Jälleen yksi paastopäivä takanapäin. Päivän menu oli seuraavanlainen: aamiaiseksi lautasellinen tuorepuuroa omenaraasteen kanssa, mukillinen neskahvia jossa puoli teelusikkaa hunajaa ja vähän punaista maitoa. Niin, luitte kyllä oikein, meillä ei ovesta tule sisään mitään purkinhuuhteluvesiä eli kevyt- tai rasvattomia maitoja.
Käytin aikaisemmin ainoastaan kasviperäisiä maitotuotteita, eli soija- ja kauramaitoa. Jossain vaiheessa sitten lipsahdettiin tuonne lehmäpuolelle :D Meillä maitoa kuluu kuitenkin aika vähän, minä laitan kahviin ja tytär kaakaoon ja jos leivotaan, niin siinä käytetään. Samoin meillä on käytössä aito voi, leivonnassa ja leivän päällä. Tai no, minä en ole voita käyttänyt nyt kahteen kuukauteen kuin ihan satunnaisesti, leivällä sen korvaa Polarin 9 % rasvaa sisältävä sulatejuusto. En vaan usko oikein noihin kevytlevitteisiin. Tämän dieetin alussa seisoin kaupan "rasvahyllyllä" ja kävin läpi jokaisen vaihtoehdon, ajatuksena kokeilla jotain kevyempää. Kun löysin jotain mikä näytti siltä, että voisi maistuakin hyvältä, oli siinä rasvaa 70 % eli ainoastaan 10 % vähemmän kuin aidossa voissa. Juu, tiedetään, se rasva koostuu ehkä eri asioista kuin voissa, mutta jos ajatellaan vain rasvaisuutta ja sen kertymistä vyötärölle, en ala kärsiä pahasta mausta sen 10 % takia. Tästä saattaa siellä noista nyt kova haloo, mutta jokainen tekee tässä omat ratkaisunsa.
Päivälliseksi laitoin itselleni ja miehelle (joka myös ottaa paastopäiviä vähän niinkuin puolivakavasti tuossa rinnalla) jättiläislautasellisen salaattia, herkkuina tonnikalaa currykastikkeessa (puoli purkkia kummallekin) ja vähän raejuustoa. Hyvälle maistui, tosin ehkä hieman jäi nälkäinen olo. Yleensä olen paastopäivinä syönyt päivälliseksi jotain lämmintä ruokaa, jotta on sellainen olo että on kunnolla syönyt. Salaatti katosi kehosta nopeasti joten iltaa kohden alkoi nälkä häiritä elämää. Olen yrittänyt asennoitua nälän tunteeseen positiivisesti, kyllä sitä kestää aika hyvinkin. Mutta illalla oli lopulta annettava periksi, varsinkin kun ärtynyt vatsa toi mukanaan yököttävän olon. Laitoin itselleni annoksen kaurapuuroa mikrossa ja kääk - laitoin siihen teelusikallisen voita silmäksi!!! Ei ole puuro maistunut ikinä niin hyvältä!!!! Ajattelin että nyt pääsen nukkumaan ilman nälkää - vaan eikös se vietävä yrittänyt kiljua korvaan vielä sängyssäkin! Periksi en kuitenkaan antanut, luultavasti kalorimäärä meni muutenkin yli 500:n. Mutta ei sen ole niin vaarallista, kunhan ei tule tavaksi.
Tänään kokeilin liikkumista pienimuotoisesti, kävelin postilaatikolle ja takaisin, matkaa yhteensä 400 m. Kävely ei tehnyt selälle pahaa, paitsi kun pääsin hiekkatielle (mitä pitkin yleensä sauvakävelemme), lähdin jo vanhasta tottumuksesta menemään sauvojen kanssa lujaa. Tuli vaan siinä mieleen että olisiko selkä tullut kipeäksi tuosta kävelyliikkeestä? Huomasin nimittäin että liikutan lantiota aika voimakkaasti pyörittäen kävellessä, ihan tahallaan jotta rasvaa palaisi vyötäröltä. Entä jos tuo ranka ei siitä tykkääkään? Pitänee vähän seurailla...
Kotileipomo on jälleen ollut aktiivinen, niinpä voimme nyt iltasella herkutella kanelipullakakulla, toisin sanoen kanelipullalta maistuvalla kuivakakulla. Ei mitään dieettikamaa, mutta tänään onkin herkkupäivä ;) Ja tällä en halua kiusata ketään, joka kenties siellä kärvistelee, ennemminkin lohduttaa sillä ajatuksella, että tällä dieetillä on lupa välillä herkutellakin. Mukavaa viikonloppua!
perjantai 28. helmikuuta 2014
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
26.2 2014
Mitä saadaan kun yhdistetään yksi kävelysauva, kaksi isoa valkoista pilleriä, lyhyet askeleet ja iso irvistys? No, saadaan allekirjoittanut.
Mietin, pitäisikö tämän blogin nimeä muuttaa. Ehkä "sairausseikkailu" sopisi paremmin. Pari päivää sitten selkä äityi niin kipeäksi, etten päässyt liikkumaan askeltakaan ennenkuin vahva särkylääke oli alkanut vaikuttaa. Kipu on niin kutsutun ischiaksen (tulikohan oikein kirjoitettua) kohdalla, mutta ei ole tavanomaista vihlovaa kipua. Kovaa kipua kuitenkin, joka melkein lyö jalat alta. Meillä kun on tuonne mukavuuslaitokseen vähän matkaa (ulkovessa), meni se kävely näin: kaksi laahaavaa askelta ja sitten kovaääninen AUUU, kaksi laahaavaa askelta jne jne. Ulkona mukana ollut koira oli saada totaalisen hepulin kun hätääntyi niin. Miten nuo elikot ovatkin niin myötätuntoisia.. Istuessa ja myös maatessa tuntuu kuin häntäluu törröttäisi pahasti. Olen sen kahdesti elämässäni loukannut ja joskus se vihoittelee, mutta en nyt tiedä mitä tekemistä sillä on tämän kanssa. Samaten on pari välilevyn pullistumaa todettu joitakin vuosia sitten, ne kai liittyvät tilanteeseen. Lääkärille en ajatellut mennä ihan vielä, eipä ne muuta tee kuin määräävät särkylääkkeitä ja niitä osaan syödä itsekin. Tosin maha ei niistä taas sitten tykkää...
Eli levon kannalta menee tämä viikko. Kävelylenkit on pitänyt unohtaa joksikin aikaa. Se on harmillista, koska kävely on tuntunut kyllä hyvältä mutta nyt ei vaan pysty.
Tietenkin tulee ajateltua että entä jos tässä meneekin nyt monta kuukautta? Miksi sitä on aina niin kärsimätön?? Harvoin ne vaivat niin kauan rassaavat. Kiva olisi myös tietää mikä tämän aiheutti. Olenko itse tehnyt jonkin virheen? Vai eikö selkä ole kestänyt sitä, että liikunnan määrä on äkillisesti kasvanut? Kroppa oli kai päättänyt ryhtyä loppuiäkseen sohvaperunaksi, vaan minäpä tulin ja sekoitin suunnitelmat. Hähhähhää!!
Päätin kaikesta huolimatta käydä tänään vaakalla. Paastopäivät kun olen kuitenkin pitänyt. Sielläpä odottikin ylläri: paino oli jälleen laskenut ja nyt ei puutu enää kuin 300 gr niin menee 10 kiloa rikki, voitteko kuvitella!! Ihan uskomatonta!!! Jostain luin että jos on tarkoitus pudottaa painoa, ruokavalio vaikuttaa 80 % ja liikunta 20 %. Minulla kyllä liikunta vaikutti enemmänkin, mutta on lohdullista tietää, ettei liikunta merkitse kaikkea. Eli vaikka "sohvailen" nyt jonkin aikaa mutta pysyn ruodussa ruokien suhteen, ei tule takapakkia. Paitsi jos tylsistyneenä sorrun mössöttämään kaikkea epäterveellistä...
Sanoisinpa vielä että meillä ei ole koskaan leivottu niin paljon kun nyt kun ollaan dieetillä. Viime lauantaina tehtiin kunnon kanelipullia - ja niitä syötiin niin paljon että puolen litran taikinasta ei sunnuntai-iltana ollut enää mitään pakastimeen laitettavaa (kuten ensin suunnittelin). Mutta olivat ne hyviä. Eikä kaduta yhtään. Tirsk...
Älkää siellä yhtään olko paheksuvan näköisiä. Minähän olen laihtunut!! Tämä on minun kohdallani tämän dieetin ehdottomasti paras puoli. Ei isoa kirkuvaa "IKINÄ EI ENÄÄ MITÄÄN HERKKUJA"-kylttiä nenän edessä, jonka ansiosta koko kuuri kaatuu heti kättelyssä. Vaan sopivasti herkkuja ja sopivasti ryhtiliikettä. Ei kuitenkaan ahmimista. Ei siihen ole tarvetta, enää :)
Ja nyt - takaisin sohvalle....
