Tänään on kulunut tasan kaksikymmentä päivää ensimmäisestä paastopäivästä. Tuntuu että piristyskuurin myötä on aika alkanut kulua nopeammin. Vai mittaanko minä nykyisin aikaa paastopäivästä toiseen :)
Koska va'an näyttämät numerot ovat paastopäivien jälkeen yleensä parhaimmillaan, kävin kurkkaamassa tuloksia tänäänkin. Ja TADAA!! Paino on pudonnut nyt 5,2 kiloa!!!! JESS JESS JESS!! Anteeksi vaan, mutta ihan pakko vähän tuulettaa, JUHUU!! Jos tavoite olisi pudottaa noin 30 kiloa, tarkoittaa tämä sitä, että yksi kuudesosa on jo poissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!
Tänään oli ruokalistalla herkullista kotona tehtyä pannupitsaa. Niin, eikä ole yhtään huono omatunto, kun minä SAAN syödä näinkin aina välillä! Lenkille en kerta kaikkiaan ehtinyt, mutta hyötyliikuntaa tuli sitäkin enemmän. Olen kantanut sisään 80 litraa vettä (meillä ei vesi tule hanasta vaan lähteestä ja juoksee kyllä jos kantaja jaksaa juosta) ja puitakin aimo kasan. Tänään en halua kantaa enää mitään, korkeintaan itseni sohvalle löhöämään. Krooh...
tiistai 28. tammikuuta 2014
maanantai 27. tammikuuta 2014
27.1 2014
Viikonlopun herkuttelun jälkeen heräsin hyvillä mielin uuteen paastopäivään. Mietin menenkö ollenkaan puntarille, joka kuukausi toistuva tynnyriolotila kun näet on vielä päällä...päätin etten masennu, vaikka numerot olisivat vähän nousujohteisia, tietäisinhän ainakin syyn. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, vaakalukemat eivät olleet muuttuneet ollenkaan! Tästä oli hyvä ponnistaa ja motivaatio onkin ollut huipussaan lähes koko päivän.
Aamiainen oli tuttuun tapaan puuroa, se on minulle se paras vaihtoehto. Tunnen syöneeni kunnolla, eikä ihan heti tule uudelleen nälkä. Tänään keitin kunnollista kaurapuuroa, ei mitään pikaryynejä. Voi että maistui hyvälle!! Tänään korvasin mustikat raastetulla omenalla ja kanelilla, tuli hassu makuharha, tuntui kuin olisin syönyt riisipuuroa!
En olekaan tainnut kertoa teille, että viime viikolla keitin yhtenä aamuna puuroa tattarihiutaleista, vieläpä pikasellaisista. Voin yhtään liioittelematta sanoa,etten ole koskaan maistanut mitään niin totaalisen mautonta!! Miten se edes oli mahdollista?? Lautasellinen keitettyä paperimössöä olisi maistunut varmaan vähän samalle...Sen jälkeen on tytär varmistanut joka paastopäivän aamu että "ethän vaan sitten keitä sitä tattaripuuroa" :) Mietin mihin ujutan loput ryynit - ehkä ne kelpaisivat leipätaikinan jatkeeksi joku päivä...
Päivällinen maistui niin hyvälle, että aloin melkein epäillä, ettei tämä varmaan ollut oikeanlainen paastoateria. Kalorit jäi laskematta ja ruoat punnitsematta, mutta kanan rintapala, salaatti ja uunissa haudutetut punajuuret ja lantut menivät kuitenkin oikein mallikkaasti mahaan. Ohjeiden mukaan niiden kuitenkin pitäisi olla ihan oikeat eväät. Varmuuden vuoksi yritän kuitenkin olla nyt syömättä enempää tänään. Kello on nyt 18 joten onhan se aika haaste. Ehkä vähän omenaa tai jotain...
Tänään lisähaastetta on tuonut jostain ilmestynyt makeannälkä. Pahimmillaan se oli heti ruoan jälkeen, mutta harhautin halun ajattelemalla muuta. Tuossa se istuu kuitenkin olkapäällä ja koputtelee ja kröhistelee kurkkuaan, mutta ollaan niinkuin ei huomattaisi...eiköhän se sitten kohta lannistu :)
Luulen ongelman johtuvan siitä, että eilen söimme tyttären kanssa vähän suklaata ja irtokarkkeja. Hyvälle maistuivat, vaikka minulle tulikin vähän huono olo jälkeenpäin. Siis ihan fyysisesti, ei muuten. Tänään mietin, pitäisikö kaapeista kuitenkin raivata pois sipsit ja karkit, etteivät ne sieltä sitten huutele heikkona hetkenä. Ongelma on oikeastaan se, että joskus olisi ihan kiva syödä vähän jotain hyvää. Normipakkaukset vaan ovat sen kokoisia, että kun olet syönyt vaikka kymmenen kappaletta sipsejä, jäljellä on vielä 500 jotka sitten kuikuilevat ylähyllyltä "tuletuletuletule....".
Helpompi olisi heittää kaikki mäkeen ja ostaa kurinalaisesti vain pienen pieniä pakkauksia jotka syödään kerralla pois. Jos tästä keräisin sellaista apinan raivoa ja tekisin tuon raivauksen. Odottakaahan vaan...Ja tänään EN aio langeta minkään sortin pauloihin, että ihan turhaan sieltä kaapissa huutelette!!!!!
Aamiainen oli tuttuun tapaan puuroa, se on minulle se paras vaihtoehto. Tunnen syöneeni kunnolla, eikä ihan heti tule uudelleen nälkä. Tänään keitin kunnollista kaurapuuroa, ei mitään pikaryynejä. Voi että maistui hyvälle!! Tänään korvasin mustikat raastetulla omenalla ja kanelilla, tuli hassu makuharha, tuntui kuin olisin syönyt riisipuuroa!
En olekaan tainnut kertoa teille, että viime viikolla keitin yhtenä aamuna puuroa tattarihiutaleista, vieläpä pikasellaisista. Voin yhtään liioittelematta sanoa,etten ole koskaan maistanut mitään niin totaalisen mautonta!! Miten se edes oli mahdollista?? Lautasellinen keitettyä paperimössöä olisi maistunut varmaan vähän samalle...Sen jälkeen on tytär varmistanut joka paastopäivän aamu että "ethän vaan sitten keitä sitä tattaripuuroa" :) Mietin mihin ujutan loput ryynit - ehkä ne kelpaisivat leipätaikinan jatkeeksi joku päivä...
Päivällinen maistui niin hyvälle, että aloin melkein epäillä, ettei tämä varmaan ollut oikeanlainen paastoateria. Kalorit jäi laskematta ja ruoat punnitsematta, mutta kanan rintapala, salaatti ja uunissa haudutetut punajuuret ja lantut menivät kuitenkin oikein mallikkaasti mahaan. Ohjeiden mukaan niiden kuitenkin pitäisi olla ihan oikeat eväät. Varmuuden vuoksi yritän kuitenkin olla nyt syömättä enempää tänään. Kello on nyt 18 joten onhan se aika haaste. Ehkä vähän omenaa tai jotain...
Tänään lisähaastetta on tuonut jostain ilmestynyt makeannälkä. Pahimmillaan se oli heti ruoan jälkeen, mutta harhautin halun ajattelemalla muuta. Tuossa se istuu kuitenkin olkapäällä ja koputtelee ja kröhistelee kurkkuaan, mutta ollaan niinkuin ei huomattaisi...eiköhän se sitten kohta lannistu :)
Luulen ongelman johtuvan siitä, että eilen söimme tyttären kanssa vähän suklaata ja irtokarkkeja. Hyvälle maistuivat, vaikka minulle tulikin vähän huono olo jälkeenpäin. Siis ihan fyysisesti, ei muuten. Tänään mietin, pitäisikö kaapeista kuitenkin raivata pois sipsit ja karkit, etteivät ne sieltä sitten huutele heikkona hetkenä. Ongelma on oikeastaan se, että joskus olisi ihan kiva syödä vähän jotain hyvää. Normipakkaukset vaan ovat sen kokoisia, että kun olet syönyt vaikka kymmenen kappaletta sipsejä, jäljellä on vielä 500 jotka sitten kuikuilevat ylähyllyltä "tuletuletuletule....".
Helpompi olisi heittää kaikki mäkeen ja ostaa kurinalaisesti vain pienen pieniä pakkauksia jotka syödään kerralla pois. Jos tästä keräisin sellaista apinan raivoa ja tekisin tuon raivauksen. Odottakaahan vaan...Ja tänään EN aio langeta minkään sortin pauloihin, että ihan turhaan sieltä kaapissa huutelette!!!!!
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Myöhemmin samana päivänä...
En nyt ota tavaksi kirjoittaa tänne sentään kahdesti päivässä, mutta tänään näköjään on tarvetta kirjoittamiselle :)
Laiskotuksesta huolimatta lähden lenkille. En niinkään siksi että haluan, vaan koska koiraparka alkaa melkein puhua saadakseen jonkun tekemään kunnollisen lenkin kanssaan. Säälin sitä ja päätän raahata itseni liikkeelle. Saammekin suhteellisen kevyesti aikaan 3 km. Joudumme tosin kääntymään takaisin ennen "virallista venyttelypistettä" koska vastaan tulee karhu kahden naisen kanssa. Tai no, ehkä se oli koira, mutta näytti kovasti paljon karhulta. Koska meidän koiramme puhuu eri kieltä kuin muut koirat, en uskaltanut mennä lähemmäksi vaan tein täyskäännöksen. En käsitä miksi ne muut koirat eivät ymmärrä, että kun meidän koiralla on koko niskan ja yläselän karvat pystyssä ja hampaat irvessä, se tarkoittaa että "ihanaa kun tulit, olen odottanut koko elämäni että juuri sinä tulisit ja voisimme leikkiä yhdessä". Ei ole helppoa olla väärin ymmärretty, koiranakaan.
Kun hankimme koiran reilut viisi vuotta sitten, tarkoitus oli, että koko perhe osallistuu sen ulkoiluttamiseen. Minun aikeeni tyssäsivät aika nopeasti, koska onnistuin saamaan luupiikin vaivoikseni, niin etten päässyt ilman kyyneleitä edes keittiöstä makuuhuoneeseen, puhumattakaan mistään maastojuoksuista. Onneksi vaiva helpotti aikanaan, mutta vei kävelyhalut. Piristyskuurin yhteydessä olen jälleen alkanut kävellä enemmän, toistaiseksi ilman suurempia kipuja, onneksi. Mieheni kävelee yleensä koiran kanssa pitkiä lenkkejä joka päivä, mutta ei voi nyt kipeänä. Niinpä minä sitten...Nolottaa oikeastaan myöntää, että tämä on jäänyt niin täysin miehen vastuulle, koirahan on meidän kaikkien yhteinen...
Summa sumarum: koirasta on hyvä apu piristyskuurilla. Se ei ymmärrä vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisit toinen toistaan uskomattomampia syitä miksi juuri nyt et voi lähteä lenkille. Ainakin tämä koira istuu nenäsi edessä ja tuijottaa hievahtamatta niin kauan, kunnes täysin psyykattuna lähdet liikkeelle, jaksoit tai et :)
(Kuva: Perheemme liikuttavin jäsen :) )
Laiskotuksesta huolimatta lähden lenkille. En niinkään siksi että haluan, vaan koska koiraparka alkaa melkein puhua saadakseen jonkun tekemään kunnollisen lenkin kanssaan. Säälin sitä ja päätän raahata itseni liikkeelle. Saammekin suhteellisen kevyesti aikaan 3 km. Joudumme tosin kääntymään takaisin ennen "virallista venyttelypistettä" koska vastaan tulee karhu kahden naisen kanssa. Tai no, ehkä se oli koira, mutta näytti kovasti paljon karhulta. Koska meidän koiramme puhuu eri kieltä kuin muut koirat, en uskaltanut mennä lähemmäksi vaan tein täyskäännöksen. En käsitä miksi ne muut koirat eivät ymmärrä, että kun meidän koiralla on koko niskan ja yläselän karvat pystyssä ja hampaat irvessä, se tarkoittaa että "ihanaa kun tulit, olen odottanut koko elämäni että juuri sinä tulisit ja voisimme leikkiä yhdessä". Ei ole helppoa olla väärin ymmärretty, koiranakaan.
Kun hankimme koiran reilut viisi vuotta sitten, tarkoitus oli, että koko perhe osallistuu sen ulkoiluttamiseen. Minun aikeeni tyssäsivät aika nopeasti, koska onnistuin saamaan luupiikin vaivoikseni, niin etten päässyt ilman kyyneleitä edes keittiöstä makuuhuoneeseen, puhumattakaan mistään maastojuoksuista. Onneksi vaiva helpotti aikanaan, mutta vei kävelyhalut. Piristyskuurin yhteydessä olen jälleen alkanut kävellä enemmän, toistaiseksi ilman suurempia kipuja, onneksi. Mieheni kävelee yleensä koiran kanssa pitkiä lenkkejä joka päivä, mutta ei voi nyt kipeänä. Niinpä minä sitten...Nolottaa oikeastaan myöntää, että tämä on jäänyt niin täysin miehen vastuulle, koirahan on meidän kaikkien yhteinen...
Summa sumarum: koirasta on hyvä apu piristyskuurilla. Se ei ymmärrä vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisit toinen toistaan uskomattomampia syitä miksi juuri nyt et voi lähteä lenkille. Ainakin tämä koira istuu nenäsi edessä ja tuijottaa hievahtamatta niin kauan, kunnes täysin psyykattuna lähdet liikkeelle, jaksoit tai et :)
(Kuva: Perheemme liikuttavin jäsen :) )
26.1 2014
Tänään olen laiska. Eilinen lauantai kului mukavassa kirpputoritapahtumassa, jossa olin oman yritykseni kierrätystuotteiden kanssa. Liikuntaa tuli lähinnä tavaroiden roudaamisesta edestakaisin, muuten päivä meni seistessä. Herkkujakin söin, olihan lauantai. Huomaan että aivot ovat asettuneet erikoiselle taajudelle, heti kun laitan suuhuni jotain "epäterveellistä", alkaa jokin sisäinen hälytys toimia. Se ei ole tarpeen. Olen ajatellut niin että välillä saan herkutella, kokemuksesta tiedän että täydellinen kieltäytyminen ei omalla kohdallani kuitenkaan onnistu. Tai voisihan se onnistua jonkin aikaa, mutta "ei saa ollenkaan" johtaa hyvin nopeasti vaiheeseen "saa koko ajan".
