!!! Eihän tämä nyt vetele ollenkaan!!!! Yhdistettynä liikkumattomuuteen tekee tämä varmasti ihmeitä painolleni, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Voioioioi (vaikeroi)....
Jostain syystä en kuitenkaan tunne itseäni lannistetuksi enkä aio heittää hanskoja tiskiin. Huomenna pidän reippaan paastopäivän ja aion nyt lähteä kokeilemaan jos olo kohenisi pienellä ulkoilulla. Päästä huimaa vähän mutta ehkä se menee ohi pihalla. Harkitsen vakavasti yhteydenottoa lääkäriin, vaikka se voikin vahvistaa heidän olettamustaan minusta hypokondrikkona eli suomeksi sanottuna luulosairaana. Minusta kun ei yleensä löydy mitään selkeää vikaa kun sinne menen, vaikka oireet olisivat ihan selvät....Tahtoisin selvittää tämän hetken veriarvot, jotta voin poissulkea että tämä dieetti olisi vaikuttanut kielteisesti kilpirauhasarvoihin tai sokeriarvoihin. Varsinkin tämän huippelehtiminen mietityttää. Se kun tekee minusta hieman invalidin.
Yhteydenottoa lääkäriin jarruttaa vähän olettamukseni käynnin kulusta. Se voisi mennä jotenkin näin:
Minä: Aloitin elämäntaparemontin tammikuun alussa 5:2-dieetin avulla. Sen jälkeen olen kärsinyt jonkin verran oudoista oireista kuten nivelkivuista, vatsavaivoista, huimauksesta, heikotuksesta, oudoista kivuista alavatsassa ym ym. Olisiko mahdollista ottaa verikokeet ja tarkastaa että kaikki on niiden kohdalla ok?
Lääkäri: Ei sinun veriarvoissasi ole ennenkään mitään vikaa ollut, joten ei se taida kannattaa, turhaa rahantuhlausta. Jokos olet muuten kokeillut sitä paperipussiin hengittelyä, tänne on merkitty että sellaista on suositeltu. Lopeta mieluummin tuollaiset hömppädieetit niin alkaa vaivatkin kadota.
Minä: Jaaha. No, kiitos...
No ok, tämä nyt oli kovin kärjistettyä ja liioiteltua noin huumorimielessä, kyllä kai ne minut ihan vakavasti ottavat. Tai ehkä eivät. Kerron sitten kun saan kerättyä riittävästi rohkeutta ja saanut yhteyden tohtoriin...
Tuo morkkis ei kuitenkaan ole tullut tästä laiskottelusta vaan lähinnä siitä, että on tullut syötyä vähän kaikenlaista. En tiedä kehtaanko edes kertoa eilistä ruokavaliota...Meidän piti koko perheen mennä ystävien luo kylään, mutta minä jäin kotiin kun en kerta kaikkiaan pystynyt lähtemään, en jaksanut. Muut grillasivat, minä jätin itselleni kotiin kaksi grillimakkaraa sekä muutaman tavallisen pullan, jotka olin paistanut laskiaispullien tekoa varten. No niin, nyt se tunnustus tulee:
Päivällinen: kaksi kylmää grillimakkaraa, jälkiruoaksi yksi pulla. Vähän myöhemmin kaksi laskiaispullaa, jotka minulle huomaavaisesti (?) tuotiin kylästä. Ja sitten kaikenlaista pientä mitä nyt en välitä edes muistaa. Tänään olen mussuttanut vähän suklaata, kardemummakakun palasen, yhden eilisistä pullista (!) jne jne...
Siis täysin holtitonta meininkiä!!! Eihän tämä nyt vetele ollenkaan!!!! Yhdistettynä liikkumattomuuteen tekee tämä varmasti ihmeitä painolleni, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Voioioioi (vaikeroi)....
Jostain syystä en kuitenkaan tunne itseäni lannistetuksi enkä aio heittää hanskoja tiskiin. Huomenna pidän reippaan paastopäivän ja aion nyt lähteä kokeilemaan jos olo kohenisi pienellä ulkoilulla. Päästä huimaa vähän mutta ehkä se menee ohi pihalla. Harkitsen vakavasti yhteydenottoa lääkäriin, vaikka se voikin vahvistaa heidän olettamustaan minusta hypokondrikkona eli suomeksi sanottuna luulosairaana. Minusta kun ei yleensä löydy mitään selkeää vikaa kun sinne menen, vaikka oireet olisivat ihan selvät....Tahtoisin selvittää tämän hetken veriarvot, jotta voin poissulkea että tämä dieetti olisi vaikuttanut kielteisesti kilpirauhasarvoihin tai sokeriarvoihin. Varsinkin tämän huippelehtiminen mietityttää. Se kun tekee minusta hieman invalidin.
Yhteydenottoa lääkäriin jarruttaa vähän olettamukseni käynnin kulusta. Se voisi mennä jotenkin näin:
Minä: Aloitin elämäntaparemontin tammikuun alussa 5:2-dieetin avulla. Sen jälkeen olen kärsinyt jonkin verran oudoista oireista kuten nivelkivuista, vatsavaivoista, huimauksesta, heikotuksesta, oudoista kivuista alavatsassa ym ym. Olisiko mahdollista ottaa verikokeet ja tarkastaa että kaikki on niiden kohdalla ok?
Lääkäri: Ei sinun veriarvoissasi ole ennenkään mitään vikaa ollut, joten ei se taida kannattaa, turhaa rahantuhlausta. Jokos olet muuten kokeillut sitä paperipussiin hengittelyä, tänne on merkitty että sellaista on suositeltu. Lopeta mieluummin tuollaiset hömppädieetit niin alkaa vaivatkin kadota.
Minä: Jaaha. No, kiitos...