Mietin, pitäisikö tämän blogin nimeä muuttaa. Ehkä "sairausseikkailu" sopisi paremmin. Pari päivää sitten selkä äityi niin kipeäksi, etten päässyt liikkumaan askeltakaan ennenkuin vahva särkylääke oli alkanut vaikuttaa. Kipu on niin kutsutun ischiaksen (tulikohan oikein kirjoitettua) kohdalla, mutta ei ole tavanomaista vihlovaa kipua. Kovaa kipua kuitenkin, joka melkein lyö jalat alta. Meillä kun on tuonne mukavuuslaitokseen vähän matkaa (ulkovessa), meni se kävely näin: kaksi laahaavaa askelta ja sitten kovaääninen AUUU, kaksi laahaavaa askelta jne jne. Ulkona mukana ollut koira oli saada totaalisen hepulin kun hätääntyi niin. Miten nuo elikot ovatkin niin myötätuntoisia.. Istuessa ja myös maatessa tuntuu kuin häntäluu törröttäisi pahasti. Olen sen kahdesti elämässäni loukannut ja joskus se vihoittelee, mutta en nyt tiedä mitä tekemistä sillä on tämän kanssa. Samaten on pari välilevyn pullistumaa todettu joitakin vuosia sitten, ne kai liittyvät tilanteeseen. Lääkärille en ajatellut mennä ihan vielä, eipä ne muuta tee kuin määräävät särkylääkkeitä ja niitä osaan syödä itsekin. Tosin maha ei niistä taas sitten tykkää...
Eli levon kannalta menee tämä viikko. Kävelylenkit on pitänyt unohtaa joksikin aikaa. Se on harmillista, koska kävely on tuntunut kyllä hyvältä mutta nyt ei vaan pysty.
Tietenkin tulee ajateltua että entä jos tässä meneekin nyt monta kuukautta? Miksi sitä on aina niin kärsimätön?? Harvoin ne vaivat niin kauan rassaavat. Kiva olisi myös tietää mikä tämän aiheutti. Olenko itse tehnyt jonkin virheen? Vai eikö selkä ole kestänyt sitä, että liikunnan määrä on äkillisesti kasvanut? Kroppa oli kai päättänyt ryhtyä loppuiäkseen sohvaperunaksi, vaan minäpä tulin ja sekoitin suunnitelmat. Hähhähhää!!
Päätin kaikesta huolimatta käydä tänään vaakalla. Paastopäivät kun olen kuitenkin pitänyt. Sielläpä odottikin ylläri: paino oli jälleen laskenut ja nyt ei puutu enää kuin 300 gr niin menee 10 kiloa rikki, voitteko kuvitella!! Ihan uskomatonta!!! Jostain luin että jos on tarkoitus pudottaa painoa, ruokavalio vaikuttaa 80 % ja liikunta 20 %. Minulla kyllä liikunta vaikutti enemmänkin, mutta on lohdullista tietää, ettei liikunta merkitse kaikkea. Eli vaikka "sohvailen" nyt jonkin aikaa mutta pysyn ruodussa ruokien suhteen, ei tule takapakkia. Paitsi jos tylsistyneenä sorrun mössöttämään kaikkea epäterveellistä...
Sanoisinpa vielä että meillä ei ole koskaan leivottu niin paljon kun nyt kun ollaan dieetillä. Viime lauantaina tehtiin kunnon kanelipullia - ja niitä syötiin niin paljon että puolen litran taikinasta ei sunnuntai-iltana ollut enää mitään pakastimeen laitettavaa (kuten ensin suunnittelin). Mutta olivat ne hyviä. Eikä kaduta yhtään. Tirsk...
Älkää siellä yhtään olko paheksuvan näköisiä. Minähän olen laihtunut!! Tämä on minun kohdallani tämän dieetin ehdottomasti paras puoli. Ei isoa kirkuvaa "IKINÄ EI ENÄÄ MITÄÄN HERKKUJA"-kylttiä nenän edessä, jonka ansiosta koko kuuri kaatuu heti kättelyssä. Vaan sopivasti herkkuja ja sopivasti ryhtiliikettä. Ei kuitenkaan ahmimista. Ei siihen ole tarvetta, enää :)
Ja nyt - takaisin sohvalle....
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
23.2 2014
Ilmassa on edelleen kevättä, se tuntuu vyöryvän saaristomme yli voimalla, jota vastaan ei luonto pysty taistelemaan. Vielä on hieman aikaista, mietin mitä tämä tekee tulevalle kesälle? En minä nyt sentään maaliskuussa halua uimaan mennä...
Melkein viiden päivän liikuntatauon jälkeen teimme tänään rauhallisen kolmen kilometrin lenkin koko perhe yhdessä. Mummovauhdilla mentiin, mutta mentiin kuitenkin. Tytär ja koira painelivat pitkin metsiä, kävely oli kuulemma mielenkiintoisempaa sillä tavoin. Iloitsin siitä, että metsätiemme on säilynyt kävelykelpoisena koko talven, ainakaan vielä ei ole tullut jokavuotista potkukelkkakeliä. Ja vähän vaikea on uskoa että enää tuleekaan..
Uusi vaakamme ei toimi edelleenkään. Mrhhh...Yksi maalla asumisen harvoista epäkohdista on se, että kun ostaa jonkun tuotteen eikä se toimikaan, tulee palautusmatkaa 100 km. Enkä sitä paitsi pääse katsomaan mitä tarkalleen ottaen painan. Tällä viikolla en ole kauheasti hötkyillyt painon kanssa, paastopäivät olen kyllä pitänyt ihan kiltisti. Perjantain punnitus näytti mielestäni että suunta on edelleen alaspäin, mutta enpä sano mitään varmaksi. Kun en kerta kaikkiaan näe täsmällistä lukua :/ Kunhan joku seuraavan kerran tekee kaupunkireissun, menen paiskaamaan epäkuntoisen va'an kaupan tiskille, toivotaan että löytyy toimiva versio.
Mieli on ollut pari päivää hieman maassa. Johtunee varmasti ihan hormoneistakin, mutta jotain muutakin on ilmassa. Olo kun ei ole ollut oikein hyvä, voimat ovat vähissä ja outoja särkyjä ja kolotuksia on siellä täällä. Voihan olla että kannan kehossani vieläkin jotain piileviä flunssapöpöjä, tauti ei vieläkään ole puhjennut. Vatsan sekaisuus vaihtelee päivästä toiseen, voi olla myös taistelua mutta saattaa olla myös vanha vatsavaiva joka on nostanut rumaa päätään.
Olisi kiva kertoa että minulla menee superhyvin ja tämä dieetti on ihan mahtava. Niin se onkin - mutta näitä huonojakin päiviä ja aikoja mahtuu tänne joukkoon, kuten huomaatte. Haluan antaa rehellisen kuvan kokemuksistani, olla ikään kuin koekaniinina. Sanotaanhan sitä että tätä menetelmää ei ole testattu riittävästi jotta tiedettäisiin täysin miten se vaikuttaa. No, tässä sitä testataan paraikaa...Ponnistelu on vain haasteellisempaa kun tuntuu, että tulee outoja oireita.
Voi olla että mieheni on oikeassa - olen tehnyt niin isoja muutoksia, että keho käy läpi rankkaa puhdistuskuuria.
Laihduttaminen on rankka reissu keholle. Ne, jotka ovat joskus olleet raskaana, tietävät että silloin ei saa laihduttaa, koska elimistössä olevat myrkyt lähtevät liikkeelle ja siirtyvät napanuoran kautta vauvaan. Minä EN siis ole raskaana, otin tämän vain esimerkiksi siitä, että laihduttaessa todella tapahtuu valtavaa myrkkyliikehditää elimistössä. Jos tämä on syynä, olen tyytyväinen. Mutta mistä voin tietää että näin on? Kuka sen tietää?
On vain jatkettava päivä kerrallaan eteenpäin ja seurattava vointia.
Melkein viiden päivän liikuntatauon jälkeen teimme tänään rauhallisen kolmen kilometrin lenkin koko perhe yhdessä. Mummovauhdilla mentiin, mutta mentiin kuitenkin. Tytär ja koira painelivat pitkin metsiä, kävely oli kuulemma mielenkiintoisempaa sillä tavoin. Iloitsin siitä, että metsätiemme on säilynyt kävelykelpoisena koko talven, ainakaan vielä ei ole tullut jokavuotista potkukelkkakeliä. Ja vähän vaikea on uskoa että enää tuleekaan..