Olen aina tuskaillut ihmisiä, jotka ostavat kahvilassa kalliin ja upean leivoksen ja pilaavat sitten sen syömisen hokemalla suupalojen väleissä, miten he eivät saisi tällaista syödä ja miten tämä nyt lihottaa. Kotonakin olen sanonut miehelle ja tyttärelle että on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa: syödä herkkua ja nauttia siitä tai olla sitten nauttimatta kokonaan.
Opettelen nyt samaa itsekin. En aio pilata nautintoa manaamalla samalla suussa olevan herkun hornan tuuttiin. Typerää tuhlausta, sanon minä. Kun herkutellaan, niin sitten herkutellaan!
Siitäkin huolimatta mietin tänään, joko olen saanut takaisin kaikki melkein viisi kiloa, jotka ovat tähän mennessä kadonneet. Tunnen itseni turvonneeksi tynnyriksi. No, olen iso tyttö (enkä tarkoita nyt kokoani) ja tiedän että kerran kuussa minä AINA turpoan tynnyriksi, en voi pariin päivään harrastaa kovin rajua liikuntaa JA syön ehkä vähän enemmän. Mutta tämä pätee siis vain muutamaan päivään.
Pysyvään painonpudotukseen kuuluu minusta myös tiedostava armollisuus itseään kohtaan. Ja tätä EI siis tule sekoittaa salaiseen paktiin itsensä kanssa, joka sallii kaikenlaisen mässäilyn erilaisten verukkeiden varjolla. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan itsensä haukkumisesta ole minkään valtakunnan hyötyä, unohdetaan siis se.
Pieni rauhoittuminen on myös tarpeen, jotta taas jaksaisi painaa tarmokkaasti eteenpäin. Olkoon tämä siis ainakin osittain pyjamapäivä - kokonainen ei taida onnistua, koska polttopuut eivät vieläkään ole oppineet juoksemaan itse sisälle ja olen tällä hetkellä kotimme ainoa toimintakykyinen yksilö muiden sairastaessa.. Huomenna taas paastotaan reippaasti, kanan rintapalat odottavat jo jääkaapissa. Asia johon kyllä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, olisi paastopäivien menuun vaihtelevuus, tällä hetkellä en ole jaksanut vaihdella aterioita niin kovin paljoa. No, alussahan tässä vasta ollaan...
Olen aina tuskaillut ihmisiä, jotka ostavat kahvilassa kalliin ja upean leivoksen ja pilaavat sitten sen syömisen hokemalla suupalojen väleissä, miten he eivät saisi tällaista syödä ja miten tämä nyt lihottaa. Kotonakin olen sanonut miehelle ja tyttärelle että on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa: syödä herkkua ja nauttia siitä tai olla sitten nauttimatta kokonaan.
Opettelen nyt samaa itsekin. En aio pilata nautintoa manaamalla samalla suussa olevan herkun hornan tuuttiin. Typerää tuhlausta, sanon minä. Kun herkutellaan, niin sitten herkutellaan!
Siitäkin huolimatta mietin tänään, joko olen saanut takaisin kaikki melkein viisi kiloa, jotka ovat tähän mennessä kadonneet. Tunnen itseni turvonneeksi tynnyriksi. No, olen iso tyttö (enkä tarkoita nyt kokoani) ja tiedän että kerran kuussa minä AINA turpoan tynnyriksi, en voi pariin päivään harrastaa kovin rajua liikuntaa JA syön ehkä vähän enemmän. Mutta tämä pätee siis vain muutamaan päivään.
Pysyvään painonpudotukseen kuuluu minusta myös tiedostava armollisuus itseään kohtaan. Ja tätä EI siis tule sekoittaa salaiseen paktiin itsensä kanssa, joka sallii kaikenlaisen mässäilyn erilaisten verukkeiden varjolla. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan itsensä haukkumisesta ole minkään valtakunnan hyötyä, unohdetaan siis se.
Pieni rauhoittuminen on myös tarpeen, jotta taas jaksaisi painaa tarmokkaasti eteenpäin. Olkoon tämä siis ainakin osittain pyjamapäivä - kokonainen ei taida onnistua, koska polttopuut eivät vieläkään ole oppineet juoksemaan itse sisälle ja olen tällä hetkellä kotimme ainoa toimintakykyinen yksilö muiden sairastaessa.. Huomenna taas paastotaan reippaasti, kanan rintapalat odottavat jo jääkaapissa. Asia johon kyllä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, olisi paastopäivien menuun vaihtelevuus, tällä hetkellä en ole jaksanut vaihdella aterioita niin kovin paljoa. No, alussahan tässä vasta ollaan...
perjantai 24. tammikuuta 2014
24.1 2014
Koska tänne blogiin alkaa pikkuhiljaa tulla lukijoita, ajattelin että olisi ehkä hyvä huomioida muutama seikka.
5:2-dieetti ei välttämättä sovi kaikille. Jos kiinnostuit ja innostuit tästä menetelmästä ja haluaisit kokeilla sitä, otathan huomioon seuraavat seikat.
Dieetti ei sovi jos:
-Olet yli 65-vuotias
-Sinulla on diabetes
-Sinulla on syömishäiriöitä
-Olet jo äärimmäisen laiha
-Olet raskaana tai yrität tulla raskaaksi
-Olet alle 18-vuotias
Jos sinulla on jokin lääkitys, keskustele lääkärin kanssa ennen dieetin aloittamista.
Haluan myös korostaa, että minä en ole lääkäri tai muu hoitoalan ammattilainen, olen vain tavallinen ylipainoinen ihminen. Jokaisella näitä tekstejä lukevalla on siis oma vastuu siitä, miten niihin suhtautuu. Minua ei myöskään voida pitää auktoriteettina mitä tulee laihduttamiseen tai 5:2-dieetin noudattamiseen. Blogin tarkoitus on vain kertoa, miten minä koen tämän dieetin noudattamisen ja millaisia tuloksia ja tuntemuksia se minulla saa aikaan. Jos voin rohkaista jotakuta teksteilläni, on se luonnollisesti iso ilo. Olen myös ajatellut, että tästä kirjoittaminen rohkaisee itseäni jatkamaan. Te, jotka luette, olette minun tukijoukkoni, ihan vain siksi että olette siellä jossain ja luette näitä tekstejä. Kiitos teille siitä!
Joku kyseli jo, voisinko jakaa joitakin reseptejä, jotka sopisivat paastopäiviin. En usko, että laki salliin kirjan ohjeiden suoran jäljentämisen, joten se ei ehkä onnistu. Mutta omia reseptejä voin toki jakaa. Tässä siis pikkuisen muunneltu ohje Kasvispizzasta:
Käytin Lapin Rillaa pohjana, vaikka siinä on hieman enemmän kaloreita kuin ohjeen täysjyvätortillassa. Päälle 1 ruokalusikallinen tomaattipyreetä, 55 g mozzarellajuustoa (itse käytin kevytversiota)kuutioina tai siivuina. Lisää noin 170 gr pilkottuja, kevyesti höyrystettyjä kasviksia: sieniä, punaista paprikaa, kesäkurpitsaa, punasipulia, munakoisia tai pinaattia. Pinnalle vaikka oreganoa tai muuta sopivaa maustetta sekä mielellään tuoreita basilikan lehtiä. Paista uunissa tai mikrossa kunnes juusto on sulanut. Tässä pizzassa on kaloreita yhteensä 358 jos käytät tortillaa, vähän enemmän jos Rillaa.
Ohje ei ole muuten hullumpi kokeiltavaksi, vaikka ei millään dieetillä olisikaan, sen verran hyvältä tämä pizza maistuu!
5:2-dieetti ei välttämättä sovi kaikille. Jos kiinnostuit ja innostuit tästä menetelmästä ja haluaisit kokeilla sitä, otathan huomioon seuraavat seikat.
Dieetti ei sovi jos:
-Olet yli 65-vuotias
-Sinulla on diabetes
-Sinulla on syömishäiriöitä
-Olet jo äärimmäisen laiha
-Olet raskaana tai yrität tulla raskaaksi
-Olet alle 18-vuotias
Jos sinulla on jokin lääkitys, keskustele lääkärin kanssa ennen dieetin aloittamista.
Haluan myös korostaa, että minä en ole lääkäri tai muu hoitoalan ammattilainen, olen vain tavallinen ylipainoinen ihminen. Jokaisella näitä tekstejä lukevalla on siis oma vastuu siitä, miten niihin suhtautuu. Minua ei myöskään voida pitää auktoriteettina mitä tulee laihduttamiseen tai 5:2-dieetin noudattamiseen. Blogin tarkoitus on vain kertoa, miten minä koen tämän dieetin noudattamisen ja millaisia tuloksia ja tuntemuksia se minulla saa aikaan. Jos voin rohkaista jotakuta teksteilläni, on se luonnollisesti iso ilo. Olen myös ajatellut, että tästä kirjoittaminen rohkaisee itseäni jatkamaan. Te, jotka luette, olette minun tukijoukkoni, ihan vain siksi että olette siellä jossain ja luette näitä tekstejä. Kiitos teille siitä!
Joku kyseli jo, voisinko jakaa joitakin reseptejä, jotka sopisivat paastopäiviin. En usko, että laki salliin kirjan ohjeiden suoran jäljentämisen, joten se ei ehkä onnistu. Mutta omia reseptejä voin toki jakaa. Tässä siis pikkuisen muunneltu ohje Kasvispizzasta:
Käytin Lapin Rillaa pohjana, vaikka siinä on hieman enemmän kaloreita kuin ohjeen täysjyvätortillassa. Päälle 1 ruokalusikallinen tomaattipyreetä, 55 g mozzarellajuustoa (itse käytin kevytversiota)kuutioina tai siivuina. Lisää noin 170 gr pilkottuja, kevyesti höyrystettyjä kasviksia: sieniä, punaista paprikaa, kesäkurpitsaa, punasipulia, munakoisia tai pinaattia. Pinnalle vaikka oreganoa tai muuta sopivaa maustetta sekä mielellään tuoreita basilikan lehtiä. Paista uunissa tai mikrossa kunnes juusto on sulanut. Tässä pizzassa on kaloreita yhteensä 358 jos käytät tortillaa, vähän enemmän jos Rillaa.
Ohje ei ole muuten hullumpi kokeiltavaksi, vaikka ei millään dieetillä olisikaan, sen verran hyvältä tämä pizza maistuu!
23.1 2014
Ensimmäistä kertaa paastoaminen tuntuu raskaalta. Olen jo eilen tuntenut itseni nälkäiseksi koko ajan ja illalla tuntui että pitäisi syödä vähän enemmän että jaksaa vähemmällä ravinnolla. Mietin johtuuko tämä kenties kylmyydestä - ihminenhän kuluttaa enemmän kaloreitakin kylmällä säällä? Tai kenties syyllisiä ovatkin hormoonit??
Päivällä raahaan tyttären ulos sauvakävelylle. Pinnistelemme kolmen kilometrin lenkin, vaikka pakkanen saa kaulaliinat huurtumaan. Vitsailen tyttärelle että kohta hän alkaa toivoa että äiti muuttuisi takaisin lötköksi sohvaperunaksi, joka ei paasaa kaloreista. Mietin mielessäni, miten rohkaista tytärtä ilman että hän alkaa tuntea syyllisyyttä. Olen lukenut niin monesta tapauksesta, joissa tytöistä on tullut anorektikoita, koska heille on paasattu kiloista ja kaloreista lapsena. En halua tehdä niin. Mutta kuten tyttärelle sanoin, hänen suhtautumisensa ruokaan ja herkutteluun on tullut perintönä minulta ja nyt tunnen, että minun pitäisi ohjata häntä oikeaan suuntaan, ikään kuin korjata aiheuttamani vahinko, jos näin voi sanoa. Toivon, että hän saisi kasvaa terveenä ja reippaana, jolle liikunta on ilon aihe ja terveellinen syöminen kivaa, hallittua herkuttelua unohtamatta. Kuinka tiukassa tapamme meissä ovatkaan! Toisaalta, tuntuu hyvältä muuttua, kun suunta on oikea. Jokainen voi muuttua!! Onneksi tyttärellä ei vielä ole juuri paino-ongelmia, mutta uskon että minun antamani malli saattaisi niitä joskus aiheuttaa.
Mies on ollut reipas ja tehnyt ruokaa, vaikka se ottaakin koville, keuhkokuume - vaikka onkin kuumeeton - on tehnyt hänet sen verran heikoksi. Wokattuja vihanneksia ja vähän aikaisemmasta juhla-ateriasta jäänyttä uunikalkkunaa. Maistuu ihanalle, yritän muistaa maistella jokaista suupalaa.
Tämäkin päivä kääntyy iltaan. Illalla menemme kokoukseen ja sen jälkeen samalla matkalla ruokakauppaan. Olen hirveän nälkäinen ja ostosten tekeminen tuntuu vähän vaikealta. Hekumoin mielessäni kaikella, mitä ympärilläni näen. Toisaalta lohduttaudun sillä, että päivä on kohta ohi ja saan taas syödä. Taistelen ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteita vastaan, sekin on tänään vaikeaa. Kotona juon tomaattimehua, syön puolet isosta omenasta ja vähän raejuustoa.