No ok, tämä nyt oli kovin kärjistettyä ja liioiteltua noin huumorimielessä, kyllä kai ne minut ihan vakavasti ottavat. Tai ehkä eivät. Kerron sitten kun saan kerättyä riittävästi rohkeutta ja saanut yhteyden tohtoriin...
lauantai 22. maaliskuuta 2014
22.3 2014
Mennyt viikko on tuonut mukanaan voimakasta mielen aaltoilua, epäilen vahvasti syyn löytyvän maagisesta kirjainyhdistelmästä pms ;) Paastojuomia on väännetty ulos kyynelkanavia pitkin oikein uutterasti, voimat ovat kaikin puolin nyt vähissä. Torstaina pidin paastopäivän, vaikka otti se voimille, voi veljet. Ei ehkä niinkään fyysisesti, mutta kun mieli ei ollut hommassa mukana, ei sitten millään. Jouduin oikein pakottamaan itseni pysymään ruodussa, vaikka tomaattimehun sijaan olisin mussuttanut paljon mieluummin suklaata, tai karkkia, tai....Olisinhan toki voinut jättää paaston väliinkin - mutta toisaalta ei se olisi parantanut mielialaa yhtään, olisi vaan harmittanut vielä enemmän.
Luin ruotsalaisesta terveyslehdestä että dieetit (luettelossa oli myös 5:2) voivat aiheuttaa hormonihäiriöitä. Onko nyt kyse niistä vai mistä, on arvoitus. Eikö tästä suuresta Suomen maasta löydy ainoatakaan lääkäriä, joka olisi kiinnostunut tutkimaan asiaa hieman tarkemmin? Kaikki vaan arvelevat ja päättelevät, mutta onko sitä todellista asiatietoa, kysyn vaan?? Kuka vastaa???
Perjantain punnituksen jätin väliin, koska tuntuu kuin olisin yhdessä yössä saanut kaikki kymmenen kiloa takaisin (juu, tiedetään, en todennäköisesti ole lihonnut yhtään, tuntuu vaan siltä). Kaiken "kurjuuden" keskellä on kuitenkin hyvä asia se, etten tunne minkään näköistä halua lopettaa tätä dieettiä. Voisin vaikka vannoa että kaikki muut menetelmät olisivat jo loppuneet, onhan nyt menossa kolmas kuukausi. Mutta ei, vaikka tulee takapakkia, paino ei aina putoa jne, en tunne pienintäkään luovuttamisen houkutusta. Edelleen totean siis: tämä on niin minun juttuni.
Viikonlopun kunniaksi seuraa pieni kevennys: voisiko ruokailuasento olla hoikkuuden salaisuus? Seuraavassa lähinaapurimme näyttää meille kaikille mallia, miten sen ruokailun voisi suorittaa. Vaihtelu virkistää :D
Mukavaa viikonloppua!
Luin ruotsalaisesta terveyslehdestä että dieetit (luettelossa oli myös 5:2) voivat aiheuttaa hormonihäiriöitä. Onko nyt kyse niistä vai mistä, on arvoitus. Eikö tästä suuresta Suomen maasta löydy ainoatakaan lääkäriä, joka olisi kiinnostunut tutkimaan asiaa hieman tarkemmin? Kaikki vaan arvelevat ja päättelevät, mutta onko sitä todellista asiatietoa, kysyn vaan?? Kuka vastaa???
Perjantain punnituksen jätin väliin, koska tuntuu kuin olisin yhdessä yössä saanut kaikki kymmenen kiloa takaisin (juu, tiedetään, en todennäköisesti ole lihonnut yhtään, tuntuu vaan siltä). Kaiken "kurjuuden" keskellä on kuitenkin hyvä asia se, etten tunne minkään näköistä halua lopettaa tätä dieettiä. Voisin vaikka vannoa että kaikki muut menetelmät olisivat jo loppuneet, onhan nyt menossa kolmas kuukausi. Mutta ei, vaikka tulee takapakkia, paino ei aina putoa jne, en tunne pienintäkään luovuttamisen houkutusta. Edelleen totean siis: tämä on niin minun juttuni.
Viikonlopun kunniaksi seuraa pieni kevennys: voisiko ruokailuasento olla hoikkuuden salaisuus? Seuraavassa lähinaapurimme näyttää meille kaikille mallia, miten sen ruokailun voisi suorittaa. Vaihtelu virkistää :D
Mukavaa viikonloppua!
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
19.3 2014
Eilen köröttelimme jälleen Kasnäsin kylpylään. Tästähän alkaa tulla jo tapa :D Täältä saatujen vihjeiden sekä erään ystäväni innostuneen suosittelun (kiitos A) jälkeen päätin kokeilla vesijuoksua. Valmistauduin etsimällä netistä tietoa miten tuo kyseinen laji tulisi suorittaa. Luulin sen tarkoittavan altaan pohjaa pitkin juoksemista, mutta eipäs se niin ollutkaan. Kieli poskessa katsoin youtube-videota ja kylpylän ihanan tyhjässä altaassa kokeilin, juoksuvöitä saa onneksi lainata paikan päältä.
Vyön paikalleen saaminen oli jo haaste sinänsä. Tämä kuulostaa tosi naurettavalta - mutta en kehdannut alkaa pukea sitä altaan ulkopuolella, joten puin sitä sitten hartioita myöden vedessä. Vaikeaahan se totta vie oli, vyö kun oli kovin kelluvaista sorttia. Ja - nyt saa nauraa - olin huolissani että jos ne vyön nauhat eivät ylläkään vatsani ympäri. Totta kai ne ylsivät, olisi sinne mahtunut varmaan vielä toinenkin saman kokoinen sisälle...