Uusi vaakamme ei toimi edelleenkään. Mrhhh...Yksi maalla asumisen harvoista epäkohdista on se, että kun ostaa jonkun tuotteen eikä se toimikaan, tulee palautusmatkaa 100 km. Enkä sitä paitsi pääse katsomaan mitä tarkalleen ottaen painan. Tällä viikolla en ole kauheasti hötkyillyt painon kanssa, paastopäivät olen kyllä pitänyt ihan kiltisti. Perjantain punnitus näytti mielestäni että suunta on edelleen alaspäin, mutta enpä sano mitään varmaksi. Kun en kerta kaikkiaan näe täsmällistä lukua :/ Kunhan joku seuraavan kerran tekee kaupunkireissun, menen paiskaamaan epäkuntoisen va'an kaupan tiskille, toivotaan että löytyy toimiva versio.
Mieli on ollut pari päivää hieman maassa. Johtunee varmasti ihan hormoneistakin, mutta jotain muutakin on ilmassa. Olo kun ei ole ollut oikein hyvä, voimat ovat vähissä ja outoja särkyjä ja kolotuksia on siellä täällä. Voihan olla että kannan kehossani vieläkin jotain piileviä flunssapöpöjä, tauti ei vieläkään ole puhjennut. Vatsan sekaisuus vaihtelee päivästä toiseen, voi olla myös taistelua mutta saattaa olla myös vanha vatsavaiva joka on nostanut rumaa päätään.
Olisi kiva kertoa että minulla menee superhyvin ja tämä dieetti on ihan mahtava. Niin se onkin - mutta näitä huonojakin päiviä ja aikoja mahtuu tänne joukkoon, kuten huomaatte. Haluan antaa rehellisen kuvan kokemuksistani, olla ikään kuin koekaniinina. Sanotaanhan sitä että tätä menetelmää ei ole testattu riittävästi jotta tiedettäisiin täysin miten se vaikuttaa. No, tässä sitä testataan paraikaa...Ponnistelu on vain haasteellisempaa kun tuntuu, että tulee outoja oireita.
Voi olla että mieheni on oikeassa - olen tehnyt niin isoja muutoksia, että keho käy läpi rankkaa puhdistuskuuria.
Laihduttaminen on rankka reissu keholle. Ne, jotka ovat joskus olleet raskaana, tietävät että silloin ei saa laihduttaa, koska elimistössä olevat myrkyt lähtevät liikkeelle ja siirtyvät napanuoran kautta vauvaan. Minä EN siis ole raskaana, otin tämän vain esimerkiksi siitä, että laihduttaessa todella tapahtuu valtavaa myrkkyliikehditää elimistössä. Jos tämä on syynä, olen tyytyväinen. Mutta mistä voin tietää että näin on? Kuka sen tietää?
On vain jatkettava päivä kerrallaan eteenpäin ja seurattava vointia.
torstai 20. helmikuuta 2014
20.2 2014
Tästä paastopäivästä näyttää tulevan samalla pyjamapäivä. Flunssa ei ole vieläkään osannut päättää, jäädäkö vai lähteä, kunhan tekee kiusaa, hankaloittaa elämää ja vie voimat. Eilen illalla alkoi vielä yököttää ja vatsassa vääntää, eli ehkä voin liittää kokoelmiin vielä vatsataudinkin...sitä sorttia ei muuten meillä ole näkynyt moneen vuoteen, ilmeisesti olemme koiran ja ei niin raivoisan siivouskurin takia saaneet luontaista vastustuskykyä näitä pöpöjä vastaan. Tänään olo on hieman parempi, mutta aamupuuron alas saaminen oli vaikeaa. Ei tee mieli edes juoda mitään. Nestettä pitäisi kuitenkin saada alas, ettei tule ihan kuiva päivä.
Kiitos kommentistasi edelliseen postaukseen, anonyymi! On ihan totta, että me turhan harvoin annamme itsellemme luvan sairastaa. Sanomme "mikä minua nyt vaivaa kun en jaksa paahtaa turbot täysillä ja tehdä niitä kaikkia sataa työtä jotka olin tälle päivälle suunnitellut". Työelämässä olevat, siis ne jotka ovat jonkun muun työnantajan alaisuudessa kuin itsensä, eivät tietenkään voi aina valita, jäädäkö kotiin sairastamaan. Olin itse monta vuotta pienessä elintarvikemyymälässä töissä ja ei sielläkään katsottu hyvällä jos jäi sairaslomalle, lääkärin kautta tietenkin. Totta kai ymmärrän että työvuorot on hankala laatia äkkiä uudelleen - mutta en usko että asiakkaista olisi ollut kiva tietää, että myyjä käy välillä oksentamassa ja tulee sitten taas rahastamaan.
Eilen kävin itse kaupassa. Kassalle tulossa oleva myyjä aivasti mojovasti molempiin käsiinsä pitäen niitä ikään kuin kuppina suun edessä. Ihan kiva ettei aivastanut päin naamaa, mutta kyllä tuli sellainen olo, että kohta nuo kädet koskevat minun ruokaani. No, onneksi hän sentään veti hanskat käteensä ensin ja istui sitten niiskuttaen ja nenä punaisena rahastamaan. Tiedän, eivät nämä ole valintakysymyksiä aina, mutta silti...
No niin, sisäinen pieni kapinallinen nosti näköjään taas päätään ja eksyin hieman aiheesta, mutta no...
Nyt olisi siis hyvä heittäytyä sohvalle peiton alle, olla vaan ja antaa kehon hoitaa taistelu. Tässä kuitenkin vielä istun ja mietin, uskallanko juoda jotain.
Punnitus on ollut vähän tauolla, mutta sen ainakin tiedän että lihonnut en ole, en tosin liioin laihtunutkaan. Ei se mitään, tämä on nyt pieni time out.
Eilen muuten törsäsin ihan uuteen digitaalivaakaan, koska en yrityksistä huolimatta ole onnistunut taipumaan kaksinkerroin niin, että saisin nenän kiinni manuaalisen va'an mittariin nähdäkseni kuitenkin vain epämääräisesti jonkun painon joka voi olla vähän sitä tai tätä. Oikeita pattereita ei sitten kotoa löytynyt joten vielä emme saaneet vaakaa toimimaan. Mies haki varastostaan mittarin, jolla voi tarkastaa, onko pattereissa virtaa. Sekään ei toiminut koska siitä oli patteri loppu. Joten täsmälliset painoluvut saavat vielä odottaa.
(Vaaka se on tämäkin, tosin tottunut huomattavasti painavampiin taakkoihin ;) )
Kiitos kommentistasi edelliseen postaukseen, anonyymi! On ihan totta, että me turhan harvoin annamme itsellemme luvan sairastaa. Sanomme "mikä minua nyt vaivaa kun en jaksa paahtaa turbot täysillä ja tehdä niitä kaikkia sataa työtä jotka olin tälle päivälle suunnitellut". Työelämässä olevat, siis ne jotka ovat jonkun muun työnantajan alaisuudessa kuin itsensä, eivät tietenkään voi aina valita, jäädäkö kotiin sairastamaan. Olin itse monta vuotta pienessä elintarvikemyymälässä töissä ja ei sielläkään katsottu hyvällä jos jäi sairaslomalle, lääkärin kautta tietenkin. Totta kai ymmärrän että työvuorot on hankala laatia äkkiä uudelleen - mutta en usko että asiakkaista olisi ollut kiva tietää, että myyjä käy välillä oksentamassa ja tulee sitten taas rahastamaan.
Eilen kävin itse kaupassa. Kassalle tulossa oleva myyjä aivasti mojovasti molempiin käsiinsä pitäen niitä ikään kuin kuppina suun edessä. Ihan kiva ettei aivastanut päin naamaa, mutta kyllä tuli sellainen olo, että kohta nuo kädet koskevat minun ruokaani. No, onneksi hän sentään veti hanskat käteensä ensin ja istui sitten niiskuttaen ja nenä punaisena rahastamaan. Tiedän, eivät nämä ole valintakysymyksiä aina, mutta silti...
No niin, sisäinen pieni kapinallinen nosti näköjään taas päätään ja eksyin hieman aiheesta, mutta no...
Nyt olisi siis hyvä heittäytyä sohvalle peiton alle, olla vaan ja antaa kehon hoitaa taistelu. Tässä kuitenkin vielä istun ja mietin, uskallanko juoda jotain.
Punnitus on ollut vähän tauolla, mutta sen ainakin tiedän että lihonnut en ole, en tosin liioin laihtunutkaan. Ei se mitään, tämä on nyt pieni time out.
Eilen muuten törsäsin ihan uuteen digitaalivaakaan, koska en yrityksistä huolimatta ole onnistunut taipumaan kaksinkerroin niin, että saisin nenän kiinni manuaalisen va'an mittariin nähdäkseni kuitenkin vain epämääräisesti jonkun painon joka voi olla vähän sitä tai tätä. Oikeita pattereita ei sitten kotoa löytynyt joten vielä emme saaneet vaakaa toimimaan. Mies haki varastostaan mittarin, jolla voi tarkastaa, onko pattereissa virtaa. Sekään ei toiminut koska siitä oli patteri loppu. Joten täsmälliset painoluvut saavat vielä odottaa.