Uni ei tahdo tulla. Minulla on jotenkin paha olo, ahdistaa. Mietin jälleen, olenko kunnossa ja olisiko pitänyt käydä terveystarkastuksessa ennenkuin aloitin tämän kuurin. Ajattelen isääni, mietin sairastunko minäkin sydämen vajaatoimintaan. Olenko jo leikkinyt terveydelläni liian kauan? Onko jo myöhäistä?
Mietin ystävääni, jonka olen tänään kuullut olevan vakavasti sairas. Tunnen itseni jotenkin pinnalliseksi ja tekopyhäksi kun kirjoitan tätä blogia. Mitä väliä on muutamalla kilolla, kun toisen elämä on vaakalaudalla? Mutta sitten muistan, ettei kyse ole vain ulkonäöstä tai muusta pinnallisesta. Elämän jokainen hengenveto on lahja Luojaltamme ja niin siihen pitäisi myös suhtautua. Miten käsittelet sinulle kallisarvoista lahjaa? Etkö pidäkin siitä hyvää huolta? Olen saanut lahjaksi elämän - minulla on kaikki syyt pitää sitä arvossa ja huolehtia itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja elossa. Ei se ole pinnallista ajattelua!
Tahdon niin jatkaa, muuten ei painonpudotuksesta tule mitään.
Pyörin sängyssäni, yritän rauhoittua. Lopulta onneksi uni voittaa - ja minä olen voittanut tämän päivän!
Päivällä raahaan tyttären ulos sauvakävelylle. Pinnistelemme kolmen kilometrin lenkin, vaikka pakkanen saa kaulaliinat huurtumaan. Vitsailen tyttärelle että kohta hän alkaa toivoa että äiti muuttuisi takaisin lötköksi sohvaperunaksi, joka ei paasaa kaloreista. Mietin mielessäni, miten rohkaista tytärtä ilman että hän alkaa tuntea syyllisyyttä. Olen lukenut niin monesta tapauksesta, joissa tytöistä on tullut anorektikoita, koska heille on paasattu kiloista ja kaloreista lapsena. En halua tehdä niin. Mutta kuten tyttärelle sanoin, hänen suhtautumisensa ruokaan ja herkutteluun on tullut perintönä minulta ja nyt tunnen, että minun pitäisi ohjata häntä oikeaan suuntaan, ikään kuin korjata aiheuttamani vahinko, jos näin voi sanoa. Toivon, että hän saisi kasvaa terveenä ja reippaana, jolle liikunta on ilon aihe ja terveellinen syöminen kivaa, hallittua herkuttelua unohtamatta. Kuinka tiukassa tapamme meissä ovatkaan! Toisaalta, tuntuu hyvältä muuttua, kun suunta on oikea. Jokainen voi muuttua!! Onneksi tyttärellä ei vielä ole juuri paino-ongelmia, mutta uskon että minun antamani malli saattaisi niitä joskus aiheuttaa.
Mies on ollut reipas ja tehnyt ruokaa, vaikka se ottaakin koville, keuhkokuume - vaikka onkin kuumeeton - on tehnyt hänet sen verran heikoksi. Wokattuja vihanneksia ja vähän aikaisemmasta juhla-ateriasta jäänyttä uunikalkkunaa. Maistuu ihanalle, yritän muistaa maistella jokaista suupalaa.
Tämäkin päivä kääntyy iltaan. Illalla menemme kokoukseen ja sen jälkeen samalla matkalla ruokakauppaan. Olen hirveän nälkäinen ja ostosten tekeminen tuntuu vähän vaikealta. Hekumoin mielessäni kaikella, mitä ympärilläni näen. Toisaalta lohduttaudun sillä, että päivä on kohta ohi ja saan taas syödä. Taistelen ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteita vastaan, sekin on tänään vaikeaa. Kotona juon tomaattimehua, syön puolet isosta omenasta ja vähän raejuustoa.
Uni ei tahdo tulla. Minulla on jotenkin paha olo, ahdistaa. Mietin jälleen, olenko kunnossa ja olisiko pitänyt käydä terveystarkastuksessa ennenkuin aloitin tämän kuurin. Ajattelen isääni, mietin sairastunko minäkin sydämen vajaatoimintaan. Olenko jo leikkinyt terveydelläni liian kauan? Onko jo myöhäistä?
Mietin ystävääni, jonka olen tänään kuullut olevan vakavasti sairas. Tunnen itseni jotenkin pinnalliseksi ja tekopyhäksi kun kirjoitan tätä blogia. Mitä väliä on muutamalla kilolla, kun toisen elämä on vaakalaudalla? Mutta sitten muistan, ettei kyse ole vain ulkonäöstä tai muusta pinnallisesta. Elämän jokainen hengenveto on lahja Luojaltamme ja niin siihen pitäisi myös suhtautua. Miten käsittelet sinulle kallisarvoista lahjaa? Etkö pidäkin siitä hyvää huolta? Olen saanut lahjaksi elämän - minulla on kaikki syyt pitää sitä arvossa ja huolehtia itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja elossa. Ei se ole pinnallista ajattelua!
Tahdon niin jatkaa, muuten ei painonpudotuksesta tule mitään.
Pyörin sängyssäni, yritän rauhoittua. Lopulta onneksi uni voittaa - ja minä olen voittanut tämän päivän!
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
22.1 2014
Lämpömittari näyttää aamulla ennätyslukemia, -20 astetta. Auringonpaiste lohduttaa kuitenkin, kun lähdemme kylmänjähmeällä autolla käymään terveyskeskuksessa. Siellä mies saa hyviä uutisia: antibioottikuuri puree hyvin ja tulehdusarvot ovat jälleen normaalit. Vaara ei tietenkään ole vielä ohi, eikä miestä tarvitse hirveästi komentaa sohvalle kun pääsemme kotiin. Onneksi hän jaksaa lämmittää puu-uunejamme, se luonnistuu häneltä paremmin kuin minulta.
Tytär lähtee kyläilemään joten en saa tänään lenkkeilykaveria. Koira olisi kuitenkin vietävä lenkille. Sekä koira että minä suuntaisimme mieluummin peiton alle lämpimään mutta ei auta, mentävä on. Kierrämme kuitenkin vain lyhyen lenkin, eikä koira valita. Nautin kauniista maisemista, vaikka tuntuukin että olen siirtynyt saaristomereltä napajäätikölle. Harrastan hyötyliikuntaa: kuusi kaupan kestokassillista puita löytävät tiensä sisälle puuhyllyyn lämpenemään. Ne ovat kyllä kuivia mutta hui, niin kylmiä!!
Olen rohkaistunut lisää ja pyysin tänään että mies ottaisi minusta "ennen"-kuvan. Kun luen jonkun laihdutusurakasta, minusta on tosi mielenkiintoista katsoa miten paljon ihmiset ovat muuttuneet laihtuessaan. Jotta voisimme kaikki ihmetellä minun muodonmuutostani, laitan siis tähän nyt kuvan siitä, miltä näytän tänään:
Tämän kuvan laittaminen tänne ei ollut helppoa. Minusta ei myöskään ole helppoa katsoa tätä kuvaa. Ilmeisesti meidän peilimme hoikistaa jonkin verran, koska se kuva jota olen nyt uskaltautunut katsomaan peilistä, näyttää aavistuksen verran hoikemmalta kuin tämä nainen tässä. No, oli miten oli, näin kamera minut näki tänään. Ja olen tosiaan sentään jo laihtunut melkein neljä kiloa joten tämä ei edes ole enää "minä pahimmillani".
Olen tähän päivään asti miettinyt, uskallanko alkaa kertoa tästä blogista ja sen kirjoittamisesta vielä muille. Miksi? Koska
- En ole luottanut itseeni täysin. Entä jos tämä homma tyssää? Noloa lopettaa blogi parin viikon jälkeen sanoihin "ei tästä tullutkaan mitään".
-Entä jos tämä dieetti ei sovikaan minulle? Silloin tästä tulee lyhyt novelli.
-Nolottaa. Mitä ne, jotka lukevat tätä ajattelevat minusta ja teksteistäni? Olen kirjoittanut blogia jo useamman vuoden, mutta tekstit eivät ole olleet kovin henkilökohtaisia. Onko ihmisistä vaikeaa lukea näin henkilökohtaista tekstiä? Onko yksityisyyteni vaarassa?
Ehkä jo jollekulle uskaltaudun kertomaan. Kirjoittaminen on kaikesta huolimatta hauskempaa, kun joku muu lukee tekstejä, itseni lisäksi. Sinä joka ehkä luet tätä: kirjoita rohkeasti kommenttejasi ja tunnelmiasi. Ajatuksesi ovat minulle arvokkaita ja tervetulleita!
Tytär lähtee kyläilemään joten en saa tänään lenkkeilykaveria. Koira olisi kuitenkin vietävä lenkille. Sekä koira että minä suuntaisimme mieluummin peiton alle lämpimään mutta ei auta, mentävä on. Kierrämme kuitenkin vain lyhyen lenkin, eikä koira valita. Nautin kauniista maisemista, vaikka tuntuukin että olen siirtynyt saaristomereltä napajäätikölle. Harrastan hyötyliikuntaa: kuusi kaupan kestokassillista puita löytävät tiensä sisälle puuhyllyyn lämpenemään. Ne ovat kyllä kuivia mutta hui, niin kylmiä!!
Olen rohkaistunut lisää ja pyysin tänään että mies ottaisi minusta "ennen"-kuvan. Kun luen jonkun laihdutusurakasta, minusta on tosi mielenkiintoista katsoa miten paljon ihmiset ovat muuttuneet laihtuessaan. Jotta voisimme kaikki ihmetellä minun muodonmuutostani, laitan siis tähän nyt kuvan siitä, miltä näytän tänään:
Tämän kuvan laittaminen tänne ei ollut helppoa. Minusta ei myöskään ole helppoa katsoa tätä kuvaa. Ilmeisesti meidän peilimme hoikistaa jonkin verran, koska se kuva jota olen nyt uskaltautunut katsomaan peilistä, näyttää aavistuksen verran hoikemmalta kuin tämä nainen tässä. No, oli miten oli, näin kamera minut näki tänään. Ja olen tosiaan sentään jo laihtunut melkein neljä kiloa joten tämä ei edes ole enää "minä pahimmillani".
Olen tähän päivään asti miettinyt, uskallanko alkaa kertoa tästä blogista ja sen kirjoittamisesta vielä muille. Miksi? Koska
- En ole luottanut itseeni täysin. Entä jos tämä homma tyssää? Noloa lopettaa blogi parin viikon jälkeen sanoihin "ei tästä tullutkaan mitään".
-Entä jos tämä dieetti ei sovikaan minulle? Silloin tästä tulee lyhyt novelli.
-Nolottaa. Mitä ne, jotka lukevat tätä ajattelevat minusta ja teksteistäni? Olen kirjoittanut blogia jo useamman vuoden, mutta tekstit eivät ole olleet kovin henkilökohtaisia. Onko ihmisistä vaikeaa lukea näin henkilökohtaista tekstiä? Onko yksityisyyteni vaarassa?
Ehkä jo jollekulle uskaltaudun kertomaan. Kirjoittaminen on kaikesta huolimatta hauskempaa, kun joku muu lukee tekstejä, itseni lisäksi. Sinä joka ehkä luet tätä: kirjoita rohkeasti kommenttejasi ja tunnelmiasi. Ajatuksesi ovat minulle arvokkaita ja tervetulleita!
21.1. 2014
Laiskottaa. En haluaisi lähteä lenkille, mutta onneksi vauhtia antavat eilen ostetut upouudet kävelysauvat. Minulle paloauton punaiset, tyttärelle pinkit. Lähdemme tyttären kanssa reippaasti liikkeelle ja sauvomme vauhdikkaasti. Sauvojen uudet talvipiikit ottavat hyvin maahan kiinni ja auttavat eteenpäin. Nyt ovat minunkin sauvani sopivan pituiset ja kävely luonnistuu paremmin. Tytär pinkoo ylämäessä niin kovaa etten saa häntä kiinni. Päätämme vaihtelun vuoksi mennä osittain metsätietä pitkin. Se on muuten kivaa, mutta paikotellen ohuen lumipeiton alla on piilossa jäisiä lätäköitä. Alan hipsutella eteenpäin kaatumisen pelossa ja olen kohta jäykkä pökkelö. Tiellä olisi ollut helpompi painaa menemään reippaasti.
Uunissa muhinut karjalanpaisti maistuu makoisalta reippaan lenkkeilyn jälkeen. Mieli on hyvä kun sai voitettua itsensä. Tästä on hyvä ponnistaa eteenpäin!
Uunissa muhinut karjalanpaisti maistuu makoisalta reippaan lenkkeilyn jälkeen. Mieli on hyvä kun sai voitettua itsensä. Tästä on hyvä ponnistaa eteenpäin!
20.1 2014
Päätän lähteä Turkuun hoitamaan etukäteen sovitun asian, vaikka mies onkin potilaana kotona. Olen ensin varmistunut että hän pärjää, tytär on kuitenkin kaverina ainakin osan päivästä.
Epäröin; miten toimii päivä Turussa ja paastoaminen? Olen kahden vaiheilla, mutta lopulta päätän yrittää. Otan autoon mukaan vajaan purkin tomaattimehua, hätätilanteita ja kovaa nälkää vastaan. Matkalla on pysähdyttävä bensa-asemalle, paastopäivän yksi haitoista on jatkuva vessahätä. Alankin miettiä sellaista kaupunkikerrosta, jossa wc:hen pääsy olisi mahdollisimman yksinkertaista.
Päädyn UFF:iin katselemaan vaatteita. Tämäkin on jotain uutta, haluaisin ostaa jotain kaunista itselleni. En ole pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, niitä on ollut niin vaikeaa löytää. Isoille naisille tehdään vain kummallisia kaapuja, ainakin minusta. Toisaalta, miten ison kehon muuten saa mahtumaan vaatteeseen, ellei se ole ISO?