Ja sitten juoksemaan. Ei se ollutkaan kovin vaikeaa, tosin omaa juoksuasentoa oli vaikea tarkistaa kun ei sitä pystynyt katsomaan. Tytär ja mies kävivät kumpikin veden alla katsomassa oliko asento oikea. Kuulemma oli :) Puuha oli mahdottoman hauskaa ja sopi hyvin tällaiselle silmälasikäärmeellekin, päätä kun sai pitää suht pystyssä uimiseen verrattuna. Vyö piti ihanasti pinnalla, ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin olisi juossut avaruudessa, pohjaa kun ei kosketa jaloilla ollenkaan vaan juostaan ikään kuin ilmassa. Oli ihana tuntea itsensä niin painottomaksi!
Asiaa myöhemmin mietittyäni tajusin, että vesi on ainoa elementti jossa pystyn juoksemaan. Tai siis kyllähän minä nyt pystyn juoksemaan kuivalla maallakin, mutta en mielellään tee niin. Monestakin syystä ;) Vedessä eivät nivelet rasitu eivätkä paikat paina väärään suuntaan, ei ylös eikä alas.
Melkein tunnin juoksentelin ympäriinsä, eikä tuntunut oikein missään. Aloin kyllä vähän epäillä, oliko pää sittenkin liian ylhäällä, niska kun alkoi tuntua vähän jäykältä. Täytynee opiskella vähän lisää tuosta asennosta.
Illalla tuntui myös selkä vähän kiukuttelevan.
Uimapuku aiheuttaa huolta ja vaivaa. Se on vielä pysynyt koossa, mutta on vain ajan kysymys koska se hajoaa. Mistä, voi mistä minä löydän tilalle uuden????? Kun mikään kokeilemani puku ei ole sopinut. Vihjeitä?
Reipas kuntoilu huipentui - jälleen - rantaravintolan seisovaan pöytään. Tarkoitus oli syödä eväitä - mutta olimme kaikki kolme niin tuskaisan nälkäisiä että raahustimme viimeisillä voimillamme suoraan valmiiseen pöytään. Tänä aamuna oli paino sitten vähän noussut, mutta ei se mitään. Oli se sen arvoista ;)
Vyön paikalleen saaminen oli jo haaste sinänsä. Tämä kuulostaa tosi naurettavalta - mutta en kehdannut alkaa pukea sitä altaan ulkopuolella, joten puin sitä sitten hartioita myöden vedessä. Vaikeaahan se totta vie oli, vyö kun oli kovin kelluvaista sorttia. Ja - nyt saa nauraa - olin huolissani että jos ne vyön nauhat eivät ylläkään vatsani ympäri. Totta kai ne ylsivät, olisi sinne mahtunut varmaan vielä toinenkin saman kokoinen sisälle...
Ja sitten juoksemaan. Ei se ollutkaan kovin vaikeaa, tosin omaa juoksuasentoa oli vaikea tarkistaa kun ei sitä pystynyt katsomaan. Tytär ja mies kävivät kumpikin veden alla katsomassa oliko asento oikea. Kuulemma oli :) Puuha oli mahdottoman hauskaa ja sopi hyvin tällaiselle silmälasikäärmeellekin, päätä kun sai pitää suht pystyssä uimiseen verrattuna. Vyö piti ihanasti pinnalla, ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin olisi juossut avaruudessa, pohjaa kun ei kosketa jaloilla ollenkaan vaan juostaan ikään kuin ilmassa. Oli ihana tuntea itsensä niin painottomaksi!
Asiaa myöhemmin mietittyäni tajusin, että vesi on ainoa elementti jossa pystyn juoksemaan. Tai siis kyllähän minä nyt pystyn juoksemaan kuivalla maallakin, mutta en mielellään tee niin. Monestakin syystä ;) Vedessä eivät nivelet rasitu eivätkä paikat paina väärään suuntaan, ei ylös eikä alas.
Melkein tunnin juoksentelin ympäriinsä, eikä tuntunut oikein missään. Aloin kyllä vähän epäillä, oliko pää sittenkin liian ylhäällä, niska kun alkoi tuntua vähän jäykältä. Täytynee opiskella vähän lisää tuosta asennosta.
Illalla tuntui myös selkä vähän kiukuttelevan.
Uimapuku aiheuttaa huolta ja vaivaa. Se on vielä pysynyt koossa, mutta on vain ajan kysymys koska se hajoaa. Mistä, voi mistä minä löydän tilalle uuden????? Kun mikään kokeilemani puku ei ole sopinut. Vihjeitä?
Reipas kuntoilu huipentui - jälleen - rantaravintolan seisovaan pöytään. Tarkoitus oli syödä eväitä - mutta olimme kaikki kolme niin tuskaisan nälkäisiä että raahustimme viimeisillä voimillamme suoraan valmiiseen pöytään. Tänä aamuna oli paino sitten vähän noussut, mutta ei se mitään. Oli se sen arvoista ;)
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
16.3 2014
Sain tänään ihanaa sähköpostia henkilöltä, joka on seurannut kirjoitteluani (kiitos S). Tuli todella hyvä mieli siitä, että olin voinut rohkaista myös häntä tekemään elämäntapamuutoksia, sehän on yksi tämän blogin tarkoituksista.
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
lauantai 15. maaliskuuta 2014
15.3 2014
Omenapiirakan paistuessa uunissa on hyvä käydä päivittämässä dieettiblogia :) Eilinen punnitus oli iloinen tapahtuma - paino oli liikahtanut 600 grammaa alaspäin!!! Eli vaikuttaa siltä että ollaan päästy jumista irti :) Tästä on hyvä jatkaa.
Nyt olen huomannut, miten maha on todella pienentynyt. Alussa se pieneni vain paastopäivinä, pompahtaakseen isoksi taas normipäivinä. Nyt se pysyy pienempänä. Tänään huomasin että jopa ranteet näyttävät ohuemmilta - tai enkö ole niitä vaan katsonut tarkkaan aiemmin? No, jostainhan se kymmenen kiloa on kadonnut, joten miksei myös ranteista :)
Kevätliikunta vaihtuikin tänään yllättäen talviurheiluksi, yöllä oli lunta tullut yli 10 senttiä. En kyllä tykkää, kun oli jo niin kevätfiiliksissä. Vaan ei auta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja iloita siitä. Suojakelihän tuolla näkyy olevan joten ei niitä suksia vissiin vieläkään kannata vintistä alas hakea..