(Vaaka se on tämäkin, tosin tottunut huomattavasti painavampiin taakkoihin ;) )
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
16.2.2014
Menossa on taistelu. Minä vastaan flunssapöpöt. Tässä vaiheessa on hieman epäselvää, kuka on voitolla. Tänään ei kuitenkaan tule kuntoilusta mitään, en yksinkertaisesti jaksa lähteä liikkeelle. Eikä se puolikuntoisena olisi edes kovin järkevää. En jaksa myöskään ajatella kaloreita tänään. Huomenna on paastopäivä, jos en ole sairastunut, toteutan sen reippaasti. Voisihan sen oikeastaan sairaanakin toteuttaa, keholle voisi olla parempikin olla vähemmällä ravinnolla, jäisi enemmän voimia pöpöjen torjuntaan.
Roikun tietokoneella enkä saa mitään järkevää aikaiseksi. Ulkona linnut jo laulavat, ilmassa on vahvasti kevään tuntu ja tuoksu. Se tuntuu hyvältä. Elämä kyllä voittaa, tänäänkin.
Eipä minulla tänään muuta.
(Kuva parin vuoden takaa, mutta samalta ne näyttävät tänäkin vuonna, sulavat jäät :) )
Roikun tietokoneella enkä saa mitään järkevää aikaiseksi. Ulkona linnut jo laulavat, ilmassa on vahvasti kevään tuntu ja tuoksu. Se tuntuu hyvältä. Elämä kyllä voittaa, tänäänkin.
Eipä minulla tänään muuta.
(Kuva parin vuoden takaa, mutta samalta ne näyttävät tänäkin vuonna, sulavat jäät :) )
lauantai 15. helmikuuta 2014
15.2. 2014
Tänään asiaa ainoastaan kommentoimisesta: kävi ilmi ettei se onnistunut ilman että on kirjautunut, kiitos sinulle joka asiasta minulle huomautit :) Nyt on allekirjoittanut käynyt vähän säätelemässä asetuksia ja tästä eteenpäin pitäisi kommentoiminen onnistua ihan hyvin ilman kirjautumisia, vaikka sitten anonyyminä jos näin haluaa. Tervetuloa siis avaamaan sanaiset arkkunne!
perjantai 14. helmikuuta 2014
14.2.2014
"Tuli mitä tuli, minä pystyn tähän kyllä". Niinhän minä eilen sanoin. Tänään nuo sanat joutuivat kuitenkin koetukselle, kun aamupunnitus näytti, ettei paino ollut laskenut piiruakaan. Pöhköstä vaakasta on vaikea saada täsmällistä lukua, mutta saattoi olla että paino oli jopa noussut hieman. No, ainakin pysynyt paikallaan. Saattaa olla että keskiviikon mässäily heitti dieetin pois raiteiltaan.
Olkoon syy mikä tahansa, olen koko päivän joutunut taistelemaan kielteisiä tunteita vastaan. Tiedän, että olen laihtunut hurjaa vaihtua lähes kahdeksan kiloa kuukauden aikana. Se on melkein päätä huimaavaa, oikea tahti olisi ollut 0,5-1 kg/viikko. Jossain vaiheessa on muutenkin luonnollista että keho vähän jarruttelee, ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Tai voi olla että eniten on kyse siitä, että en muina päivinä ole pystynyt olemaan niin kovin ankara ruokavalion suhteen. No, kuten huomaatte, yritän löytää syytä, eikä sitä tarvitse kovin kaukaa hakea. Eniten harmittaa se, että reagoin tapahtuneeseen niin voimakkaan negatiivisesti. Viikonlopun herkkupäivien saapuminen ei myöskään tunnu nyt niin kivalta...
Tunnen itseni pinnalliseksi, ikäänkuin tuijottaisin vain omaa napaani ja vaakalukemia. Toivottavasti ymmärrätte, että olen toki muutakin kuin vain liikaa kiloja. Elämässä tapahtuu kivoja ja välillä vähemmän kivoja asioita. Tämän blogin tarkoitus on kuitenkin olla se foorumi, johon kirjaan tuntemuksiani ja kokemuksiani juuri tästä asiasta, painon pudotuksesta. Huomaan myös, että tämän kirjoittaminen auttaa minua eteenpäin. Asioiden työstäminen kirjoittamalla on terapeuttista, myös kun on painonpudotus kyseessä :) Tuntuu jotenkin lohdulliselta, että voin kertoa teille miltä tänään tuntuu. Te nimittäin olette siellä, näen sen blogin tilastoista, vaikka ette niin usein kommentoikaan.
Kysyin tänään mieheltäni, onko hänestä kiusallista, että kirjoitan näinkin henkilökohtaisesta asiasta. "Niin kauan kuin sinusta tuntuu hyvältä kirjoittaa, ei se haittaa minua" sanoi viisas siippani. Sanoisin, että puolisolta vaaditaan aika kypsää asennetta tällaisessa tilanteessa. Olimme toki keskustelleet tästä jo ennenkuin tein blogista julkisen, mutta tunsin tarvetta varmistaa asia, nyt kun kirjoittelua on jatkunut jonkin aikaa.
Niinpä, saatte jatkossakin lukea ylä- ja alamäkien sarjasta, joita tässä seikkailussa vielä tulee. En näet aio luovuttaa. En, vaikka elämä joinakin, tämän kaltaisina päivinä, on hieman kuin tänään leipomamme muffinsit - ei niin lähellä täydellisyyttä ;)
ps. Nämä ovat sitäpaitsi kyllä täydellisiä laihduttajan muffinseja - rypsiöljy saa ne maistumaan kuivatulle heinälle eivätkä ne muutenkaan jostain syystä herätä syöpöttelyhaluja...
Olkoon syy mikä tahansa, olen koko päivän joutunut taistelemaan kielteisiä tunteita vastaan. Tiedän, että olen laihtunut hurjaa vaihtua lähes kahdeksan kiloa kuukauden aikana. Se on melkein päätä huimaavaa, oikea tahti olisi ollut 0,5-1 kg/viikko. Jossain vaiheessa on muutenkin luonnollista että keho vähän jarruttelee, ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Tai voi olla että eniten on kyse siitä, että en muina päivinä ole pystynyt olemaan niin kovin ankara ruokavalion suhteen. No, kuten huomaatte, yritän löytää syytä, eikä sitä tarvitse kovin kaukaa hakea. Eniten harmittaa se, että reagoin tapahtuneeseen niin voimakkaan negatiivisesti. Viikonlopun herkkupäivien saapuminen ei myöskään tunnu nyt niin kivalta...
Tunnen itseni pinnalliseksi, ikäänkuin tuijottaisin vain omaa napaani ja vaakalukemia. Toivottavasti ymmärrätte, että olen toki muutakin kuin vain liikaa kiloja. Elämässä tapahtuu kivoja ja välillä vähemmän kivoja asioita. Tämän blogin tarkoitus on kuitenkin olla se foorumi, johon kirjaan tuntemuksiani ja kokemuksiani juuri tästä asiasta, painon pudotuksesta. Huomaan myös, että tämän kirjoittaminen auttaa minua eteenpäin. Asioiden työstäminen kirjoittamalla on terapeuttista, myös kun on painonpudotus kyseessä :) Tuntuu jotenkin lohdulliselta, että voin kertoa teille miltä tänään tuntuu. Te nimittäin olette siellä, näen sen blogin tilastoista, vaikka ette niin usein kommentoikaan.
Kysyin tänään mieheltäni, onko hänestä kiusallista, että kirjoitan näinkin henkilökohtaisesta asiasta. "Niin kauan kuin sinusta tuntuu hyvältä kirjoittaa, ei se haittaa minua" sanoi viisas siippani. Sanoisin, että puolisolta vaaditaan aika kypsää asennetta tällaisessa tilanteessa. Olimme toki keskustelleet tästä jo ennenkuin tein blogista julkisen, mutta tunsin tarvetta varmistaa asia, nyt kun kirjoittelua on jatkunut jonkin aikaa.