Kaupassa huomaan hämmentyväni, en tiedä minkä kokoisia vaatteita pitäisi etsiä. Niin niin, tiedän, olen ollut tällä kuurilla vasta vajaat kaksi viikkoa. Olen kuitenkin punninnut itseni aamulla ja arvatkaapa mitä? Olen LAIHTUNUT MELKEIN NELJÄ KILOA!!!! Sisäinen laihtumisen tunne on vieläkin suurempi. En osaa sanoa, onko kyse vain psyykisestä jutusta, vai voiko olla että vatsan sisäiset rasvapeitteet ovat alkaneet kutistua. Tuntuu kuitenkin hyvältä, olen jo matkalla oikeaan suuntaan!!
Kasaan syliini jättiläiskasan vaatteita. Sovituskopissa katson itseäni kunnolla. Olen pitkään vältellyt peiliin katsomista kotona, tai oikeastaan kaikkialla. En ole halunnut nähdä itseäni, koska olen inhonnut sitä mitä olen nähnyt. Nyt katson, varovasti. Hmm, vai tältä minä näytän. Kokeilen vaatteita, ne eivät istu, osa on liian pieniä. Koko kasasta löydän vain yhden villatakin, joka lähtee mukaani. Vielä jokin aika sitten olisi tämä tulos saanut minut masentumaan, olen kauhea läski enkä ikinä löydä kauniita vaatteita. Nyt en masennu, kohautan vain olkapäitäni ja ajattelen, että ei se haittaa. Seuraavalla kerralla olen laihtunut lisää. Sitäpaitsi, miksi keräisin kaappiini isojen tyttöjen vaatteita, koska kohta en ehkä tarvitsekaan niitä enää?
Tyhjin käsin en tästä kaupasta kuitenkaan lähde. Mukaan tarttuu pari täkkiä (olen ihan hulluna niihin mutta niitä myös ihan oikeasti tarvitaan kylminä päivinä) sekä vaatteita tyttärelle. Muutun hurjaksi ja ostan myös kolmet housut kokeilematta niitä. Tunnen riemastuttavaa shoppailuhalua, jarruttelen kuitenkin kun muistan, ettei rahaa ole nyt tuhlattavaksi.
Kadulla tuoksuu leipä. Leipomokahvila mainostaa päivän lounaaksi tomaattikeittoa. Mietin hetken, jos voisin syödä sitä paastopäivän päivälliseksi, mutta sitten totean, ettei sitä varmaankaan ole valmistettu paastoajia silmällä pitäen. Niinpä istun autoon, hörppään kylmää tomaattimehua purkista ja tunnen itseni vahvaksi.
Teen ruokaostokset suuressa marketissa ja selviän siitä kunnialla. En kaadu polvilleni tuoreiden leipien ja pullien joukkoon. Suuntaan mehuhyllylle ja iloitsen löytäessäni porkkanamehupullon. Totean vihannesosaston olevan täynnä sallittuja paastoherkkuja, niitä lastaan kärryyn kotiin vietäviksi. Syön autossa muutaman mantelin, koska olo on ehkä hieman hutera, ja juon porkkanamehua. Taas jaksan eteenpäin.
Paaston ja kaupunkireissun yhdistäminen onnistui yllättävän hyvin. Päivällisen syön kaikessa rauhassa kotona, kun sinne illalla pääsen. Teen pizzan käyttäen Lapin Rillaa pohjana, päälle vähän tomaattisosetta, paistettuja herkkusieniä, kirsikkatomaatteja, tuoreita basilikanlehtiä ja kevyttä mozzarellaa. Mikroon muutamaksi minuutiksi ja herkuttelemaan. Ohje noudattaa melko tarkkaan Mosleyn kirjassa olevaa reseptiä, tosin siinä pohjana käytetään täysjyvätortillaa. Sellaista en paikallisesta ruokakaupasta kuitenkaan löytänyt. Pizza maistuu niin hyvälle että suljen silmäni ja nautin makujen sinfoniasta suussani. Vaikeaa uskoa että tämä on paastoruokaa, niin hyvälle se maistuu.
Kotona kokeilen uusia housujani. Yhden ovat liian suuret, toiset muuten sopivat mutta lahkeita pitää hieman lyhentää. Yhdet eivät mahdu - vielä :)
Koska päivä oli niin täynnä ohjelmaa, se sujui mukavan kivuttomasti. En ehtinyt kovin paljon ajatella ruokaa vaan keskityin muihin mielenkiintoisiin asioihin.
Epäröin; miten toimii päivä Turussa ja paastoaminen? Olen kahden vaiheilla, mutta lopulta päätän yrittää. Otan autoon mukaan vajaan purkin tomaattimehua, hätätilanteita ja kovaa nälkää vastaan. Matkalla on pysähdyttävä bensa-asemalle, paastopäivän yksi haitoista on jatkuva vessahätä. Alankin miettiä sellaista kaupunkikerrosta, jossa wc:hen pääsy olisi mahdollisimman yksinkertaista.
Päädyn UFF:iin katselemaan vaatteita. Tämäkin on jotain uutta, haluaisin ostaa jotain kaunista itselleni. En ole pitkään aikaan halunnut ostaa vaatteita, niitä on ollut niin vaikeaa löytää. Isoille naisille tehdään vain kummallisia kaapuja, ainakin minusta. Toisaalta, miten ison kehon muuten saa mahtumaan vaatteeseen, ellei se ole ISO?
Kaupassa huomaan hämmentyväni, en tiedä minkä kokoisia vaatteita pitäisi etsiä. Niin niin, tiedän, olen ollut tällä kuurilla vasta vajaat kaksi viikkoa. Olen kuitenkin punninnut itseni aamulla ja arvatkaapa mitä? Olen LAIHTUNUT MELKEIN NELJÄ KILOA!!!! Sisäinen laihtumisen tunne on vieläkin suurempi. En osaa sanoa, onko kyse vain psyykisestä jutusta, vai voiko olla että vatsan sisäiset rasvapeitteet ovat alkaneet kutistua. Tuntuu kuitenkin hyvältä, olen jo matkalla oikeaan suuntaan!!
Kasaan syliini jättiläiskasan vaatteita. Sovituskopissa katson itseäni kunnolla. Olen pitkään vältellyt peiliin katsomista kotona, tai oikeastaan kaikkialla. En ole halunnut nähdä itseäni, koska olen inhonnut sitä mitä olen nähnyt. Nyt katson, varovasti. Hmm, vai tältä minä näytän. Kokeilen vaatteita, ne eivät istu, osa on liian pieniä. Koko kasasta löydän vain yhden villatakin, joka lähtee mukaani. Vielä jokin aika sitten olisi tämä tulos saanut minut masentumaan, olen kauhea läski enkä ikinä löydä kauniita vaatteita. Nyt en masennu, kohautan vain olkapäitäni ja ajattelen, että ei se haittaa. Seuraavalla kerralla olen laihtunut lisää. Sitäpaitsi, miksi keräisin kaappiini isojen tyttöjen vaatteita, koska kohta en ehkä tarvitsekaan niitä enää?
Tyhjin käsin en tästä kaupasta kuitenkaan lähde. Mukaan tarttuu pari täkkiä (olen ihan hulluna niihin mutta niitä myös ihan oikeasti tarvitaan kylminä päivinä) sekä vaatteita tyttärelle. Muutun hurjaksi ja ostan myös kolmet housut kokeilematta niitä. Tunnen riemastuttavaa shoppailuhalua, jarruttelen kuitenkin kun muistan, ettei rahaa ole nyt tuhlattavaksi.
Kadulla tuoksuu leipä. Leipomokahvila mainostaa päivän lounaaksi tomaattikeittoa. Mietin hetken, jos voisin syödä sitä paastopäivän päivälliseksi, mutta sitten totean, ettei sitä varmaankaan ole valmistettu paastoajia silmällä pitäen. Niinpä istun autoon, hörppään kylmää tomaattimehua purkista ja tunnen itseni vahvaksi.
Teen ruokaostokset suuressa marketissa ja selviän siitä kunnialla. En kaadu polvilleni tuoreiden leipien ja pullien joukkoon. Suuntaan mehuhyllylle ja iloitsen löytäessäni porkkanamehupullon. Totean vihannesosaston olevan täynnä sallittuja paastoherkkuja, niitä lastaan kärryyn kotiin vietäviksi. Syön autossa muutaman mantelin, koska olo on ehkä hieman hutera, ja juon porkkanamehua. Taas jaksan eteenpäin.
Paaston ja kaupunkireissun yhdistäminen onnistui yllättävän hyvin. Päivällisen syön kaikessa rauhassa kotona, kun sinne illalla pääsen. Teen pizzan käyttäen Lapin Rillaa pohjana, päälle vähän tomaattisosetta, paistettuja herkkusieniä, kirsikkatomaatteja, tuoreita basilikanlehtiä ja kevyttä mozzarellaa. Mikroon muutamaksi minuutiksi ja herkuttelemaan. Ohje noudattaa melko tarkkaan Mosleyn kirjassa olevaa reseptiä, tosin siinä pohjana käytetään täysjyvätortillaa. Sellaista en paikallisesta ruokakaupasta kuitenkaan löytänyt. Pizza maistuu niin hyvälle että suljen silmäni ja nautin makujen sinfoniasta suussani. Vaikeaa uskoa että tämä on paastoruokaa, niin hyvälle se maistuu.
Kotona kokeilen uusia housujani. Yhden ovat liian suuret, toiset muuten sopivat mutta lahkeita pitää hieman lyhentää. Yhdet eivät mahdu - vielä :)
Koska päivä oli niin täynnä ohjelmaa, se sujui mukavan kivuttomasti. En ehtinyt kovin paljon ajatella ruokaa vaan keskityin muihin mielenkiintoisiin asioihin.
19.1 2014
Aamulla miehellä on jo parempi olo ja hän toivoo, ettemme lähtisi enää sairaalaan. Minä kuitenkin vaadin, että viemme homman loppuun saakka. Aavistelen, etteivät asiat kuitenkaan ole hyvin. Mies on järkevä ja suostuu ja niinpä ajelemme talvisissa maisemissa kohti Saloa.
Sairaalassa on hiljaista, röntgeniin ja labraan pitää soitaa ovikelloa, jonoa ei ole. Päivystyksessä joudumme kuitenkin odottamaan pitkään. Lopulta ystävällinen ja pirteä naislääkäri kertoo mikä miestäni vaivaa: keuhkokuume. Helpotus on valtava, vaikka kyse onkin vakavasta asiasta. Tästä voi kuitenkin parantua. Antibioottikuuri aloitetaan ja suuntaamme kohti kotia. Aurinko tuntuu jälleen paistavan hieman kirkkaammin.
Mietit ehkä mitä tekemistä mieheni voinnilla on dieettini kanssa? Asiat liittyvät ehdottomasti toisiinsa. Huomaan, että dieettini on toiminut hyvin, kun olen voinut lähes omistautua sille kokonaan, ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Viikonlopun tapahtumat ovat sekoittaneet elämän ja sen järjestelmälliset viitekehykset totaalisesti. Koko tilanne tuntuu epätodelliselta. Niin MITÄ minä olinkaan tekemässä ennenkuin tämä kaikki alkoi? Miten jatkan tästä eteenpäin? Saanko enää niin sanotusti langan päästä kiinni?
Sairaalassa on hiljaista, röntgeniin ja labraan pitää soitaa ovikelloa, jonoa ei ole. Päivystyksessä joudumme kuitenkin odottamaan pitkään. Lopulta ystävällinen ja pirteä naislääkäri kertoo mikä miestäni vaivaa: keuhkokuume. Helpotus on valtava, vaikka kyse onkin vakavasta asiasta. Tästä voi kuitenkin parantua. Antibioottikuuri aloitetaan ja suuntaamme kohti kotia. Aurinko tuntuu jälleen paistavan hieman kirkkaammin.
Mietit ehkä mitä tekemistä mieheni voinnilla on dieettini kanssa? Asiat liittyvät ehdottomasti toisiinsa. Huomaan, että dieettini on toiminut hyvin, kun olen voinut lähes omistautua sille kokonaan, ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Viikonlopun tapahtumat ovat sekoittaneet elämän ja sen järjestelmälliset viitekehykset totaalisesti. Koko tilanne tuntuu epätodelliselta. Niin MITÄ minä olinkaan tekemässä ennenkuin tämä kaikki alkoi? Miten jatkan tästä eteenpäin? Saanko enää niin sanotusti langan päästä kiinni?
18.1 2014
Olen taas vauhdissa, onneksi. Olo on parempi ja jaksan kuskata tyttären pianotunnille. Iltapäivällä menemme jälleen koulun liikuntasalille pelaamaan. Otan mukaan sulkapallomailat, joista toinen antaa lopullisesti periksi jo pelin alkuvaiheessa. Harmittaa. Olen niin motivoitunut liikkumaan ja olisi halunnut hikoilla ja kuluttaa kaloreita sydämen kyllyydestä. Katselen toisten korispeliä, mutta totean etten ole vielä valmis. Tyydyn heittelemään koreja salin toisella laidalla. Leikin ystävieni pienen tyttären kanssa ja totean että sekin käy liikunnasta. Miten mahtaisin jaksaa jos itselläni olisi 1,5-vuotias lapsi? Ehkä en siinä tapauksessa olisi edes ehtinyt keräämään tällaista kilovarastoa mukaani...
Kun tulemme kotiin, miehellä on huono olo. Hän ei saa kunnolla henkeä. Pelko puristaa sydäntäni, mitä on tapahtumassa. Lähdemme ajamaan lähimmälle päivystysasemalle eli Salon sairaalaan 50 kilometrin päähän. Olen väsynyt mutta niin täynnä pelkoa ja adrenaliinia että hädin tuskin tunnen ajavani kohti sairaalaa. Mielessä risteilevät pelottavat ajatukset. En kai menetä miestäni nyt, kun olemme juuri aloittaneet jotain uutta ja innostavaa? Ajatus tuntuu varmasti jotenkin hassulta ulkopuolisesta, mutta näin kuitenkin ajattelen. Olemme mieheni kanssa aika erilaisia, eikä silloin ole helppoa löytää jotain, mistä kaikki innostuvat. Ei tämä sinänsä ole meitä koskaan häirinnyt, mutta olen nauttinut tästä yhteishengestä, yhdessä tekemisestä. Otetaanko se nyt minulta pois?