Jos lähtisi tästä harrastamaan vähän hyötyliikuntaa - eli lumitöihin. Mukavaa viikonloppua!
Nyt olen huomannut, miten maha on todella pienentynyt. Alussa se pieneni vain paastopäivinä, pompahtaakseen isoksi taas normipäivinä. Nyt se pysyy pienempänä. Tänään huomasin että jopa ranteet näyttävät ohuemmilta - tai enkö ole niitä vaan katsonut tarkkaan aiemmin? No, jostainhan se kymmenen kiloa on kadonnut, joten miksei myös ranteista :)
Kevätliikunta vaihtuikin tänään yllättäen talviurheiluksi, yöllä oli lunta tullut yli 10 senttiä. En kyllä tykkää, kun oli jo niin kevätfiiliksissä. Vaan ei auta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja iloita siitä. Suojakelihän tuolla näkyy olevan joten ei niitä suksia vissiin vieläkään kannata vintistä alas hakea..
Jos lähtisi tästä harrastamaan vähän hyötyliikuntaa - eli lumitöihin. Mukavaa viikonloppua!
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
12.3 2014
Ihana päivä takana. Lähdimme kolmen sukupolven naisenergialla ajelemaan Kasnäsin kylpylään. Nyt olimme jo vähän rohkeammalla mielellä koska paikka oli tuttu. Samaan aikaan paikalle oli tullut neljäntoista hengen mukava eläkeläisryhmä, joka oli tilannut vesijumppatunnin. Tässä tulee tunnustus: tein salaa jumppaliikkeitä toisessa altaassa, vakoiltuani jumpanvetäjää porealtaan takaa. Minusta kyllä tuntuu että hän vilkuili välillä minuun päin, odotin että joku tulee huomauttamaan asiasta. Eihän se muuten kai kiellettyä ole, mutta kun jumppaan osallistuminen maksaa erikseen, joten oli mukana vähän niinkuin jäniksenä.
No, kaikkia liikkeitä ei oikein voinut tehdä matalammassa altaassa, joten kun kyllästyin osumaan polvella leukaani, menin kiltisti uimaan ihan vaan tavallista räpisammakkoa. Niin, uimatyylini ei lienee ihan tieteellisesti oikeaoppinen, uimakouluun meno näin aikuisena voisi olla ihan harkitsemisen arvoinen juttu. Lisäksi uiminen silmälasit päässä tekee asennosta hieman jäykän, päätä tulee pidettyä liian ylhäällä. Ei voi mitään. Ilman laseja en halua uida, vaikka noin altaan kaltaisessa rajatussa tilassa ei ole vaaraa ajelehtia avomerelle. Näin voisi tällaiselle sokealle lepakolle meressä kyllä käydä...En halua myöskään uida naama vedessä. En vaan kestä kun vettä menee nenään ja joka paikkaan mihin se ei kuulu. Joten mennään jäykkistyylillä, kuluu siinäkin kaloreita.
Tuosta vesijumpasta vielä: se näytti noin yleisesti ottaen tosi hauskalta. Aloinkin miettiä että ehkä se voisi olla minulle sopiva ryhmäliikuntajuttu. Sain altaassa kelluessani varsinaisen ahaa-elämyksen: vesijumppa on täydellinen vaihtoehto ylipainoiselle ihmiselle, joka kärsii suuresti hytkymisestä ja pomppimisesta toisten nähden, varsinkin jos näillä sattuu olemaan jo valmiiksi rautainen kunto ja vielä rautaisempi vartalo. Ja näinhän se on; menipä melkein mihin jumpparyhmään tahansa, kaikki muut on repäisty suoraan liikuntavideosta.
Vedessä voi olla kaulaansa myöten piilossa, eikä kukaan näe vaikka kuinka hytkyy ja hyllyy. Ylikiloja ei tarvitse ujostella - koska kukaan ei näe niitä!!!!! Jee!!! Tämän siis laitamme harkintaan. Harmi vaan kun matkaa on vähän paljon...
Vielä kerran on sanottava: tämän porukan joukossa oli mukava uida ja saunoa. Kun ihminen on elänyt pitkän elämän, ei hän enää katsele arvostellen naapurin makkaroita. Tämä ryhmä nautti kivasta olosta ja kokemuksesta. Kuulin kuinka yksi rouvasihminen hihkaisi matkanjohtajalle: Ihanaa, kun on tällainen reissu!!!
Niin. Oli todella ihanaa kun oli tällainen reissu <3
(Vajaan sadan metrin päässä kylpylästä on Kasnäsin vierasvenesatama. Vielä on hiljaista...)
(Näkymä Lövön upealta sillalta oli tällä kertaa huomattavasti selkeämpi kuin edellisellä kerralla...)
No, kaikkia liikkeitä ei oikein voinut tehdä matalammassa altaassa, joten kun kyllästyin osumaan polvella leukaani, menin kiltisti uimaan ihan vaan tavallista räpisammakkoa. Niin, uimatyylini ei lienee ihan tieteellisesti oikeaoppinen, uimakouluun meno näin aikuisena voisi olla ihan harkitsemisen arvoinen juttu. Lisäksi uiminen silmälasit päässä tekee asennosta hieman jäykän, päätä tulee pidettyä liian ylhäällä. Ei voi mitään. Ilman laseja en halua uida, vaikka noin altaan kaltaisessa rajatussa tilassa ei ole vaaraa ajelehtia avomerelle. Näin voisi tällaiselle sokealle lepakolle meressä kyllä käydä...En halua myöskään uida naama vedessä. En vaan kestä kun vettä menee nenään ja joka paikkaan mihin se ei kuulu. Joten mennään jäykkistyylillä, kuluu siinäkin kaloreita.