Niinpä, saatte jatkossakin lukea ylä- ja alamäkien sarjasta, joita tässä seikkailussa vielä tulee. En näet aio luovuttaa. En, vaikka elämä joinakin, tämän kaltaisina päivinä, on hieman kuin tänään leipomamme muffinsit - ei niin lähellä täydellisyyttä ;)
ps. Nämä ovat sitäpaitsi kyllä täydellisiä laihduttajan muffinseja - rypsiöljy saa ne maistumaan kuivatulle heinälle eivätkä ne muutenkaan jostain syystä herätä syöpöttelyhaluja...
torstai 13. helmikuuta 2014
13.2 2014
Torstai ja paastopäivä. Kädet ovat jäässä ja mahaa kurnii. Mutta en minä valita, päin vastoin. Paastopäivät tuntuvat jo kuin ryhdinojennukselta, palautukselta suoralle polulle. Niiden avulla pääsen koko ajan lähemmäs tavoitettani, kevyempää minää ja hyvää oloa. Paastopäivä on ystäväni - vaikka iltaa kohden tämä ajatus voi välillä joutua koetukselle :)
Eilen illalla sain syömähepulin. Olisin halunnut ihan hirveästi syödä suklaata, sitä vaan ei löytynyt mistään. Vain melkein jo kovettuneita missä-x-karkkeja ja sokerittomia dietorelle-karkkeja (jotka muuten ovat aika hyviä). Juures-sipsejä, no, nekin saivat kelvata. Suolapähkinöitä, mmmm...melkein häpesin sitä hillitöntä suklaan kaipaustani ja ihmettelin mikä minua oikein vaivaa. Kaiken lisäksi olin ollut kovin kiukkuinen päivällä - ja ei, minulla ei ole mitään fyysistä syytä, jota voisin käyttää tässä keppihevosena...
Tytär löysi kaapista valkosuklaa-nougatjauhetta, mikä sekoitetaan maitoon. Silmät kiiluen valmistimme siitä moussea. Samassa muistin pakastimessa olevan yrttivoipatongin ja nakkasin sen uuniin. Ja sitten syötiin. Yrttivoi valui sormien välistä kun silmät ummessa nautin makujen runsaudesta. Muutama kirsikkatomaatti, juustoa, pippurikalkkunaa..
Yritin päättäväisesti ajatella, että EN sitten ala tuntea huonoa omaatuntoa myöhemmin vaan nautin nyt ja olen hiljaa, nyt JA myöhemmin. Hyvältähän nuo maistuivat ja maha oli herkuista pinkeä jälkeenpäin.
Mutta sitä huonoa omaatuntoa oli sittenkin vähän vaikea pitää loitolla. Ihan pikkuisen kadutti moinen kohtaus. Ja hetken tuntui että nytkö minulla alkaa itsehillintä rakoilla, enkä pysty enää pysymään oikealla kurssilla. Tähänkö se sitten tyssää, että kuukauden jaksoin taistella ja nyt luovutan ja palaan entiseen?
Ehei. Annoin ajatusten tulla ja sitten päästin ne menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisin, kun tämä on kuitenkin niin helppoa, ensimmäistä kertaa milloinkaan?
Niin niin, ollaan rehellisiä. Ei se ole aina helppoa. Oletteko kuulleet sanonnan "vatsa hankaa selkärankaa", tarkoittaen sitä, että maha on niin tyhjä että etu- ja takaosa ottavat jo toisiinsa kiinni? Viime paastopäivän iltana, kun yritin nukkua, tuntui tältä. Se on sinänsä huvittava ajatus, kun sen jo sokeakin näkee, etteivät minun vastapuoleni todellakaan ota toisiinsa kiinni vielä pitkiin aikoihin. Olen kuitenkin aina ollut iltasyöjä ja vanhoista tottumuksista johtuen nälkä iskee aina illalla. Kaiken lisäksi alkoi vasemmassa kyljessä ihme kouristelu, joka herätti minut kolme kertaa vaivuttuani juuri uneen. Ajattelin että nyt riitti ja nousin syömään - neljäsosan banaanista (haa, nyt luulitte jotain muuta :) ) Se auttoi ja uni tuli.
Paastopäivät ovat omalla tavallaan haasteellisia. Jos unohtaa juoda, nälkä tuntuu melkein liikaa. Hieman päätä huippaa ja paleltaa. Ärtymyksen kanssa on tehtävä töitä, ettei kaatuisi toisten niskaan. Mutta kun motivaatio on kohdallaan, ihminen pystyy melkein mihin vaan. Iltapäivällä, siinä viiden maissa, on joka ikinen paastopäivä ollut sellainen voittaja-fiilis. Jess, enää muutama tunti ja olen selvinnyt tästä päivästä.
Kuvitelkaa että tuntee itsensä voittajaksi vähintään kaksi kertaa viikossa. Ei ollenkaan hullumpi olotila :)
Huomenna aamulla punnitsen taas itseni. Eilinen mässäily voi vaikuttaa, tai sitten ei. Tuli mitä tuli, se ei lannista eikä masenna. Minä pystyn tähän kyllä...
Eilen illalla sain syömähepulin. Olisin halunnut ihan hirveästi syödä suklaata, sitä vaan ei löytynyt mistään. Vain melkein jo kovettuneita missä-x-karkkeja ja sokerittomia dietorelle-karkkeja (jotka muuten ovat aika hyviä). Juures-sipsejä, no, nekin saivat kelvata. Suolapähkinöitä, mmmm...melkein häpesin sitä hillitöntä suklaan kaipaustani ja ihmettelin mikä minua oikein vaivaa. Kaiken lisäksi olin ollut kovin kiukkuinen päivällä - ja ei, minulla ei ole mitään fyysistä syytä, jota voisin käyttää tässä keppihevosena...
Tytär löysi kaapista valkosuklaa-nougatjauhetta, mikä sekoitetaan maitoon. Silmät kiiluen valmistimme siitä moussea. Samassa muistin pakastimessa olevan yrttivoipatongin ja nakkasin sen uuniin. Ja sitten syötiin. Yrttivoi valui sormien välistä kun silmät ummessa nautin makujen runsaudesta. Muutama kirsikkatomaatti, juustoa, pippurikalkkunaa..
Yritin päättäväisesti ajatella, että EN sitten ala tuntea huonoa omaatuntoa myöhemmin vaan nautin nyt ja olen hiljaa, nyt JA myöhemmin. Hyvältähän nuo maistuivat ja maha oli herkuista pinkeä jälkeenpäin.
Mutta sitä huonoa omaatuntoa oli sittenkin vähän vaikea pitää loitolla. Ihan pikkuisen kadutti moinen kohtaus. Ja hetken tuntui että nytkö minulla alkaa itsehillintä rakoilla, enkä pysty enää pysymään oikealla kurssilla. Tähänkö se sitten tyssää, että kuukauden jaksoin taistella ja nyt luovutan ja palaan entiseen?
Ehei. Annoin ajatusten tulla ja sitten päästin ne menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisin, kun tämä on kuitenkin niin helppoa, ensimmäistä kertaa milloinkaan?
Niin niin, ollaan rehellisiä. Ei se ole aina helppoa. Oletteko kuulleet sanonnan "vatsa hankaa selkärankaa", tarkoittaen sitä, että maha on niin tyhjä että etu- ja takaosa ottavat jo toisiinsa kiinni? Viime paastopäivän iltana, kun yritin nukkua, tuntui tältä. Se on sinänsä huvittava ajatus, kun sen jo sokeakin näkee, etteivät minun vastapuoleni todellakaan ota toisiinsa kiinni vielä pitkiin aikoihin. Olen kuitenkin aina ollut iltasyöjä ja vanhoista tottumuksista johtuen nälkä iskee aina illalla. Kaiken lisäksi alkoi vasemmassa kyljessä ihme kouristelu, joka herätti minut kolme kertaa vaivuttuani juuri uneen. Ajattelin että nyt riitti ja nousin syömään - neljäsosan banaanista (haa, nyt luulitte jotain muuta :) ) Se auttoi ja uni tuli.
Paastopäivät ovat omalla tavallaan haasteellisia. Jos unohtaa juoda, nälkä tuntuu melkein liikaa. Hieman päätä huippaa ja paleltaa. Ärtymyksen kanssa on tehtävä töitä, ettei kaatuisi toisten niskaan. Mutta kun motivaatio on kohdallaan, ihminen pystyy melkein mihin vaan. Iltapäivällä, siinä viiden maissa, on joka ikinen paastopäivä ollut sellainen voittaja-fiilis. Jess, enää muutama tunti ja olen selvinnyt tästä päivästä.
Kuvitelkaa että tuntee itsensä voittajaksi vähintään kaksi kertaa viikossa. Ei ollenkaan hullumpi olotila :)
Huomenna aamulla punnitsen taas itseni. Eilinen mässäily voi vaikuttaa, tai sitten ei. Tuli mitä tuli, se ei lannista eikä masenna. Minä pystyn tähän kyllä...
tiistai 11. helmikuuta 2014
11.2 2014
Viikonlopun hervottoman leipomusherkuttelun jälkeen ajattelin, että nyt ei auta edes paastopäivä, ja varauduin siihen, että numerot olisivat lähteneet kipuamaan takaisin ylöspäin. Olin valmis nielemään karvaan kalkkini - mutta kappas kappas, paino oli pudonnut taas puoli kiloa perjantain punnituksesta! Tai sitten minä en näe tihrustaa vaakamme numeroita kunnolla :D No, mieli tuli tästä tosi hyväksi, vaikka olisin pystynyt ottamaan myös pettymyksen ilman halua luovuttaa. Tämä oli nimittäin ennen ongelmanani - heti kun tuli takapakkia, koko homma lässähti kuin siilin päälle pudonnut rantapallo. Mutta nyt on ihan eri nuotit tässä serenaadissa. Minä kestän kyllä ja periksi en anna, ellei sitten tapahdu jotain poikkeuksellista terveyteen liittyvää, joka pakottaa lopettamaan. Mutta sitä ennen, njet.