Olen käynyt läpi isän menetyksestä aiheutuneen surutyön kuluneen vuoden aikana, oikeastaan se jatkuu vielä. En ole vielä kyllin vahva uuteen surutyöhön.
Aika kuluu. Keskiyöllä lääkäri sanoo, ettei mitään selkeää syytä ole löytynyt. Mieltäni kaihertaa keuhkoveritulpan riski. Lääkäri ei usko siitä olevan kyse, mutta sanoo että vasta aamulla se mahdollisuus voidaan täysin sulkea pois, verikokeiden ja röntgenkuvien avulla. Hän haluaisi pitää mieheni yön yli sairaalassa, mutta tämä ei suostu jäämään. Nukkuminen kymmenen eri vaivojaan valittavan päivystyspotilaan keskellä saa hänet peruuttamaan ovesta ulos. Ymmärrän häntä täysin, vaikka olenkin pelkoni takia vihainen siitä, ettei hän suostu jäämään. Mitä minä teen jos jotain tapahtuu yöllä?
Kotona mies melkein ryömii suoraan sänkyyn ja nukkuu onneksi aamuun saakka. Minä en ole syönyt koko iltana mitään, mutta en pysty saamaan vieläkään ruokaa alas. Pakotan itseni syömään yhden banaanin ja juon vettä päälle. Totean lakoonisesti, että tämäpä on tehokas dieetti.
Kun tulemme kotiin, miehellä on huono olo. Hän ei saa kunnolla henkeä. Pelko puristaa sydäntäni, mitä on tapahtumassa. Lähdemme ajamaan lähimmälle päivystysasemalle eli Salon sairaalaan 50 kilometrin päähän. Olen väsynyt mutta niin täynnä pelkoa ja adrenaliinia että hädin tuskin tunnen ajavani kohti sairaalaa. Mielessä risteilevät pelottavat ajatukset. En kai menetä miestäni nyt, kun olemme juuri aloittaneet jotain uutta ja innostavaa? Ajatus tuntuu varmasti jotenkin hassulta ulkopuolisesta, mutta näin kuitenkin ajattelen. Olemme mieheni kanssa aika erilaisia, eikä silloin ole helppoa löytää jotain, mistä kaikki innostuvat. Ei tämä sinänsä ole meitä koskaan häirinnyt, mutta olen nauttinut tästä yhteishengestä, yhdessä tekemisestä. Otetaanko se nyt minulta pois?
Olen käynyt läpi isän menetyksestä aiheutuneen surutyön kuluneen vuoden aikana, oikeastaan se jatkuu vielä. En ole vielä kyllin vahva uuteen surutyöhön.
Aika kuluu. Keskiyöllä lääkäri sanoo, ettei mitään selkeää syytä ole löytynyt. Mieltäni kaihertaa keuhkoveritulpan riski. Lääkäri ei usko siitä olevan kyse, mutta sanoo että vasta aamulla se mahdollisuus voidaan täysin sulkea pois, verikokeiden ja röntgenkuvien avulla. Hän haluaisi pitää mieheni yön yli sairaalassa, mutta tämä ei suostu jäämään. Nukkuminen kymmenen eri vaivojaan valittavan päivystyspotilaan keskellä saa hänet peruuttamaan ovesta ulos. Ymmärrän häntä täysin, vaikka olenkin pelkoni takia vihainen siitä, ettei hän suostu jäämään. Mitä minä teen jos jotain tapahtuu yöllä?
Kotona mies melkein ryömii suoraan sänkyyn ja nukkuu onneksi aamuun saakka. Minä en ole syönyt koko iltana mitään, mutta en pysty saamaan vieläkään ruokaa alas. Pakotan itseni syömään yhden banaanin ja juon vettä päälle. Totean lakoonisesti, että tämäpä on tehokas dieetti.
17.1 2014
Olen liikenteessä aamusta asti, tämän pitäisi olla tavallinen päivä ruoankin puolesta. Iltapäivällä kuitenkin alan tuntea oloni oudon heikoksi, ajattelen että syy voi olla viivästyneestä päivällisestä. Olen kuitenkin syönyt iltapäivällä sillikanamunavoileivän ja teetä, joten minulla ei pitäisi olla sokerivajaustakaan.
Kotona olo ei helpotu edes syömällä. Olen aivan vedoton, makaan sohvalla koiran kanssa, joka on tilanteesta kovin hämmentynyt. Se makaa vatsani päällä ja katselee kummissaan emäntäänsä, joka ei ikinä makaa sohvalla. No, nyt makaa. Vatsani on sekaisin, mietin olenko saanut jostain vatsapöpön. Tähän mennessä vatsani onkin ollut kovin hämmästynyt uudesta ruokavaliosta, eikä ole oikein suostunut yhteistyöhön. Nyt se on liiankin yhteistyöhaluinen.
Masentaa. Entä jos en voikaan jatkaa tätä dieettiä, vaikka tämä niin sopii minulle? Miksi minua heikottaa?
Jotkin tutkijat ovat olleet sitä mieltä 5:2-dieetistä, ettei se ole hyväksi aineenvaihdunnalle ja sokeritasapainolle. Mietin mielessäni, että olisiko minun pitänyt käydä mittauttamassa veriarvoni ennen dieetin aloittamista. Entä jos minulla onkin 2-tyypin diabetes, enkä ole ollut siitä tietoinen? Riskiryhmään kuulun, keskivartalokumpuni ja korkean verenpaineeni kanssa.
Olen ajatellut aloittaa tämän blogin, mutta en uskalla vielä puhua siitä missään. Eihän tästä tule mitään, jos en voi jatkaa! Uskon, että minun olisi tavattoman vaikeaa selvitä painonpudotuksesta ilman tätä menetelmää, en vain pysty jatkuvaan rajoitteluun ja kieltäymykseen.
Olo helpottuu hieman illan kuluessa, mutta mieltä jää kaihertamaan epäilys. Entä jos tämä ei sovikaan minulle?
Kotona olo ei helpotu edes syömällä. Olen aivan vedoton, makaan sohvalla koiran kanssa, joka on tilanteesta kovin hämmentynyt. Se makaa vatsani päällä ja katselee kummissaan emäntäänsä, joka ei ikinä makaa sohvalla. No, nyt makaa. Vatsani on sekaisin, mietin olenko saanut jostain vatsapöpön. Tähän mennessä vatsani onkin ollut kovin hämmästynyt uudesta ruokavaliosta, eikä ole oikein suostunut yhteistyöhön. Nyt se on liiankin yhteistyöhaluinen.
Masentaa. Entä jos en voikaan jatkaa tätä dieettiä, vaikka tämä niin sopii minulle? Miksi minua heikottaa?
Jotkin tutkijat ovat olleet sitä mieltä 5:2-dieetistä, ettei se ole hyväksi aineenvaihdunnalle ja sokeritasapainolle. Mietin mielessäni, että olisiko minun pitänyt käydä mittauttamassa veriarvoni ennen dieetin aloittamista. Entä jos minulla onkin 2-tyypin diabetes, enkä ole ollut siitä tietoinen? Riskiryhmään kuulun, keskivartalokumpuni ja korkean verenpaineeni kanssa.
Olen ajatellut aloittaa tämän blogin, mutta en uskalla vielä puhua siitä missään. Eihän tästä tule mitään, jos en voi jatkaa! Uskon, että minun olisi tavattoman vaikeaa selvitä painonpudotuksesta ilman tätä menetelmää, en vain pysty jatkuvaan rajoitteluun ja kieltäymykseen.
Olo helpottuu hieman illan kuluessa, mutta mieltä jää kaihertamaan epäilys. Entä jos tämä ei sovikaan minulle?
16.1 2014
Viikon toinen paastopäivä. Aamu sujuu jo rutiinilla, puuroa ja mustikoita. Tähän mennessä olen lastannut lautaselle määrän jonka olen olettanut olevan se 100 g. Kysyn mieheltä, onko määrä hänestä oikea. Hän ottaa lautaseni ja asettaa sen armotta keittiöva'an päälle. "Ota puolet pois" hän toteaa ja minä teen työtä käskettyä, ehkä hieman vastahakoisesti. Tahdon kuitenkin onnistua, olisi älytöntä pinnistellä paastopäivinä ja epäonnistua siksi, ettei viitsi noudattaa kalorirajoitusta.
Lähdemme koko perhe kolmen kilometrin lenkille. Olen lainannut minulle ja tyttärelle kävelysauvat kirjastosta. Itselleni siksi että pysyisin paremmin liukkaalla pystyssä ja tyttärelle siksi, että kävely olisi mielekkäämpää. Omat sauvani ovat hieman liian pitkät, joten ilo ei ole optimaalinen, mutta olen niin tarmoa täynnä etten välitä. Tuntuu että hauikset saavat näin vähän enemmän treeniä ja sehän passaa.
Lenkkimme alkaa - ei niin viisaasti - jyrkällä ylämäellä, koska on päästävä talon takana olevan kallion päälle. Puuskutan jo alkumatkassa, mutta en anna sen häiritä. Tytär sauvoo menemään vauhdikkaasti, hänellä on tyyli näköjään jo veressä. Hetken päästä löydän itsekin hyvän kävelyrytmin, sauvat antavat sen verran lisävauhtia että miehellä (jolla ei ole sauvoja) on hieman vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Tuntuu hyvältä, minä liikun ja nautin siitä!! Takaisin matkalla haastan tyttären ottamaan ylämäkispurtin (alamme hieman väsyä ja tahti hidastuu) ja niinpä me melkein juoksemme pienen mäen huipulle. Olenko tämä todellakin minä, jolle kävelylenkit olivat niin vastenmielisiä vain muutamia päiviä sitten? Voiko ihminen todella muuttua näin nopeasti? Ilmeisesti voi, jos riittävä motivaatio löytyy!
Olen niin täynnä energiaa että siivoan koko talon ja tiskaan tiskit. Tuntuu että jaksaisin vaikka mitä. Onkohan tämä aivan normaalia?
Ruoka on ihanaa, paistan uunissa meille kanan rintapalat, lisukkeena on salaattia. Nautin jälleen jokaisesta suupalasta ja vatsa tulee mukavan täyteen.
Päivän tiukin paikka tulee illalla, kun tulemme kotiin joka torstaisesta kokouksesta. Yleensä olen tuolloin nälkäinen kuin susi ja syön reilun iltapalan. Nälkä kurnii nytkin suolissani ja tunnen ärtymyksen kasvavan. En kuitenkaan syö vaan keitän vettä ja heitän sekaan kasvisliemijauhetta ja hieman tomaattimehua. Palan painikkeeksi syön useita kirsikkatomaatteja, ne purskahtelevat ihanasti suussani. Lohdutan itseäni että kohta on taas aamu ja sen myötä aamiainen.
Puolen yön aikaan nousen sängystä, kurniva vatsani pitää kovempaa ääntä kuin kuorsaava minäni. Mies on ollut ilkeä - ei vaan anteeksi kiltti ja leiponut omista jyvistä leipää illalla, koko talo tuoksuu tuoreelle leivälle. Saadakseni unta ja vatsani hiljaiseksi syön postimerkin kokoisen leivänpalan. Niin, pala ei todellakaan ole suurempi. Vatsani hiljenee ja uni saa vallan. Jälleen yksi voitto saavutettu!!
Lähdemme koko perhe kolmen kilometrin lenkille. Olen lainannut minulle ja tyttärelle kävelysauvat kirjastosta. Itselleni siksi että pysyisin paremmin liukkaalla pystyssä ja tyttärelle siksi, että kävely olisi mielekkäämpää. Omat sauvani ovat hieman liian pitkät, joten ilo ei ole optimaalinen, mutta olen niin tarmoa täynnä etten välitä. Tuntuu että hauikset saavat näin vähän enemmän treeniä ja sehän passaa.
Lenkkimme alkaa - ei niin viisaasti - jyrkällä ylämäellä, koska on päästävä talon takana olevan kallion päälle. Puuskutan jo alkumatkassa, mutta en anna sen häiritä. Tytär sauvoo menemään vauhdikkaasti, hänellä on tyyli näköjään jo veressä. Hetken päästä löydän itsekin hyvän kävelyrytmin, sauvat antavat sen verran lisävauhtia että miehellä (jolla ei ole sauvoja) on hieman vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Tuntuu hyvältä, minä liikun ja nautin siitä!! Takaisin matkalla haastan tyttären ottamaan ylämäkispurtin (alamme hieman väsyä ja tahti hidastuu) ja niinpä me melkein juoksemme pienen mäen huipulle. Olenko tämä todellakin minä, jolle kävelylenkit olivat niin vastenmielisiä vain muutamia päiviä sitten? Voiko ihminen todella muuttua näin nopeasti? Ilmeisesti voi, jos riittävä motivaatio löytyy!
Olen niin täynnä energiaa että siivoan koko talon ja tiskaan tiskit. Tuntuu että jaksaisin vaikka mitä. Onkohan tämä aivan normaalia?
Ruoka on ihanaa, paistan uunissa meille kanan rintapalat, lisukkeena on salaattia. Nautin jälleen jokaisesta suupalasta ja vatsa tulee mukavan täyteen.
Päivän tiukin paikka tulee illalla, kun tulemme kotiin joka torstaisesta kokouksesta. Yleensä olen tuolloin nälkäinen kuin susi ja syön reilun iltapalan. Nälkä kurnii nytkin suolissani ja tunnen ärtymyksen kasvavan. En kuitenkaan syö vaan keitän vettä ja heitän sekaan kasvisliemijauhetta ja hieman tomaattimehua. Palan painikkeeksi syön useita kirsikkatomaatteja, ne purskahtelevat ihanasti suussani. Lohdutan itseäni että kohta on taas aamu ja sen myötä aamiainen.