Tuosta vesijumpasta vielä: se näytti noin yleisesti ottaen tosi hauskalta. Aloinkin miettiä että ehkä se voisi olla minulle sopiva ryhmäliikuntajuttu. Sain altaassa kelluessani varsinaisen ahaa-elämyksen: vesijumppa on täydellinen vaihtoehto ylipainoiselle ihmiselle, joka kärsii suuresti hytkymisestä ja pomppimisesta toisten nähden, varsinkin jos näillä sattuu olemaan jo valmiiksi rautainen kunto ja vielä rautaisempi vartalo. Ja näinhän se on; menipä melkein mihin jumpparyhmään tahansa, kaikki muut on repäisty suoraan liikuntavideosta.
Vedessä voi olla kaulaansa myöten piilossa, eikä kukaan näe vaikka kuinka hytkyy ja hyllyy. Ylikiloja ei tarvitse ujostella - koska kukaan ei näe niitä!!!!! Jee!!! Tämän siis laitamme harkintaan. Harmi vaan kun matkaa on vähän paljon...
Vielä kerran on sanottava: tämän porukan joukossa oli mukava uida ja saunoa. Kun ihminen on elänyt pitkän elämän, ei hän enää katsele arvostellen naapurin makkaroita. Tämä ryhmä nautti kivasta olosta ja kokemuksesta. Kuulin kuinka yksi rouvasihminen hihkaisi matkanjohtajalle: Ihanaa, kun on tällainen reissu!!!
Niin. Oli todella ihanaa kun oli tällainen reissu <3
(Vajaan sadan metrin päässä kylpylästä on Kasnäsin vierasvenesatama. Vielä on hiljaista...)
(Näkymä Lövön upealta sillalta oli tällä kertaa huomattavasti selkeämpi kuin edellisellä kerralla...)
tiistai 11. maaliskuuta 2014
11.3 2014
Aamun punnitus puhui taas raakaa totuuttaan - paino junnaa paikallaan...nämä hetket ovat kieltämättä hieman koettelevia, positiivista - ja realistista - asennetta joutuu hieman hakemaan. Osittain tietenkin tiedän mistä tämä johtuu. Normipäivinä en ole pystynyt ihan samaan kurinalaisuuteen kuin alussa ja liikuntaa on harrastettu vähemmän. Nou hätä. En aio joutua tästä masennuksen syövereihin enkä heitä dieettiä romukoppaan, vaan jatkan eteenpäin.
Teimme koiran kanssa kolmen kilometrin lenkin. Pitkään aikaan eivät jalat ole painaneet niin julmetusti kuin tänään. EN JAKSA, EN HALUA, EN PYSTY hakkasi mielessä ja korvissa - kunnes päätin että tämä ei nyt auta yhtään, heti vähän positiivisuutta kehiin. On ihan minusta kiinni että painavatko ne jalat sata vai kaksisataa kiloa. Niinpä pinnistin ulos kielteisen ajattelun syövereistä ja johan alkoi tossu nousta, ainakin vähän helpommin. Hetken päästä en enää ajatellut olevani lenkillä, vaan mietin ihan muita asioita.
Keväisen lämmin sää nosti hien pintaan ja aloin miettiä, että kohta on toppatakki-kumisaapas-asukokonaisuus vaihdettava kevyempiin vermeisiin. Pitäisi hommata jostain oikein hyvät kengät lenkkeilyyn. Olen koko talven pärjännyt lämminvuorisilla kumisaappailla, ne sopivat maaseudun kuravelliin parhaiten. Eivät välttämättä kyllä ole ergonomisesti ollenkaan ne parhaat kävelykengät, onkin oikeastaan ihme etteivät jalat ole sanoneet sopimusta irti.
Minulla on hyvin, hyvin hankalat jalat. Kaikki kengät tuntuvat puristavan varpaista, sandaaleilla yleensä kuljenkin niin pitkään kuin mahdollista. Jos tiedossa on kaupoissa kiertelyä pidemmän aikaa, laitan talvellakin sandaalit auton kyytiin ja vaihdan parkkihallissa. Näytän varmaan ihan toopelta sandaaleissani, mutta hällä väliä. Vielä toopemmalta näyttäisin kulkiessani epäsopivissa kengissä, tuskanirvistys naamalla.
Ehkä sandaaleilla voisi lenkkeilläkin, mutta niihin tuppaa menemään kiviä ja hiekkaa koko ajan, lisäksi näin alkukeväästä on niin kuraista ja märkää etteivät ne ehkä kuitenkaan pärjäisi...Minkälaiset kengät minä siis hankkisin - ja mistä? Äitini oli sitä mieltä, että pitäisi mennä esim Instrumentariumiin, siellä kai myydään myös kenkiä? Tosin ei ehkä lenkki-sellaisia...Jos teillä lukijoilla on hyviä vinkkejä, laittakaapa tulemaan!
Toinen hieman outo peräänkuulutus minulla myös olisi: jos kuulolla sattuisi olemaan lääkäri, joka olisi kiinnostunut seuraamaan 5:2-dieettiläistä ja tekemään tutkimusta oudoista ja ei niin oudoista vaivoista, saa mielellään ottaa yhteyttä. Ilmoittaudun koekaniiniksi...Päänsärky riivaa edelleen, johtuneeko sitten paastosta tai - mikä todennäköisempää - jumissa olevista hartioista. Alkaa vaan pikku hiljaa käymään hermoille...olisi mielenkiintoista päästä jonkin näköiseen seurantaan, miten tämä kaikki vaikuttaa veriarvoihin ja muuhun. Joten viestiä osoitteeseen laura.sychold@gmail.com jos tällainen henkilö siellä jossain kuulolla on :)
Teimme koiran kanssa kolmen kilometrin lenkin. Pitkään aikaan eivät jalat ole painaneet niin julmetusti kuin tänään. EN JAKSA, EN HALUA, EN PYSTY hakkasi mielessä ja korvissa - kunnes päätin että tämä ei nyt auta yhtään, heti vähän positiivisuutta kehiin. On ihan minusta kiinni että painavatko ne jalat sata vai kaksisataa kiloa. Niinpä pinnistin ulos kielteisen ajattelun syövereistä ja johan alkoi tossu nousta, ainakin vähän helpommin. Hetken päästä en enää ajatellut olevani lenkillä, vaan mietin ihan muita asioita.