Tästä päivästä tuli yllättäen ihana extempore-ratkaisujen päivä. Päätimme lähteä Kasnäsin kylpylään, se on samalla saarella kuin me, mutta matkaa tulee melkein 60 km! En ollut siellä uinut aiemmin, mutta olen nyt jonkin aikaa kerännyt inspiraatiota ja tänään matka sitten toteutui! Mukaan kaappasimme myös äitini, joka tykkäsi reissusta kovasti.
(Maisemat olivat tänään hieman, hmm, suppeat. Tässä ylitämme Lövön uudenkarheaa siltaa)
En ole ollut aiemmin mikään kylpyläihminen. Jotenkin en ole ymmärtänyt, mitä kivaa on oleskella lämpimissä lätäköissä ventovieraiden ihmisten kanssa. Lukuisat lisäkilot eivät luonnollisestikaan ole mitenkään lisänneet intoani suunnata kaiken maailman karibioihin. Uimisesta, sen verran kuin nyt sitä osaan (ks aikaisempi postaus), sen sijaan olen kyllä tykännyt. Kesällä käymme uimassa joka ilta, mutta meressä. Kylpylä on eri juttu.
Vasta joulukuussa viime vuonna sai perheeni minut houkuteltua mukaan Turun Caribiaan. Siellä oli ihan kivaa, vaikka minua ei mihinkään mustiin aukkoihin ja muihin vauhtihärveleihin saatukaan mukaan. Uin silmälasit päässä, ja pelkään veden alle joutumista, joten rauhallisempi tyyli sopii minulle paremmin. Tosin ilmastoinnin voimakas humina ja ylilämpöinen, kloorilla kyllästetty ilma laittoi aluksi pään pyörälle, onneksi se meni kuitenkin ohi. Parhaiten viihdyin taivasalla olevassa altaassa, siellä vesi oli lämmintä mutta pää jäähtyi sopivasti nollaa lähentelevässä ulkoilmassa.
Kasnäsin kylpylä on pikkuinen verrattuna isoihin vastaaviin. Se ei minua kuitenkaan haitannut ollenkaan. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, mikä oli oikein mukavaa. Päivän kuntoiluosuus hoitui siis mukavasti sisätiloissa. Kipeät jalatkaan eivät keksineet mitään valituksen aihetta. Altaan kloorivesi tuli myös testattua, kun palloa pelatessa liukastuin ja sukelsin (apua!!) veden alle suu auki. Miten voi kestää niin kauan päästä pinnalle, kun vesi ei altaassa edes yltänyt kunnolla vyötäröön? Olisi varmaan auttanut jos suun sijasta silmät olisivat olleet auki...
Törmäsin pesutiloissa peiliin. Tai siis en nyt kirjaimellisesti törmännyt siihen, tarkoitan että jouduin - tai sain - katsoa itseäni peilistä ilman vaatteita. Huhhuh. Se ei vieläkään ollut kivaa, vaikka mielessäni ajattelin, että olen sentään kahdeksan kiloa hoikempi kuin aikaisemmin. Kaikeksi onneksi tein yksitoista vuotta sitten kirppikseltä superlöydön: ihanan uimapuvun, jossa varsinaisen uimapukuosan päällä on samaa kangasta oleva hameosa, joka peittää armollisesti yhtä sun toista. Surukseni on kuitenkin kerrottava, ettei uimapukuni suostunut ikuiseen liittoon kanssani. Se on alkanut luovuttaa, olkaimista on jäljellä sen verran kangasta, ettei pelkuri uskaltaisi sitä julkiseen paikkaan enää edes pukea. Ne kun voivat katketa ihan koska vaan. Kuvitelkaa miten kamala tilanne: nousen altaasta tyylikkäästi hiuksiani heilutellen ja sitten - BING - olkain pettää ja koko yläosa valahtaa alas. No, se ei pelaa joka pelkää, joten minähän uin tässä megavaarallisessa puvussani.
Vihaan uimapukuostoksilla oloa. Olen sen mallinen (lukekaa: rintava) etteivät mitkään puvut istu ja tue niinkuin pitäisi. Paitsi vanha uikkarini, joka kyllä sekin on jo väsynyt kovassa hommassa...Varmaan jossain kalliissa liikkeessä voisi olla samanlainen, mutta miten sen löytäisin? Ja kun löytäisin, mistä löytäisin tarvittavat rahat?? Haa, taidankin pyytää sponsoriksi Triumphin, tekevätkö ne vielä uimapukuja?
Uinnin päälle teimme toisen extempore-päätöksen: suuntasimme rantaravintolan (rantaakaan ei sumun keskeltä tahtonut löytää) seisovaan pöytään syömään. Eipä siinä hirveästi tullut kaloreita ajateltua, mutta ei se mitään. Olinhan sentään uinut. Mahtoivatko ne lohet ja sillit tykätä uida mahassani olevassa kloorivedessä?
(Huippulaadukas kännykkäkuva Kasnäsin kylpylän esitteestä, joka heilui sylissäni autossa. Kylpylä on tuo suurin pyöreä rakennus.)
Tästä päivästä tuli yllättäen ihana extempore-ratkaisujen päivä. Päätimme lähteä Kasnäsin kylpylään, se on samalla saarella kuin me, mutta matkaa tulee melkein 60 km! En ollut siellä uinut aiemmin, mutta olen nyt jonkin aikaa kerännyt inspiraatiota ja tänään matka sitten toteutui! Mukaan kaappasimme myös äitini, joka tykkäsi reissusta kovasti.
(Maisemat olivat tänään hieman, hmm, suppeat. Tässä ylitämme Lövön uudenkarheaa siltaa)
En ole ollut aiemmin mikään kylpyläihminen. Jotenkin en ole ymmärtänyt, mitä kivaa on oleskella lämpimissä lätäköissä ventovieraiden ihmisten kanssa. Lukuisat lisäkilot eivät luonnollisestikaan ole mitenkään lisänneet intoani suunnata kaiken maailman karibioihin. Uimisesta, sen verran kuin nyt sitä osaan (ks aikaisempi postaus), sen sijaan olen kyllä tykännyt. Kesällä käymme uimassa joka ilta, mutta meressä. Kylpylä on eri juttu.
Vasta joulukuussa viime vuonna sai perheeni minut houkuteltua mukaan Turun Caribiaan. Siellä oli ihan kivaa, vaikka minua ei mihinkään mustiin aukkoihin ja muihin vauhtihärveleihin saatukaan mukaan. Uin silmälasit päässä, ja pelkään veden alle joutumista, joten rauhallisempi tyyli sopii minulle paremmin. Tosin ilmastoinnin voimakas humina ja ylilämpöinen, kloorilla kyllästetty ilma laittoi aluksi pään pyörälle, onneksi se meni kuitenkin ohi. Parhaiten viihdyin taivasalla olevassa altaassa, siellä vesi oli lämmintä mutta pää jäähtyi sopivasti nollaa lähentelevässä ulkoilmassa.
Kasnäsin kylpylä on pikkuinen verrattuna isoihin vastaaviin. Se ei minua kuitenkaan haitannut ollenkaan. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, mikä oli oikein mukavaa. Päivän kuntoiluosuus hoitui siis mukavasti sisätiloissa. Kipeät jalatkaan eivät keksineet mitään valituksen aihetta. Altaan kloorivesi tuli myös testattua, kun palloa pelatessa liukastuin ja sukelsin (apua!!) veden alle suu auki. Miten voi kestää niin kauan päästä pinnalle, kun vesi ei altaassa edes yltänyt kunnolla vyötäröön? Olisi varmaan auttanut jos suun sijasta silmät olisivat olleet auki...
Törmäsin pesutiloissa peiliin. Tai siis en nyt kirjaimellisesti törmännyt siihen, tarkoitan että jouduin - tai sain - katsoa itseäni peilistä ilman vaatteita. Huhhuh. Se ei vieläkään ollut kivaa, vaikka mielessäni ajattelin, että olen sentään kahdeksan kiloa hoikempi kuin aikaisemmin. Kaikeksi onneksi tein yksitoista vuotta sitten kirppikseltä superlöydön: ihanan uimapuvun, jossa varsinaisen uimapukuosan päällä on samaa kangasta oleva hameosa, joka peittää armollisesti yhtä sun toista. Surukseni on kuitenkin kerrottava, ettei uimapukuni suostunut ikuiseen liittoon kanssani. Se on alkanut luovuttaa, olkaimista on jäljellä sen verran kangasta, ettei pelkuri uskaltaisi sitä julkiseen paikkaan enää edes pukea. Ne kun voivat katketa ihan koska vaan. Kuvitelkaa miten kamala tilanne: nousen altaasta tyylikkäästi hiuksiani heilutellen ja sitten - BING - olkain pettää ja koko yläosa valahtaa alas. No, se ei pelaa joka pelkää, joten minähän uin tässä megavaarallisessa puvussani.