Puolen yön aikaan nousen sängystä, kurniva vatsani pitää kovempaa ääntä kuin kuorsaava minäni. Mies on ollut ilkeä - ei vaan anteeksi kiltti ja leiponut omista jyvistä leipää illalla, koko talo tuoksuu tuoreelle leivälle. Saadakseni unta ja vatsani hiljaiseksi syön postimerkin kokoisen leivänpalan. Niin, pala ei todellakaan ole suurempi. Vatsani hiljenee ja uni saa vallan. Jälleen yksi voitto saavutettu!!
tiistai 21. tammikuuta 2014
13.1 2014
Jälleen paastopäivä, tällä viikolla niitä on tarkoitus pitää asianmukaiset kaksi. Käyn puntarilla, paino on pudonnut reilun kilon. Olen vähän pettynyt, minusta tällaisella lähtöpainolla pitäisi alku olla vauhdikkaampi. En anna asian kuitenkaan lannistaa, tämä ei ole mikään pikakuuri vaan elämänmuutos. En halua ikinä enää nähdä kiloja jotka matkalla putoavat. Adios vaan joka ikinen!
Aamiainen koostuu jälleen puurosta ja mustikoista. Puuro pitää minut parhaiten kylläisenä. Tekee pikkuisen tiukkaa kun en saa laittaa lautaselle reilua voisilmää. Ilman sitä puuro ei juuri maistu millekään, vaikka yritän urheasti maistella jälleen jokaista suupalaa. Kestän tämän kyllä ja maha tulee täyteen, preppaan itseäni.
Päivälliseksi syön taas herkkusieniä salaatin kera. Jostain syystä sienien syöminen ällöttää. En kai vaan ala saada niistä tarpeekseni? Nyt jo? Pitänee laittaa 5:2-kirjassani olevat ateriaehdotukset tehokkaammin kiertoon...
Ensimmäistä kertaa lähden paastopäivänä iltapäivällä asioille tyttären mennessä taidekouluun. Joudun myös käymään ruokakaupassa. Miten käy, kestänkö, tuleeko kauhea nälkä? Hoidan asioita ja suunnittelen tulevien päivien ruokalajeja. Ostan kaupasta annospurkin mustikkakeittoa siltä varalta että alkaa silmissä sumeta. En kuitenkaan juo sitä, pärjään hyvin. Tunnen itseni pirteäksi ja reippaaksi.
Kaupasta selviän kunnialla, saanhan taas huomenna syödä. Ei siis mitään hätää. Muutaman tunnin jaksan vielä.
Seuraava koetus tulee kotona. Meillä on tapana maanantaisin syödä valmisruokaa ja katsoa Sydämen asialla-sarjaa. Miten selviämme? Hyvin. Tyttären "roiskeläppä" eli valmispizza jää kaupan hyllylle, minä kiehautan vettä ja sekoitan joukkoon kasviliemijauhetta. Hyvin onnistuu tv:n katsominen myös kasvislientä siemailemalla. Jääkaapissa odottaa myös ihanan ruokaisa tomaattimehu. Syömme ananasta vielä iltapalaksi, taaskaan en ole laskenut kaloreita mutta yritän osua ainakin lähelle 500.
(Kuva: Kunnon mukiin mahtuu paljon kasvislientä)
Olo on jälleen kuin voittajalla - ja huomenna saan taas syödä mitä haluan (mutta en kuitenkaan tee niin, pelkkä ajatus auttaa).
Yleensä, kun olen nälkäinen, muutun kiukkuiseksi ja alan äyskiä kaikille läheisilleni. Tyhjällä vatsalla kärsin myös kuvotuksen tunteesta, johon auttaa vain syöminen, mieluiten leivän tai muun vastaavan. Olen ollut huolissani, jos näistä seikoista tulee ongelmia kuurin aikana. No, tunnustan, että paastopäivinä joudun ponnistelemaan enemmän nälkäisenä, etten olisi kiukkuinen. Päätin kuitenkin jo alussa, etten aio tehdä kotielämästämme infernaalista, joten yritän nähdä vaivaa. Se tekee muutenkin hyvää itsehillinnälleni, joka on hieman heikonlaatuinen. Siitähän kertoo jo kilojen kertyminenkin.
Kuvotuksen tunne ei kumma kyllä ole vaivannut ollenkaan, vatsa tuntuu paastopäivinä olevan tavallista rauhallisempi. Olen myös huomannut että kykenen sietämään nälän tunnetta aikaisempaa huomattavasti paremmin, pystyn suhtautumaan siihen jopa myönteisesti. Tunnen huikeaa voittamisen ja itsekontrollin lisääntymisen tunnetta, tuntuu ihanalta, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Aamiainen koostuu jälleen puurosta ja mustikoista. Puuro pitää minut parhaiten kylläisenä. Tekee pikkuisen tiukkaa kun en saa laittaa lautaselle reilua voisilmää. Ilman sitä puuro ei juuri maistu millekään, vaikka yritän urheasti maistella jälleen jokaista suupalaa. Kestän tämän kyllä ja maha tulee täyteen, preppaan itseäni.
Päivälliseksi syön taas herkkusieniä salaatin kera. Jostain syystä sienien syöminen ällöttää. En kai vaan ala saada niistä tarpeekseni? Nyt jo? Pitänee laittaa 5:2-kirjassani olevat ateriaehdotukset tehokkaammin kiertoon...
Ensimmäistä kertaa lähden paastopäivänä iltapäivällä asioille tyttären mennessä taidekouluun. Joudun myös käymään ruokakaupassa. Miten käy, kestänkö, tuleeko kauhea nälkä? Hoidan asioita ja suunnittelen tulevien päivien ruokalajeja. Ostan kaupasta annospurkin mustikkakeittoa siltä varalta että alkaa silmissä sumeta. En kuitenkaan juo sitä, pärjään hyvin. Tunnen itseni pirteäksi ja reippaaksi.
Kaupasta selviän kunnialla, saanhan taas huomenna syödä. Ei siis mitään hätää. Muutaman tunnin jaksan vielä.
Seuraava koetus tulee kotona. Meillä on tapana maanantaisin syödä valmisruokaa ja katsoa Sydämen asialla-sarjaa. Miten selviämme? Hyvin. Tyttären "roiskeläppä" eli valmispizza jää kaupan hyllylle, minä kiehautan vettä ja sekoitan joukkoon kasviliemijauhetta. Hyvin onnistuu tv:n katsominen myös kasvislientä siemailemalla. Jääkaapissa odottaa myös ihanan ruokaisa tomaattimehu. Syömme ananasta vielä iltapalaksi, taaskaan en ole laskenut kaloreita mutta yritän osua ainakin lähelle 500.
(Kuva: Kunnon mukiin mahtuu paljon kasvislientä)
Olo on jälleen kuin voittajalla - ja huomenna saan taas syödä mitä haluan (mutta en kuitenkaan tee niin, pelkkä ajatus auttaa).
Yleensä, kun olen nälkäinen, muutun kiukkuiseksi ja alan äyskiä kaikille läheisilleni. Tyhjällä vatsalla kärsin myös kuvotuksen tunteesta, johon auttaa vain syöminen, mieluiten leivän tai muun vastaavan. Olen ollut huolissani, jos näistä seikoista tulee ongelmia kuurin aikana. No, tunnustan, että paastopäivinä joudun ponnistelemaan enemmän nälkäisenä, etten olisi kiukkuinen. Päätin kuitenkin jo alussa, etten aio tehdä kotielämästämme infernaalista, joten yritän nähdä vaivaa. Se tekee muutenkin hyvää itsehillinnälleni, joka on hieman heikonlaatuinen. Siitähän kertoo jo kilojen kertyminenkin.
Kuvotuksen tunne ei kumma kyllä ole vaivannut ollenkaan, vatsa tuntuu paastopäivinä olevan tavallista rauhallisempi. Olen myös huomannut että kykenen sietämään nälän tunnetta aikaisempaa huomattavasti paremmin, pystyn suhtautumaan siihen jopa myönteisesti. Tunnen huikeaa voittamisen ja itsekontrollin lisääntymisen tunnetta, tuntuu ihanalta, niin henkisesti kuin fyysisesti.
11.1 2014
Tyttäreni käy pelaamassa ystäväjoukon kanssa kori- ja jalkapalloa aina lauantai-iltaisin. Tämä tarkoittaa puoltatoista tuntia kovaa hikiliikuntaa. Minuakin on yritetty houkutella mukaan, mutta olen jyrkästi kieltäytynyt. En halua nolata itseäni, en jaksa näillä kiloilla ja kunnolla juosta juuri yhtään. Peli on lisäksi minulle liian rajua, siis kiitos ei.
Tähän asti olemme istuneet pelisalin ulkopuolella käytävässä juttelemassa toisen "odottavan äidin" kanssa (siis molemmat odottavat pelaamassa olevia lapsiaan, ettei nyt tule vääriä käsityksiä). Uuden vireeni ansiosta kuitenkin alan miettiä, miten mekin voisimme liikkua ja käyttää tuon ajan hyväksemme. Niinpä raahaan mukanani sulkapallomailat ja houkuttelen ystäväni pelaamaan. Tunnin saammekin pelata liikuntasalin toisessa päässä, toisten pelatessa koripalloa toisessa. Tätä lisää taas ensi viikolla!
Mietin miten äkkiä ihmisen ajatusmaailma voi muuttua. Reilu viikko sitten liikunta oli vielä niin vastenmielistä, nyt jo etsin tilaisuuksia liikkua. Kotona olen myös kaivanut kuntopyörän esiin kuivuvien pyykkien alta ja alkanut polkea sillä. En jaksa pitkiä aikoja kerralla, jalkoja alkaa särkeä 15 minuutin polkemisen jälkeen, en tiedä miksi. Arvelen että huono selkäni ei pidä asennosta. No, en lannistu, poljen kaksi kertaa tuon ajan. Sitä paitsi, ajattelen että jokainen hetki jonka harrastan ylipäätään jotain liikuntaa, vie minua hitaasti kohti päämäärää. Olkoonkin että vähän pienemmin askelin. Positiivisuuden lisääntyminen suorastaan hämmästyttää minua. Mitä minulle on tapahtumassa? Olkoon mitä hyvänsä, haluan sitä lisää!
(Kuva: Meno voi yltyä näin rajuksi kun tämä tyttö innostuu liikkumisesta. Tai voi olla että halpahallimailat eivät ole se paras vaihtoehto sulkapalloon...)
Tähän asti olemme istuneet pelisalin ulkopuolella käytävässä juttelemassa toisen "odottavan äidin" kanssa (siis molemmat odottavat pelaamassa olevia lapsiaan, ettei nyt tule vääriä käsityksiä). Uuden vireeni ansiosta kuitenkin alan miettiä, miten mekin voisimme liikkua ja käyttää tuon ajan hyväksemme. Niinpä raahaan mukanani sulkapallomailat ja houkuttelen ystäväni pelaamaan. Tunnin saammekin pelata liikuntasalin toisessa päässä, toisten pelatessa koripalloa toisessa. Tätä lisää taas ensi viikolla!
Mietin miten äkkiä ihmisen ajatusmaailma voi muuttua. Reilu viikko sitten liikunta oli vielä niin vastenmielistä, nyt jo etsin tilaisuuksia liikkua. Kotona olen myös kaivanut kuntopyörän esiin kuivuvien pyykkien alta ja alkanut polkea sillä. En jaksa pitkiä aikoja kerralla, jalkoja alkaa särkeä 15 minuutin polkemisen jälkeen, en tiedä miksi. Arvelen että huono selkäni ei pidä asennosta. No, en lannistu, poljen kaksi kertaa tuon ajan. Sitä paitsi, ajattelen että jokainen hetki jonka harrastan ylipäätään jotain liikuntaa, vie minua hitaasti kohti päämäärää. Olkoonkin että vähän pienemmin askelin. Positiivisuuden lisääntyminen suorastaan hämmästyttää minua. Mitä minulle on tapahtumassa? Olkoon mitä hyvänsä, haluan sitä lisää!
(Kuva: Meno voi yltyä näin rajuksi kun tämä tyttö innostuu liikkumisesta. Tai voi olla että halpahallimailat eivät ole se paras vaihtoehto sulkapalloon...)
10.1 2014
Yhtä asiaa en ole vielä pystynyt tekemään, vaikka se kuuluu asiaan kun aloitetaan laih- siis EI vaan piristyskuuri. Pitäisi tietää lähtöpaino. En vaan ole pystynyt menemään puntarille. Olen varma että se näyttää niin valtavia lukemia, että murrun masennuksen alle enkä enää pysty jatkamaan. Ajattelen ensin siis jatkavani jonkin aikaa kuuria, ennenkuin punnitsen itseni.
Kuinka ollakaan, olen yhtäkkiä niin rohkaistunut, että päätän punnita itseni tänään. Kuvittelen mielessäni mitä vaaka mahtaa näyttää. Pelottaa, mutta päätän tehdä sen silti. Ajattelen Shaunaa, jota ei Painonvartijoiden kokouksessa edes voida heti punnita, koska vaaka ei näytä enempää kuin 140 kiloa. Jos siis hän pystyi...
Mietin pitkään uskallanko ryhtyä kirjoittamaan tätä blogia. Tekstiä tällaisesta muutoksesta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta kovin henkilökohtaisia asioita. Haluanko että ehkä jopa vieraat ihmiset lukevat minusta?