Keväisen lämmin sää nosti hien pintaan ja aloin miettiä, että kohta on toppatakki-kumisaapas-asukokonaisuus vaihdettava kevyempiin vermeisiin. Pitäisi hommata jostain oikein hyvät kengät lenkkeilyyn. Olen koko talven pärjännyt lämminvuorisilla kumisaappailla, ne sopivat maaseudun kuravelliin parhaiten. Eivät välttämättä kyllä ole ergonomisesti ollenkaan ne parhaat kävelykengät, onkin oikeastaan ihme etteivät jalat ole sanoneet sopimusta irti.
Minulla on hyvin, hyvin hankalat jalat. Kaikki kengät tuntuvat puristavan varpaista, sandaaleilla yleensä kuljenkin niin pitkään kuin mahdollista. Jos tiedossa on kaupoissa kiertelyä pidemmän aikaa, laitan talvellakin sandaalit auton kyytiin ja vaihdan parkkihallissa. Näytän varmaan ihan toopelta sandaaleissani, mutta hällä väliä. Vielä toopemmalta näyttäisin kulkiessani epäsopivissa kengissä, tuskanirvistys naamalla.
Ehkä sandaaleilla voisi lenkkeilläkin, mutta niihin tuppaa menemään kiviä ja hiekkaa koko ajan, lisäksi näin alkukeväästä on niin kuraista ja märkää etteivät ne ehkä kuitenkaan pärjäisi...Minkälaiset kengät minä siis hankkisin - ja mistä? Äitini oli sitä mieltä, että pitäisi mennä esim Instrumentariumiin, siellä kai myydään myös kenkiä? Tosin ei ehkä lenkki-sellaisia...Jos teillä lukijoilla on hyviä vinkkejä, laittakaapa tulemaan!
Toinen hieman outo peräänkuulutus minulla myös olisi: jos kuulolla sattuisi olemaan lääkäri, joka olisi kiinnostunut seuraamaan 5:2-dieettiläistä ja tekemään tutkimusta oudoista ja ei niin oudoista vaivoista, saa mielellään ottaa yhteyttä. Ilmoittaudun koekaniiniksi...Päänsärky riivaa edelleen, johtuneeko sitten paastosta tai - mikä todennäköisempää - jumissa olevista hartioista. Alkaa vaan pikku hiljaa käymään hermoille...olisi mielenkiintoista päästä jonkin näköiseen seurantaan, miten tämä kaikki vaikuttaa veriarvoihin ja muuhun. Joten viestiä osoitteeseen laura.sychold@gmail.com jos tällainen henkilö siellä jossain kuulolla on :)
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
9.3 2014
Kappas kappas, onpas minusta tullut hiljainen...on näköjään ollut niin kiire, että tänne kirjoittaminen on jäänyt lähinnä ajatusasteelle. Mutta täällä ollaan ja pyristellään eteenpäin edelleen.
Perjantaina sain vihdoinkin vaihdettua uuden rikkinäisen vaakamme toimivaan versioon. Olikin jännittävää kiivetä sille, kun tässä on nyt punnittu kai neljällä eri va'alla joista jokainen tietenkin näyttää vähän eri lukemia. No, se kymmenen kiloa on osapuilleen nyt poissa, muutama sata grammaa heiluu edes takaisin. Hyvä minä!!!
Onpa muuten merkillistä miten ihminen sopeutuu tällaisiin muutoksiin. Ensin se on niiin iso juttu että kokonaista kymmenen kiloa on kadonnut. Ja sitten hetken päästä sitä ei oikein enää edes huomaa, tuntee vaan että kauheaa kun olen lihava. Yritänkin muistutella itselleni koko ajan että mukana kulkee nyt yksi täysi vesiämpäri vähemmän. Jos olet joskus kantanut täyttä vesiämpäriä, tiedät että kyllä se aika nopeasti alkaa tuntua todella painavalta. Ihanaa että se on nyt poissa :)
Paino on pysynyt nyt ehkä parisen viikkoa kuta kuinkin paikallaan, johtunee varmasti ruokapäivien herkuttelusta ja siitä, että selkäkipuisena en päässyt oikein liikkumaan. Nyt pääsee taas, kunhan vaan se laiskamato päästää. Täytyy aina nuijia se hiljaiseksi ja sitten painella kiireen kaupalla lenkille, ennenkuin se taas tokenee :)
En ota stressiä siitä, että paino ei tilapäisesti laskekaan samaa vauhtia kuin alussa (jolloin olinkin paljon tiukempi liikunnan ja ruokavalion suhteen). Tai no ok, myönnetään, että näin jo silmissäni miten olisin kesäkuun loppuun mennessä saanut pois ainakin 30 kiloa...Olen taipuvainen hätäisyyteen ja kärsimättömyyteen. Kaikki pitäisi tapahtua nopeasti. Mutta kun tarkemmin ajattelee, onhan näiden kilojen keräämiseenkin mennyt aikaa enemmän kuin puolisen vuotta, joten eihän ne nyt ihan heti aio paikastaan luopua. Minussa on varmaan ihan mukava olla :D
No, ehkä tuo haave ei ihan toteudu - mutta varmaa on, että ellei keho päätä että tämä dieetti ei minulle ollenkaan sovi, olen kesäkuun loppuun mennessä huomattavasti hoikempi kuin tammikuun kahdeksas, jolloin tämä seikkailu alkoi.