Vihaan uimapukuostoksilla oloa. Olen sen mallinen (lukekaa: rintava) etteivät mitkään puvut istu ja tue niinkuin pitäisi. Paitsi vanha uikkarini, joka kyllä sekin on jo väsynyt kovassa hommassa...Varmaan jossain kalliissa liikkeessä voisi olla samanlainen, mutta miten sen löytäisin? Ja kun löytäisin, mistä löytäisin tarvittavat rahat?? Haa, taidankin pyytää sponsoriksi Triumphin, tekevätkö ne vielä uimapukuja?
Uinnin päälle teimme toisen extempore-päätöksen: suuntasimme rantaravintolan (rantaakaan ei sumun keskeltä tahtonut löytää) seisovaan pöytään syömään. Eipä siinä hirveästi tullut kaloreita ajateltua, mutta ei se mitään. Olinhan sentään uinut. Mahtoivatko ne lohet ja sillit tykätä uida mahassani olevassa kloorivedessä?
(Huippulaadukas kännykkäkuva Kasnäsin kylpylän esitteestä, joka heilui sylissäni autossa. Kylpylä on tuo suurin pyöreä rakennus.)
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
8.2 2014
Tänään on kulunut tasan kuukausi ensimmäisestä paastopäivästä. On aika tehdä hieman yhteenvetoa näistä neljästä viikosta, jotka ovat kuluneet nopeammin kuin aika koskaan aikaisemmin. Välillä mietinkin, että elänkö nyt paastopäivästä toiseen. Ei siksi että ne olisivat ne kaikkein ihanimmat päivät vaan koska ovat eräänlaisia merkkipaaluja joka viikko.
Mitkä ovat nyt sitten tunnelmat? Painonpudotuksen määrä on ollut huikaiseva, paljon ei puutu kahdeksasta kilosta (ellei tämän viikonlopun kakkuilut sitten vaikuta väärään suuntaan :/ ). Alun pudotus sujui yllättävän hitaasti, mutta vauhti on näemmä sittemmin kiihtynyt. Ehkä kehoni oli alussa niin hämmentynyt, ettei ymmärtänyt mitä nyt kuuluu tehdä. Jutun juoni on sillekin sitten valjennut viikkojen saatossa :)
Näihin viikkoihin on mahtunut paljon hyviä hetkiä ja muutama vähän vaikeampi. Koska joka päivä ei tarvitse läpsiä itseään sormille ja sanoa "ei saa", on tämä ollut helpoin dieetti ikinä. Jatkuvan kieltäymyksen puuttuminen on poistanut turhia itsesyytösten ja huonon oma- ja itsetunnon hyökyaaltoja, tämä jo itsessään on myös tehnyt ponnistuksista mielekkäämpiä.
Olen oppinut jopa nauttimaan nälän tunteesta, minkä en todellakaan uskonut olevan mahdollista. Tai ehkä nautin siitä, että pystyn hallitsemaan ja voittamaan nälän. Se ei enää hallitse minua, vaan minä itse määrään syönkö vai en, ei se nälän tunne.
Ihoni on paremmassa kunnossa. Jaksan enemmän. Osaan jo nauttia liikkumisesta, vaikka särkevät jalat sitä hiukan häiritsevät. Aistini tuntuvat kirkastuneen. Herään yhä useammin hyvillä mielin uuteen päivään, sen sijaan että tuntisin voimakasta masennusta kuten vielä kuukausi sitten.
Vaikeita hetkiä ovat lähinnä olleet ne, jolloin on herännyt epävarmuuden tunne fyysisten oireiden takia. Heikotus, voimattomuus, ja kuten tänään, valtava särky nivelissä, on saanut miettimään että onko tämä väärä menetelmä minulle. Mistä oireet johtuvat? Onko vanha, periytyvä, minullakin lievänä ilmennyt nivelreuma nostamassa rumaa päätään? Paastoko sen on esiin nostanut? Vai liikkumisen lisääminen? Miksi selkää särkee koko ajan? Miksi sormet ovat aamulla turvoksissa? Onko verensokerini seonnut? Pitäisikö mennä lääkäriin ja jos menen, kerronko tästä dieetistä?
Minulla on aika ikäviä kokemuksia lääkärien suhtautumisesta eri dieetteihin ja itsehoitoon ylipäätään. En muuten tajua tätä; jos ylipainoinen ihminen menee lääkäriin, tämä (useimmiten, ei toki aina) tökkää syyttävän sormensa mahamakkaraan ja sanoo että pitää laihduttaa, sitten häviää moni vaiva. Kun sitten olen kertonut lääkärille ponnistelevani painon pudottamiseksi ja olen jo laihtunut neljä kiloa (kuten kerran oli tilanne), lääkäri sanoo että "juu, mutta sehän on vaan nestettä" (olisin mieluummin ottanut sen toisen kommentin eli "hienoa että teet asialle jotain, se ei varmasti ole helppoa"). Toisella kertaa kun kerroin ylpeänä lääkärille että olen lisännyt liikuntaa ja hiihdän joka päivä, tokaisi hän lakoonisesti "ei se liikunta sinua laihduta vaikka hiihtäisit täältä Perniöön ja takaisin ( 48 km) joka päivä. Syömistä pitää vähentää, se on ainoa mikä auttaa".
Ymmärrätte siis, ettei tee kauheasti mieli mennä valittamaan kummallisia oireita ja perään kertoa olevansa "5:2:lla". Sieltä varmaan tulisi kommenttia että "kaikki höpödieetit veks, annokset puoliksi vaan, kyllä se siitä". Tottahan tuokin on, kyllä niin varmaan laihtuisi. Jos ei olisi nimeltään Laura. Sinnittelen siis vielä ja toivon että kevätauringon lämpö tekisi hyvää särkeville nivelille ja että voisin jatkaa vielä. Tämä on nimittäin niin minun juttuni. Niin, tuo varmasti kiteyttää kaikkein parhaiten koko kuukauden tuntemukset:
Tämä on niin minun juttuni :)
ps. Tarkoitus ei tässä ollut mollata kaikkia lääkäreitä. Olen tavannut myös monia, potilasta kuuntelevia ja kannustavia lääkäreitä, heille kiitos siitä hyvästä työstä jota he tekevät. Ikävä kyllä joukkoon mahtuu kuitenkin niitä muitakin...
Mitkä ovat nyt sitten tunnelmat? Painonpudotuksen määrä on ollut huikaiseva, paljon ei puutu kahdeksasta kilosta (ellei tämän viikonlopun kakkuilut sitten vaikuta väärään suuntaan :/ ). Alun pudotus sujui yllättävän hitaasti, mutta vauhti on näemmä sittemmin kiihtynyt. Ehkä kehoni oli alussa niin hämmentynyt, ettei ymmärtänyt mitä nyt kuuluu tehdä. Jutun juoni on sillekin sitten valjennut viikkojen saatossa :)
Näihin viikkoihin on mahtunut paljon hyviä hetkiä ja muutama vähän vaikeampi. Koska joka päivä ei tarvitse läpsiä itseään sormille ja sanoa "ei saa", on tämä ollut helpoin dieetti ikinä. Jatkuvan kieltäymyksen puuttuminen on poistanut turhia itsesyytösten ja huonon oma- ja itsetunnon hyökyaaltoja, tämä jo itsessään on myös tehnyt ponnistuksista mielekkäämpiä.
Olen oppinut jopa nauttimaan nälän tunteesta, minkä en todellakaan uskonut olevan mahdollista. Tai ehkä nautin siitä, että pystyn hallitsemaan ja voittamaan nälän. Se ei enää hallitse minua, vaan minä itse määrään syönkö vai en, ei se nälän tunne.
Ihoni on paremmassa kunnossa. Jaksan enemmän. Osaan jo nauttia liikkumisesta, vaikka särkevät jalat sitä hiukan häiritsevät. Aistini tuntuvat kirkastuneen. Herään yhä useammin hyvillä mielin uuteen päivään, sen sijaan että tuntisin voimakasta masennusta kuten vielä kuukausi sitten.
Vaikeita hetkiä ovat lähinnä olleet ne, jolloin on herännyt epävarmuuden tunne fyysisten oireiden takia. Heikotus, voimattomuus, ja kuten tänään, valtava särky nivelissä, on saanut miettimään että onko tämä väärä menetelmä minulle. Mistä oireet johtuvat? Onko vanha, periytyvä, minullakin lievänä ilmennyt nivelreuma nostamassa rumaa päätään? Paastoko sen on esiin nostanut? Vai liikkumisen lisääminen? Miksi selkää särkee koko ajan? Miksi sormet ovat aamulla turvoksissa? Onko verensokerini seonnut? Pitäisikö mennä lääkäriin ja jos menen, kerronko tästä dieetistä?