Minua hävettää. Ne ystäväni, jotka ovat nähneet minut viimeksi 20 vuotta sitten, muistavat minut suhteellisen hoikkana. Olinhan tietysti silloin myös 20 vuotta nuorempi, mutta silti..Facebook-profiilikuvasta ei näe, kuinka suuri olen muuten, siinä näkyy vain kasvoni. Niinpä tuntuu vaikealta paljastaa tässä paino josta oman matkani aloitan. Mitä nuo ihmiset ajattelevat minusta? Halveksivatko he minua? Jos he ovat aitoja ystäviäni, näin ei käy. Ja jos joku halveksii, hän ei ole aito ystäväni.
Päätän tehdä tämän kaikkien niiden rohkaisemiseksi, jotka myös taistelevat liikakilojen kanssa. Jos Shaunan esimerkki rohkaisi minua niin valtavasti, ehkä minä voin tehdä saman jollekulle toiselle. Siispä, tässä se tulee:
Vaaka näyttää 112,2 kg. Se on itse asiassa vähemmän kuin pelkäsin, mutta luonnollisesti paljon paljon liikaa. Terveyteni on vaarassa. En jaksa liikkua enää kuten ennen, eikä liikunta tunnu hauskalta. Lyhyet kävelylenkit ovat pakkopullaa, tylsää. Kengännauhojen sitominen saa minut ähisemään.
Isäni on kuollut noin kymmenen kuukautta sitten. Hänen sydämensä ei enää jaksanut. Päädynkö itse samaan tilanteeseen? En, olen jo matkalla kohti elämää, koska olen alkanut tehdä asialle jotain. Haluan liikkua kevyesti, nauttia itseni liikuttamisesta. Haluan olla kaunis ja käyttää kauniita vaatteita. Ennen kaikkea haluan olla terve. En halua kuolla nuorena vain siksi etten huolehtinut itsestäni. Haluan elää, täysillä!!!
Nyt siis tiedän - ja tekin tiedätte, mistä tämä taistelu alkaa. Ensimmäinen tavoite on päästä eroon yhdestä numerosta eli päästä alle sadan. Kohti sitä siis!
(Kuva: Eiei, tämä ei ole tavoitteena!!! Tämän kuvan on ainoastaan tarkoitus piristää tekstiä - sitä paitsi vanhan retrova'an näyttö jumittui tuohon kohtaan päivä sen jälkeen kun vaaka oli muuttanut meille.)
Kuinka ollakaan, olen yhtäkkiä niin rohkaistunut, että päätän punnita itseni tänään. Kuvittelen mielessäni mitä vaaka mahtaa näyttää. Pelottaa, mutta päätän tehdä sen silti. Ajattelen Shaunaa, jota ei Painonvartijoiden kokouksessa edes voida heti punnita, koska vaaka ei näytä enempää kuin 140 kiloa. Jos siis hän pystyi...
Mietin pitkään uskallanko ryhtyä kirjoittamaan tätä blogia. Tekstiä tällaisesta muutoksesta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta kovin henkilökohtaisia asioita. Haluanko että ehkä jopa vieraat ihmiset lukevat minusta?
Minua hävettää. Ne ystäväni, jotka ovat nähneet minut viimeksi 20 vuotta sitten, muistavat minut suhteellisen hoikkana. Olinhan tietysti silloin myös 20 vuotta nuorempi, mutta silti..Facebook-profiilikuvasta ei näe, kuinka suuri olen muuten, siinä näkyy vain kasvoni. Niinpä tuntuu vaikealta paljastaa tässä paino josta oman matkani aloitan. Mitä nuo ihmiset ajattelevat minusta? Halveksivatko he minua? Jos he ovat aitoja ystäviäni, näin ei käy. Ja jos joku halveksii, hän ei ole aito ystäväni.
Päätän tehdä tämän kaikkien niiden rohkaisemiseksi, jotka myös taistelevat liikakilojen kanssa. Jos Shaunan esimerkki rohkaisi minua niin valtavasti, ehkä minä voin tehdä saman jollekulle toiselle. Siispä, tässä se tulee:
Vaaka näyttää 112,2 kg. Se on itse asiassa vähemmän kuin pelkäsin, mutta luonnollisesti paljon paljon liikaa. Terveyteni on vaarassa. En jaksa liikkua enää kuten ennen, eikä liikunta tunnu hauskalta. Lyhyet kävelylenkit ovat pakkopullaa, tylsää. Kengännauhojen sitominen saa minut ähisemään.
Isäni on kuollut noin kymmenen kuukautta sitten. Hänen sydämensä ei enää jaksanut. Päädynkö itse samaan tilanteeseen? En, olen jo matkalla kohti elämää, koska olen alkanut tehdä asialle jotain. Haluan liikkua kevyesti, nauttia itseni liikuttamisesta. Haluan olla kaunis ja käyttää kauniita vaatteita. Ennen kaikkea haluan olla terve. En halua kuolla nuorena vain siksi etten huolehtinut itsestäni. Haluan elää, täysillä!!!
Nyt siis tiedän - ja tekin tiedätte, mistä tämä taistelu alkaa. Ensimmäinen tavoite on päästä eroon yhdestä numerosta eli päästä alle sadan. Kohti sitä siis!
(Kuva: Eiei, tämä ei ole tavoitteena!!! Tämän kuvan on ainoastaan tarkoitus piristää tekstiä - sitä paitsi vanhan retrova'an näyttö jumittui tuohon kohtaan päivä sen jälkeen kun vaaka oli muuttanut meille.)
9.1 2014
Herätessäni iloitsen siitä, että saan syödä kunnon aamiaisen. Leipää kaipasin paastopäivänä, joten ruista ranteeseen aamulla. On kiinnostavaa havaita, että vaikka olen nälkäinen, en tunne tarvetta ahmia enkä myöskään tee niin.
Päivä sujuu normaaleissa merkeissä, syön kuten yleensä. Jostain syystä kuitenkin haluan syödä tänäänkin viisaasti. Leivän päälle laitan sulatejuustoa jossa on 9 % rasvaa, salaattia, vähän kevyttä kinkkua ja vihanneksia. Nautin makujen simfoniasta suussani. Mmm, ruoka on hyvää. Nautin kuitenkin maltillisesti.
Tuntuu etten halua pilata eilistä kieltäymyksien summaa ahmimisella. Sitä paitsi, homma on nyt käynnissä ja minusta tuntuu mahdottoman hyvältä. Jesss!!!!
Omat yritykseni "laihduttaa" ovat usein kaatuneet epäonnistumisiin ja siihen, etten ole jaksanut jatkuvaa rajoittelua. Kun sitten olen kaatunut kuvaannollisesti rähmälleni ja hukkunut syyllisyydentunnon hyökyaaltoihin, olen kiivennyt suklaalevyn päälle kellumaan ja todennut että se olikin sitten siinä.
Tällä 5:2-systeemillä ei tuollaista tilanne tule. Totta on, että paastopäivinä on hillittävä mielihalunsa, mutta jokainen onnistunut 500 kalorin päivä on valtava voitto ja saavutus. Ja kun sitten ruokapäivinä syön vähän vapaammin, ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä tai epäonnistumista. Hyvästi jatkuva itsensä ruoskiminen, tervetuloa hurraahuudot ja rohkaisevat taputuksen olkapäälle. Hyvä minä!!!
Illalla meillä on tyttären kanssa yhteinen lyhyt esitys hengellisessä tilaisuudessa. Olen pitkään kärsinyt esiintymisestä koska olen hävennyt painoani, vaikka niin hyvin tiedän että ystäväni rakastavat minua kiloistani huolimatta. Tänään kuitenkin kiipeän lavalle rohkeampana kuin pitkään aikaan. Kukaan ei tietenkään voi nähdä minun laihtuneen vielä, mutta salaa mielessäni tunnen jo kuinka olen ihan pikkuisen hoikempi. Se on hykerryttävä tunne. Pikkuriikkinen murto-osa häpeästä on sulanut ensimmäisen onnistumisen mukana pois.
Päivä sujuu normaaleissa merkeissä, syön kuten yleensä. Jostain syystä kuitenkin haluan syödä tänäänkin viisaasti. Leivän päälle laitan sulatejuustoa jossa on 9 % rasvaa, salaattia, vähän kevyttä kinkkua ja vihanneksia. Nautin makujen simfoniasta suussani. Mmm, ruoka on hyvää. Nautin kuitenkin maltillisesti.
Tuntuu etten halua pilata eilistä kieltäymyksien summaa ahmimisella. Sitä paitsi, homma on nyt käynnissä ja minusta tuntuu mahdottoman hyvältä. Jesss!!!!
Omat yritykseni "laihduttaa" ovat usein kaatuneet epäonnistumisiin ja siihen, etten ole jaksanut jatkuvaa rajoittelua. Kun sitten olen kaatunut kuvaannollisesti rähmälleni ja hukkunut syyllisyydentunnon hyökyaaltoihin, olen kiivennyt suklaalevyn päälle kellumaan ja todennut että se olikin sitten siinä.
Tällä 5:2-systeemillä ei tuollaista tilanne tule. Totta on, että paastopäivinä on hillittävä mielihalunsa, mutta jokainen onnistunut 500 kalorin päivä on valtava voitto ja saavutus. Ja kun sitten ruokapäivinä syön vähän vapaammin, ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä tai epäonnistumista. Hyvästi jatkuva itsensä ruoskiminen, tervetuloa hurraahuudot ja rohkaisevat taputuksen olkapäälle. Hyvä minä!!!
Illalla meillä on tyttären kanssa yhteinen lyhyt esitys hengellisessä tilaisuudessa. Olen pitkään kärsinyt esiintymisestä koska olen hävennyt painoani, vaikka niin hyvin tiedän että ystäväni rakastavat minua kiloistani huolimatta. Tänään kuitenkin kiipeän lavalle rohkeampana kuin pitkään aikaan. Kukaan ei tietenkään voi nähdä minun laihtuneen vielä, mutta salaa mielessäni tunnen jo kuinka olen ihan pikkuisen hoikempi. Se on hykerryttävä tunne. Pikkuriikkinen murto-osa häpeästä on sulanut ensimmäisen onnistumisen mukana pois.
8.1 2014
Tänään se siis alkaa, se piristyskuuri. Aloitan päivän syömällä kaurapuuroa johon lisään mustikoita. Kahviin laitan vähän punaista maitoa ja hunajaa, niistä en suostu luopumaan. Ei tämä homma niihin kaadu.
Päivä tuntuu sujuvan suhteellisen hyvin. Välillä tunnen hieman nälkää, mutta taklaan tunteen juomalla vettä.
Päivälliseksi paistan herkkusieniä ja tuoretta pinaattia ja teen salaatin niistä ja muista vihanneksista. Iloitsen jokaisesta suupalasta, yritän todella maistella ruokaa. Liian usein huomaan syyllistyväni syömiseen ilman että todella maistan mitä syön. Nyt, kun ruokaa saa vain vähän, kannattaa nauttia joka suullisesta. Ei tulisi mieleenkään katsoa tv:tä, lukea tai olla tietokoneella samalla kun syön. Sittenhän en tietäisi syöneeni ollenkaan. Hmm, mielenkiintoista, paasto alkaa jo muovata ajatteluani. Minä nimittäin rakastan tv:n ääressä syömistä, vaikka teenkin niin hyvin harvoin (lähinnä miehen ansioista, jonka mielestä ruoka syödään yhdessä ja pöydän ääressä).
Iltaa kohden joudun hieman pinnistelemään nälän tunteen kanssa, mutta lohtua tuo ajatus, ettei tämä kestä ikuisesti. Kohta on jo aamu ja saan taas syödä normaalin aamiaisen. Ajatuksissani syön kaikkea mitä nyt en saa. Miten käy - lähteekö homma lapasesta huomenna ja tuhoan kaiken mitä kaapista löytyy? Se jää nähtäväksi...
Päivän kääntyessä yöksi tunnen itseni sankariksi. MINÄ TEIN SEN!! Selvisin ensimmäisestä kevytpaastopäivästäni, enkä sortunut syömään liikaa tai väärin. No okei, en punninnut annoksiani mutta ehkä pääsen siihenkin tässä ajan kanssa.
(Kuva: Kukkia päivän voittajalle!!)
Päivä tuntuu sujuvan suhteellisen hyvin. Välillä tunnen hieman nälkää, mutta taklaan tunteen juomalla vettä.
Päivälliseksi paistan herkkusieniä ja tuoretta pinaattia ja teen salaatin niistä ja muista vihanneksista. Iloitsen jokaisesta suupalasta, yritän todella maistella ruokaa. Liian usein huomaan syyllistyväni syömiseen ilman että todella maistan mitä syön. Nyt, kun ruokaa saa vain vähän, kannattaa nauttia joka suullisesta. Ei tulisi mieleenkään katsoa tv:tä, lukea tai olla tietokoneella samalla kun syön. Sittenhän en tietäisi syöneeni ollenkaan. Hmm, mielenkiintoista, paasto alkaa jo muovata ajatteluani. Minä nimittäin rakastan tv:n ääressä syömistä, vaikka teenkin niin hyvin harvoin (lähinnä miehen ansioista, jonka mielestä ruoka syödään yhdessä ja pöydän ääressä).
Iltaa kohden joudun hieman pinnistelemään nälän tunteen kanssa, mutta lohtua tuo ajatus, ettei tämä kestä ikuisesti. Kohta on jo aamu ja saan taas syödä normaalin aamiaisen. Ajatuksissani syön kaikkea mitä nyt en saa. Miten käy - lähteekö homma lapasesta huomenna ja tuhoan kaiken mitä kaapista löytyy? Se jää nähtäväksi...
Päivän kääntyessä yöksi tunnen itseni sankariksi. MINÄ TEIN SEN!! Selvisin ensimmäisestä kevytpaastopäivästäni, enkä sortunut syömään liikaa tai väärin. No okei, en punninnut annoksiani mutta ehkä pääsen siihenkin tässä ajan kanssa.
(Kuva: Kukkia päivän voittajalle!!)