Siispä, kohti huomista ja uutta paastopäivää ja toivottavasti reipasta viikkoa!!
(Kaunis vaikka ei edes vielä täysi :) )
Perjantaina sain vihdoinkin vaihdettua uuden rikkinäisen vaakamme toimivaan versioon. Olikin jännittävää kiivetä sille, kun tässä on nyt punnittu kai neljällä eri va'alla joista jokainen tietenkin näyttää vähän eri lukemia. No, se kymmenen kiloa on osapuilleen nyt poissa, muutama sata grammaa heiluu edes takaisin. Hyvä minä!!!
Onpa muuten merkillistä miten ihminen sopeutuu tällaisiin muutoksiin. Ensin se on niiin iso juttu että kokonaista kymmenen kiloa on kadonnut. Ja sitten hetken päästä sitä ei oikein enää edes huomaa, tuntee vaan että kauheaa kun olen lihava. Yritänkin muistutella itselleni koko ajan että mukana kulkee nyt yksi täysi vesiämpäri vähemmän. Jos olet joskus kantanut täyttä vesiämpäriä, tiedät että kyllä se aika nopeasti alkaa tuntua todella painavalta. Ihanaa että se on nyt poissa :)
Paino on pysynyt nyt ehkä parisen viikkoa kuta kuinkin paikallaan, johtunee varmasti ruokapäivien herkuttelusta ja siitä, että selkäkipuisena en päässyt oikein liikkumaan. Nyt pääsee taas, kunhan vaan se laiskamato päästää. Täytyy aina nuijia se hiljaiseksi ja sitten painella kiireen kaupalla lenkille, ennenkuin se taas tokenee :)
En ota stressiä siitä, että paino ei tilapäisesti laskekaan samaa vauhtia kuin alussa (jolloin olinkin paljon tiukempi liikunnan ja ruokavalion suhteen). Tai no ok, myönnetään, että näin jo silmissäni miten olisin kesäkuun loppuun mennessä saanut pois ainakin 30 kiloa...Olen taipuvainen hätäisyyteen ja kärsimättömyyteen. Kaikki pitäisi tapahtua nopeasti. Mutta kun tarkemmin ajattelee, onhan näiden kilojen keräämiseenkin mennyt aikaa enemmän kuin puolisen vuotta, joten eihän ne nyt ihan heti aio paikastaan luopua. Minussa on varmaan ihan mukava olla :D
No, ehkä tuo haave ei ihan toteudu - mutta varmaa on, että ellei keho päätä että tämä dieetti ei minulle ollenkaan sovi, olen kesäkuun loppuun mennessä huomattavasti hoikempi kuin tammikuun kahdeksas, jolloin tämä seikkailu alkoi.
Siispä, kohti huomista ja uutta paastopäivää ja toivottavasti reipasta viikkoa!!
(Kaunis vaikka ei edes vielä täysi :) )
maanantai 3. maaliskuuta 2014
3.3 2014
Nälkänälkänälkänälkä......on se erikoista miten joinakin paastopäivinä kaikki sujuu kuin raiteilla, kun taas sitten toisinaan tuntuu että nälkä on muuttunut persoonaksi joka hyppii nenän edessä ja huutaa molempiin korviin täysillä...tältä tuntuu juuri tänään.
Ruoka on ollut mielessä melkein koko ajan, vaikka olen yrittänyt harhauttaa ajatuksia muualle ja pitänyt itseäni jatkuvassa liikkeessä, tehden jotain. Pienellä lenkilläkin käytiin, mutta ulkona on tänään niin loskaista ja märkää ja kuraista, etten oikein saanut sellaista extreme-wannabe-fiilistä nostettua. Joskus kun tuntuu ettei ne kurat ja sateet haittaa, vaan on kiva painella niin että rapa roiskuu...Ehkä tämä selän aiheuttama pakkolepo on tehnyt minusta laiskan. Ei oikein huvita liikkua...Mutta ei se mitään. Eteenpäin mennään kuitenkin.
Aamun tuorepuuro ei oikein jaksanut innostaa. Viimeinen lusikallinen pyöri suussa kuin purukumi enkä meinannut saada sitä ollenkaan alas. Torstaina keitän kyllä taas kaurapuuroa...Tuo tuorepuuro pitää kyllä yleensä nälkää paremmin kuin kaurapuuro, mutta ei se oikein pelkän omenaraasteen kanssa maistunut hyvältä. Jos saisi tujauttaa päälle reilusti jotain hyvää jogurttia niin sitten...mutta kun en raaski tuhlata kaloreita siihen niin..
Päivälliseksi oli iso lautasellinen salaattia, johon lisäsin herkuksi vähärasvaista mozzarella-juustoa ja pienen purkin tonnikalaa tomaattikastikkeessa. Kalorimäärästä ei ole tietoakaan, mutta menen tässä aika pitkälle arvion varassa. Juu, tiedetään, se on vähän pettävää, helposti tulee vähäteltyä niitä määriä. Mutta olen niin huono laskemaan täsmällisiä lukuja, enkä toisaalta halua että tämä kaatuu siihen etten malta olla tarkka laskuissa. Koska paino kuitenkin laskee koko ajan, en voi olla kovin kaukana totuudesta ;)
Nälän älämölö on tilapäisesti hieman hiljentynyt, se mussuttaa siellä nyt niitä salaatinlehtiä :) Kyllä tästä selvitään! Yhtään paastopäivää ei ole mennyt myttyyn ja siitä olen kyllä aika ylpeä, eritoten kun tunnen itseni. Aamulla aloitetut kuurit ovat yleensä kaatuneet iltapalaan mennessä - kun on nälkä...Olen kahden kuukauden aikana pitänyt nyt siis 16 paastopäivää tämä mukaan lukien, jokaisen suunnitelman mukaan. JESSS!!!
5:2-dieettiä arvostellaan ankarasti siksi, että sen katsotaan aiheuttavan ahmimista normaali ruokapäivinä. Saattaa olla että jollekulle on näin käynytkin, mutta en tiedä johtuuko se dieetistä. Paastopäivänä voi ajatuksissaan syödä vaikka mitä seuraavana päivänä, mutta ei tilaisuuden tullen sitten kuitenkaan syö. Minulle todella suurena ahaa-elämyksenä on näiden kahden kuukauden aikana tullut se tosiasia, että kun on lupa syödä, ei välttämättä syökään. Jos kielletään syömästä, haluaisi syödä koko ajan. Vaikka olen painoa pudottanut elämässäni monta kertaa, en ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaista positiivisuutta nimenomaan siitä, ettei koko ajan tarvitse kieltäytyä kaikesta. Sitä ei voi riittävästi painottaa, kuinka suuri merkitys sillä on, ettei koko ajan kielletä ja nuhdella epäonnistumisista.
Normiruokapäivinä saatan havahtua sellaiseen melkein eufooriseen onnentunteeseen siksi, että minullahan on lupa syödä. En kuitenkaan ryntää heti syömään, pelkkä tunne riittää.
Ylipaino on todella usein yhteydessä psyykeen, vaikka aina ei ole helppoa selvittää perimmäisiä syitä lihomiseen, edes itselleen. Olen yrittänyt, mutta en ole vielä keksinyt omaa syytäni. Ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa.
Näin muuten sanoi yksi maailman lihavimmista ihmisistäkin. Hän painoi 320 kg....
Ruoka on ollut mielessä melkein koko ajan, vaikka olen yrittänyt harhauttaa ajatuksia muualle ja pitänyt itseäni jatkuvassa liikkeessä, tehden jotain. Pienellä lenkilläkin käytiin, mutta ulkona on tänään niin loskaista ja märkää ja kuraista, etten oikein saanut sellaista extreme-wannabe-fiilistä nostettua. Joskus kun tuntuu ettei ne kurat ja sateet haittaa, vaan on kiva painella niin että rapa roiskuu...Ehkä tämä selän aiheuttama pakkolepo on tehnyt minusta laiskan. Ei oikein huvita liikkua...Mutta ei se mitään. Eteenpäin mennään kuitenkin.
Aamun tuorepuuro ei oikein jaksanut innostaa. Viimeinen lusikallinen pyöri suussa kuin purukumi enkä meinannut saada sitä ollenkaan alas. Torstaina keitän kyllä taas kaurapuuroa...Tuo tuorepuuro pitää kyllä yleensä nälkää paremmin kuin kaurapuuro, mutta ei se oikein pelkän omenaraasteen kanssa maistunut hyvältä. Jos saisi tujauttaa päälle reilusti jotain hyvää jogurttia niin sitten...mutta kun en raaski tuhlata kaloreita siihen niin..
Päivälliseksi oli iso lautasellinen salaattia, johon lisäsin herkuksi vähärasvaista mozzarella-juustoa ja pienen purkin tonnikalaa tomaattikastikkeessa. Kalorimäärästä ei ole tietoakaan, mutta menen tässä aika pitkälle arvion varassa. Juu, tiedetään, se on vähän pettävää, helposti tulee vähäteltyä niitä määriä. Mutta olen niin huono laskemaan täsmällisiä lukuja, enkä toisaalta halua että tämä kaatuu siihen etten malta olla tarkka laskuissa. Koska paino kuitenkin laskee koko ajan, en voi olla kovin kaukana totuudesta ;)
Nälän älämölö on tilapäisesti hieman hiljentynyt, se mussuttaa siellä nyt niitä salaatinlehtiä :) Kyllä tästä selvitään! Yhtään paastopäivää ei ole mennyt myttyyn ja siitä olen kyllä aika ylpeä, eritoten kun tunnen itseni. Aamulla aloitetut kuurit ovat yleensä kaatuneet iltapalaan mennessä - kun on nälkä...Olen kahden kuukauden aikana pitänyt nyt siis 16 paastopäivää tämä mukaan lukien, jokaisen suunnitelman mukaan. JESSS!!!
5:2-dieettiä arvostellaan ankarasti siksi, että sen katsotaan aiheuttavan ahmimista normaali ruokapäivinä. Saattaa olla että jollekulle on näin käynytkin, mutta en tiedä johtuuko se dieetistä. Paastopäivänä voi ajatuksissaan syödä vaikka mitä seuraavana päivänä, mutta ei tilaisuuden tullen sitten kuitenkaan syö. Minulle todella suurena ahaa-elämyksenä on näiden kahden kuukauden aikana tullut se tosiasia, että kun on lupa syödä, ei välttämättä syökään. Jos kielletään syömästä, haluaisi syödä koko ajan. Vaikka olen painoa pudottanut elämässäni monta kertaa, en ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaista positiivisuutta nimenomaan siitä, ettei koko ajan tarvitse kieltäytyä kaikesta. Sitä ei voi riittävästi painottaa, kuinka suuri merkitys sillä on, ettei koko ajan kielletä ja nuhdella epäonnistumisista.
Normiruokapäivinä saatan havahtua sellaiseen melkein eufooriseen onnentunteeseen siksi, että minullahan on lupa syödä. En kuitenkaan ryntää heti syömään, pelkkä tunne riittää.
Ylipaino on todella usein yhteydessä psyykeen, vaikka aina ei ole helppoa selvittää perimmäisiä syitä lihomiseen, edes itselleen. Olen yrittänyt, mutta en ole vielä keksinyt omaa syytäni. Ruoka on vaan niin hyvää ja syöminen kivaa.
Näin muuten sanoi yksi maailman lihavimmista ihmisistäkin. Hän painoi 320 kg....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)