7.1.2014 illalla
Kirja löytyi, vieläpä suuresta ruokamarketista, mistä en sitä uskonut löytäväni. Tarjolla olisi ollut myös muutama suomalaista alkuperää oleva versio aiheesta 5:2, mutta päädyn kuitenkin Mosleyn kirjaan. Mieleen tulee myös aiheesta näkemäni dokumentti, jossa Mosley kokeilee itse kyseistä dieettiä. Silloin en kokenut aiheen koskettavan minua, mutta katsoin sitä silti.
Kirjastosta mukaan tarttui Shauna Reidin kirjoittama "Dieettitytön huimat seikkailut". Shauna on kirjan alussa 160 kg painava 23-vuotias nainen joka päättää lähteä taistoon liikakiloja vastaan. Shauna kirjoittaa matkastaan blogia, josta kyseinen kirja on tehty. Teksti vie mukanaan, nuori nainen ei säästele itseään ja kertoo avoimesti tuntemuksistaan. Olen koukussa tekstiin, haluaisin lukea koko 400-sivuisen kirjan kertaheitolla mutta en aivan jaksa. Ajattelen että on lohdullista, ettei minulla sentään ole noin paljon kiloja karistettavana, vaikka niitä paljon onkin. Rohkaistun: jos Shauna pystyy tähän, minäkin pystyn.
Lukiessani tajuan monta asiaa. Miten tämä australialainen nuori nainen voi tuntea niin samoin kuin minä?
Luen myös uutta Mosleyn kirjaa, joka on siis ihan omani. Tämä on mainitsemisen arvoista, koska meillä harvemmin ostetaan kirjoja omaksi. Tämän kirjan olen kuitenkin päättänyt ostaa ihkaomakseni. Koska I´m worth it. Sitä paitsi on kätevää, että kirja on aina saatavilla, eikä sitä taida kirjastosta edes löytää.
Teen päätöksen. Huomenna keskiviikkona pidän ensimmäisen kevytpaastopäiväni. 5:2-menetelmähän toimii lyhyesti niin, että kahtena päivänä viikossa "paastotaan" niin ettei päivän aikana syötyjen kaloreiden määrä ylitä 500 jos on nainen ja 600 jos on mies. Täysin vailla ruokaa ei tarvitse olla, kunhan pitää huolen siitä ettei kalorimäärä ylity. Päivän aikana tulisi juoda runsaasti. Suositeltavaa olisi että nautitaan vain kaksi ateriaa, aamiainen ja päivällinen. Näiden välillä tulisi olla mahdollisimman monta tuntia.
Menen nukkumaan mieli harvinaisen täynnä päättäväisyyttä. Ehkä tästä vielä tuleekin jotain. Vaikka varma en vielä ole.
Kirjastosta mukaan tarttui Shauna Reidin kirjoittama "Dieettitytön huimat seikkailut". Shauna on kirjan alussa 160 kg painava 23-vuotias nainen joka päättää lähteä taistoon liikakiloja vastaan. Shauna kirjoittaa matkastaan blogia, josta kyseinen kirja on tehty. Teksti vie mukanaan, nuori nainen ei säästele itseään ja kertoo avoimesti tuntemuksistaan. Olen koukussa tekstiin, haluaisin lukea koko 400-sivuisen kirjan kertaheitolla mutta en aivan jaksa. Ajattelen että on lohdullista, ettei minulla sentään ole noin paljon kiloja karistettavana, vaikka niitä paljon onkin. Rohkaistun: jos Shauna pystyy tähän, minäkin pystyn.
Lukiessani tajuan monta asiaa. Miten tämä australialainen nuori nainen voi tuntea niin samoin kuin minä?
Luen myös uutta Mosleyn kirjaa, joka on siis ihan omani. Tämä on mainitsemisen arvoista, koska meillä harvemmin ostetaan kirjoja omaksi. Tämän kirjan olen kuitenkin päättänyt ostaa ihkaomakseni. Koska I´m worth it. Sitä paitsi on kätevää, että kirja on aina saatavilla, eikä sitä taida kirjastosta edes löytää.
Teen päätöksen. Huomenna keskiviikkona pidän ensimmäisen kevytpaastopäiväni. 5:2-menetelmähän toimii lyhyesti niin, että kahtena päivänä viikossa "paastotaan" niin ettei päivän aikana syötyjen kaloreiden määrä ylitä 500 jos on nainen ja 600 jos on mies. Täysin vailla ruokaa ei tarvitse olla, kunhan pitää huolen siitä ettei kalorimäärä ylity. Päivän aikana tulisi juoda runsaasti. Suositeltavaa olisi että nautitaan vain kaksi ateriaa, aamiainen ja päivällinen. Näiden välillä tulisi olla mahdollisimman monta tuntia.
Menen nukkumaan mieli harvinaisen täynnä päättäväisyyttä. Ehkä tästä vielä tuleekin jotain. Vaikka varma en vielä ole.
7.1 2014 päivällä
Lähdemme tyttären kanssa Turkuun, olen syönyt terveellisen aamiaisen. Jostain syystä nälkä kurnii suolistossa jo tunnin kuluttua. Voi älkää puhuko minulle dieeteistä, en halua olla koko ajan nälkäinen! Ostan kaupasta Dietorelle-makeisia ja syön niitä varmaan kymmenen, hiljentääkseni nälkääni. Käymme kirjastossa, sen yhteydessä olevassa kahvilassa tarjotaan lounasta. Vatsa huutaa, mutta koska outo menyy ei kolahda tyttäreen, popsin hieman lisää makeisia ja päätän kestää.
Olen pari päivää aikaisemmin ostanut iltapäivälehden liitteen, jossa käsitellään, mitäs muuta kuin painonpudotusta. En yleensä innostu tällaisista lehdistä, mutta tässä numerossa on jotain mikä saa uteliaaksi. Luenkin liitteen kannesta kanteen, se on harvinaisen täynnä järkevää asiaa.
Huomioni kiinnittyy 5:2-menetelmään. Luen kirjoituksen tarkkaan, samoin reseptiehdotukset. Päätän katsoa kaupunkimatkalla, jos löytäisin Michael Mosleyn kirjan aiheesta, hän lienee tämän menetelmän edelläkävijöitä.
Olen jo uskaltanut kotona puhua ääneen että haluaisin tehdä kiloilleni jotain. Perhe on täysillä mukana kuten aina. He eivät ole koskaan sanoneet, että ai taasko sinä aloitat laihdutuskuurin. Siitä heille lämmin kiitos. Ilman läheisten tukea on vaikeaa olla vahva tällaisissa asioissa.
Olen tehnyt myös selkeästi tiettäväksi, että tämä EI sitten ole laihdutuskuuri. Jos joku lipsauttaa suustaan tuon sanan, painelen suoraan kaapille ja syön kokonaisen suklaalevyn silmät uhmasta leimuten. Ei, ei laihdutuskuuri vaan PIRISTYSKUURI. Siitähän tässä on aika pitkälle kyse, painon pudotessa ja kunnon toivottavasti noustessa alkavat keho ja mieli piristyä. Mies ja tytär päättävät aloittaa myös, kumpikin hieman eri pohjalta ja tarpeista, mutta kuitenkin. Teemme tämän yhdessä.
Kenellekään muulle en asiasta puhu. Olen todella epäonnistunut niin monta kertaa, etten oikein luota itseeni. En halua olla pessimisti, ennemminkin realisti. En odota liikoja mutta aion yrittää parhaani.
Olen pari päivää aikaisemmin ostanut iltapäivälehden liitteen, jossa käsitellään, mitäs muuta kuin painonpudotusta. En yleensä innostu tällaisista lehdistä, mutta tässä numerossa on jotain mikä saa uteliaaksi. Luenkin liitteen kannesta kanteen, se on harvinaisen täynnä järkevää asiaa.
Huomioni kiinnittyy 5:2-menetelmään. Luen kirjoituksen tarkkaan, samoin reseptiehdotukset. Päätän katsoa kaupunkimatkalla, jos löytäisin Michael Mosleyn kirjan aiheesta, hän lienee tämän menetelmän edelläkävijöitä.
Olen jo uskaltanut kotona puhua ääneen että haluaisin tehdä kiloilleni jotain. Perhe on täysillä mukana kuten aina. He eivät ole koskaan sanoneet, että ai taasko sinä aloitat laihdutuskuurin. Siitä heille lämmin kiitos. Ilman läheisten tukea on vaikeaa olla vahva tällaisissa asioissa.
Olen tehnyt myös selkeästi tiettäväksi, että tämä EI sitten ole laihdutuskuuri. Jos joku lipsauttaa suustaan tuon sanan, painelen suoraan kaapille ja syön kokonaisen suklaalevyn silmät uhmasta leimuten. Ei, ei laihdutuskuuri vaan PIRISTYSKUURI. Siitähän tässä on aika pitkälle kyse, painon pudotessa ja kunnon toivottavasti noustessa alkavat keho ja mieli piristyä. Mies ja tytär päättävät aloittaa myös, kumpikin hieman eri pohjalta ja tarpeista, mutta kuitenkin. Teemme tämän yhdessä.
Kenellekään muulle en asiasta puhu. Olen todella epäonnistunut niin monta kertaa, etten oikein luota itseeni. En halua olla pessimisti, ennemminkin realisti. En odota liikoja mutta aion yrittää parhaani.
Tammikuun alku
Menossa on hiljainen suostuttelukampanja. Suostuttelijana minä, suostuteltavana minä. Inhoan uusia alkuja joista pidetään kovaa meteliä. Lähinnä kai siksi, että itsellä uudet alut muuttuvat nopeasti uusiksi lopuiksi. On parempi aloittaa hiljakseen, eipä tarvitse sitten selitellä epäonnistumistaan kaikille.
Tahtoisin muuttua normaalipainoiseksi. Totta kai tahtoisin, ei kai kukaan halua olla ylipainoinen. Välillä yritin omaksua rehevän aistillisen naisen roolia, ajattelin että kun nyt olen tällainen pyllerö, ehkä tämä on sitten minä.. Se olisi sopinut niin hyvin boheemin nautiskelijan imagooni. Mutta jos tämä nykyinen muotoni olisi omani, ei kai minun pitäisi tuntea itseäni niin....epätyytyväiseksi itseeni. Ihailen naisia, jotka ovat reilusti ylipainoisia, mutta ovat sitä ylpeästi ja viihtyvät kiloissaan. Minä en viihdy.
Mies on aloittanut tipattoman tammikuun. Hän ei ole vaatinut minua osallistumaan, hän ei usko siihen että toisia yritetään pakottaa mihinkään. Minäkin haluaisin aloittaa, mutta sisäinen mukavuusolioni murisee. Täytyykö kaikesta hauskasta luopua. Sitä paitsi tämä on NIIN klisee, tipaton tammikuu.
Vaivihkaa, vähän salaa jopa itseltäni, aloitan lopulta kuitenkin. Ei siksi että on tammikuu, vaan koska tajuan sen olevan järkevää. Meillä ei olla koskaan juotu humalahakuisesti, se ei ole ollut juomisen tarkoitus. Koska kuitenkin haluan vapautua keinotekoisen iloisuuden kahleista, päätän pitää taukoa. En lopeta pysyvästi, siihen ei ole mitään syytä. Joskus tulevaisuudessa juon taas lasin viiniä ruokani kanssa ja nautin siitä. En kuitenkaan halua, että sen viinin on ehdottomasti oltava aina mukana, siksi päädyn tähän ratkaisuun.
Keittiön pöydälle jää rommipullon pohjat, en uskalla kaataa niitä pois, koska kuvittelen että sitten rynnistän ostamaan uuden pullon. Siellä se pullo on vieläkin (tätä kirjoittaessa ollaan jo 21.1. kohdalla). En ole koskenut siihen, mutta en myöskään kaatanut pois. Olkoon, kyllä keittiössä tilaa on.
Tahtoisin muuttua normaalipainoiseksi. Totta kai tahtoisin, ei kai kukaan halua olla ylipainoinen. Välillä yritin omaksua rehevän aistillisen naisen roolia, ajattelin että kun nyt olen tällainen pyllerö, ehkä tämä on sitten minä.. Se olisi sopinut niin hyvin boheemin nautiskelijan imagooni. Mutta jos tämä nykyinen muotoni olisi omani, ei kai minun pitäisi tuntea itseäni niin....epätyytyväiseksi itseeni. Ihailen naisia, jotka ovat reilusti ylipainoisia, mutta ovat sitä ylpeästi ja viihtyvät kiloissaan. Minä en viihdy.
Mies on aloittanut tipattoman tammikuun. Hän ei ole vaatinut minua osallistumaan, hän ei usko siihen että toisia yritetään pakottaa mihinkään. Minäkin haluaisin aloittaa, mutta sisäinen mukavuusolioni murisee. Täytyykö kaikesta hauskasta luopua. Sitä paitsi tämä on NIIN klisee, tipaton tammikuu.
Vaivihkaa, vähän salaa jopa itseltäni, aloitan lopulta kuitenkin. Ei siksi että on tammikuu, vaan koska tajuan sen olevan järkevää. Meillä ei olla koskaan juotu humalahakuisesti, se ei ole ollut juomisen tarkoitus. Koska kuitenkin haluan vapautua keinotekoisen iloisuuden kahleista, päätän pitää taukoa. En lopeta pysyvästi, siihen ei ole mitään syytä. Joskus tulevaisuudessa juon taas lasin viiniä ruokani kanssa ja nautin siitä. En kuitenkaan halua, että sen viinin on ehdottomasti oltava aina mukana, siksi päädyn tähän ratkaisuun.
Keittiön pöydälle jää rommipullon pohjat, en uskalla kaataa niitä pois, koska kuvittelen että sitten rynnistän ostamaan uuden pullon. Siellä se pullo on vieläkin (tätä kirjoittaessa ollaan jo 21.1. kohdalla). En ole koskenut siihen, mutta en myöskään kaatanut pois. Olkoon, kyllä keittiössä tilaa on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)