Minulla on aika ikäviä kokemuksia lääkärien suhtautumisesta eri dieetteihin ja itsehoitoon ylipäätään. En muuten tajua tätä; jos ylipainoinen ihminen menee lääkäriin, tämä (useimmiten, ei toki aina) tökkää syyttävän sormensa mahamakkaraan ja sanoo että pitää laihduttaa, sitten häviää moni vaiva. Kun sitten olen kertonut lääkärille ponnistelevani painon pudottamiseksi ja olen jo laihtunut neljä kiloa (kuten kerran oli tilanne), lääkäri sanoo että "juu, mutta sehän on vaan nestettä" (olisin mieluummin ottanut sen toisen kommentin eli "hienoa että teet asialle jotain, se ei varmasti ole helppoa"). Toisella kertaa kun kerroin ylpeänä lääkärille että olen lisännyt liikuntaa ja hiihdän joka päivä, tokaisi hän lakoonisesti "ei se liikunta sinua laihduta vaikka hiihtäisit täältä Perniöön ja takaisin ( 48 km) joka päivä. Syömistä pitää vähentää, se on ainoa mikä auttaa".
Ymmärrätte siis, ettei tee kauheasti mieli mennä valittamaan kummallisia oireita ja perään kertoa olevansa "5:2:lla". Sieltä varmaan tulisi kommenttia että "kaikki höpödieetit veks, annokset puoliksi vaan, kyllä se siitä". Tottahan tuokin on, kyllä niin varmaan laihtuisi. Jos ei olisi nimeltään Laura. Sinnittelen siis vielä ja toivon että kevätauringon lämpö tekisi hyvää särkeville nivelille ja että voisin jatkaa vielä. Tämä on nimittäin niin minun juttuni. Niin, tuo varmasti kiteyttää kaikkein parhaiten koko kuukauden tuntemukset:
Tämä on niin minun juttuni :)
ps. Tarkoitus ei tässä ollut mollata kaikkia lääkäreitä. Olen tavannut myös monia, potilasta kuuntelevia ja kannustavia lääkäreitä, heille kiitos siitä hyvästä työstä jota he tekevät. Ikävä kyllä joukkoon mahtuu kuitenkin niitä muitakin...
perjantai 7. helmikuuta 2014
7.2 2014
Eikun eteenpäin vaan...eilisen paastopäivän jälkeen oli kiva mennä aamulla puntarille. Tuntuu että olen niin paljon herkutellut, etten ihmettelisi vaikka olisi painon lasku pysähtynyt. Ilman vaakaakin ollaan oltu koko viikko. No, nyt on kirppikseltä bongattu euron perinteinen vaaka käytössä. Paha vaan, kun minä en tahdo nähdä kunnolla mitä se näyttää, piti pyytää mies avuksi katsomaan. Ja JIHUU, kolmesataa grammaa vielä ja sitten on lähtenyt KAHDEKSAN KILOA!!! Ihan käsittämätöntä, huomenna tulee kuukausi täyteen!!!
Kun olen seurannut toisten painonpudotusta, on se aika paljon maltillisempaa tähän verrattuna. Olenkin miettinyt että mistä mahtaa johtua, uskon nimittäin että kaikki muutkin ovat tsempanneet täysillä, liikkuneet ja kaikkea. Tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä täytyy olla pääasiassa seuraavat seikat: a) lopetin samalla alkoholin käytön kokonaan, ja sehän on tunnetusti hyvin kaloripitoista ja b) lähtöpainoni oli todennäköisesti korkeampi kuin kenelläkään niistä, joista olen nyt lukenut. En siis todellakaan valita, tämä on ihan huikeaa!! Kunhan noin niinkuin tilastollisesti vaan mietiskelin ;)
Yksi asia ehkä vähän harmittaa, mutta ei paljon. Kun ajattelee, että kahdeksan kiloa on sentään aika paljon, ei kukaan ole vielä sanonut että "oletpas laihtunut". Ymmärrän kyllä että kun aloituspaino on niin korkea kuin minulla, ei tällainen kilomäärä ole niin helposti havaittavissa. Mutta sittenkin, täytyyhän se jossain näkyä?
Kysyin mieheltäni että näkyykö minusta että olen laihtunut. Hetken kiemurtelun jälkeen hän myönsi että no, ei oikeastaan. No höh. Ihan hyvä että on rehellinen mutta...
Ei se mitään. Oikeastaan tämähän on vähän kuin niissä muuttumisohjelmissa, joissa ihmiset ovat piilossa läheisiltään kunnes ovat laihtuneet/vaihtaneet kampausta, kasvoja ja hampaita ja tulevat sitten suuren luokan tyyliin pahvista läpi TADAA ja kaikki itkevät ja nauravat ja katsovat suu auki. Eli kun minä olen laihtunut kolmekymmentä kiloa, hyppään tuttujen eteen TADAA ja sitten he kysyvät että kuka sinä olet? Ennen sitä kukaan ei huomaa mitään. Äitini sanoi tänään diplomaattisesti että "naamasta kyllä näkee että olet laihtunut, muuten sinulla on niin löysät vaatteet ettei laihtumista voi nähdä". Jatkossa siis "taitsit" jalkaan ja posket lommolle.
Pääasia on, että itse tiedän laihtuneeni ja myös tunnen sen. Vatsamakkarat ovat pienentyneet, jaksan jo liikkua paremmin, enkä ähellä niin kauheasti kun kumarrun lattialta jotain noukkimaan. Itse näen myös että kasvot ovat kaventuneet. Reisien "siivet" ovat myös pienentyneet, ilmeisesti liikunta on jo tehonnut. En siis pääse enää lentämään :D Sauvakävelyn tempo on jo kovempi kuin alussa, mitä nyt jalka vähän vihoittelee. Ehkä ne kumisaappaat eivät ole paras mahdollinen jalkine lenkkeilyyn...
Tänään on aika herkutella. Kondiittoriksi aikova 10-vuotias on tehnyt banaanimuffinsseja suklaakuorrutuksella ja suklaaraekoristeilla. Namskis!
Kun olen seurannut toisten painonpudotusta, on se aika paljon maltillisempaa tähän verrattuna. Olenkin miettinyt että mistä mahtaa johtua, uskon nimittäin että kaikki muutkin ovat tsempanneet täysillä, liikkuneet ja kaikkea. Tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä täytyy olla pääasiassa seuraavat seikat: a) lopetin samalla alkoholin käytön kokonaan, ja sehän on tunnetusti hyvin kaloripitoista ja b) lähtöpainoni oli todennäköisesti korkeampi kuin kenelläkään niistä, joista olen nyt lukenut. En siis todellakaan valita, tämä on ihan huikeaa!! Kunhan noin niinkuin tilastollisesti vaan mietiskelin ;)
Yksi asia ehkä vähän harmittaa, mutta ei paljon. Kun ajattelee, että kahdeksan kiloa on sentään aika paljon, ei kukaan ole vielä sanonut että "oletpas laihtunut". Ymmärrän kyllä että kun aloituspaino on niin korkea kuin minulla, ei tällainen kilomäärä ole niin helposti havaittavissa. Mutta sittenkin, täytyyhän se jossain näkyä?
Kysyin mieheltäni että näkyykö minusta että olen laihtunut. Hetken kiemurtelun jälkeen hän myönsi että no, ei oikeastaan. No höh. Ihan hyvä että on rehellinen mutta...
Ei se mitään. Oikeastaan tämähän on vähän kuin niissä muuttumisohjelmissa, joissa ihmiset ovat piilossa läheisiltään kunnes ovat laihtuneet/vaihtaneet kampausta, kasvoja ja hampaita ja tulevat sitten suuren luokan tyyliin pahvista läpi TADAA ja kaikki itkevät ja nauravat ja katsovat suu auki. Eli kun minä olen laihtunut kolmekymmentä kiloa, hyppään tuttujen eteen TADAA ja sitten he kysyvät että kuka sinä olet? Ennen sitä kukaan ei huomaa mitään. Äitini sanoi tänään diplomaattisesti että "naamasta kyllä näkee että olet laihtunut, muuten sinulla on niin löysät vaatteet ettei laihtumista voi nähdä". Jatkossa siis "taitsit" jalkaan ja posket lommolle.
Pääasia on, että itse tiedän laihtuneeni ja myös tunnen sen. Vatsamakkarat ovat pienentyneet, jaksan jo liikkua paremmin, enkä ähellä niin kauheasti kun kumarrun lattialta jotain noukkimaan. Itse näen myös että kasvot ovat kaventuneet. Reisien "siivet" ovat myös pienentyneet, ilmeisesti liikunta on jo tehonnut. En siis pääse enää lentämään :D Sauvakävelyn tempo on jo kovempi kuin alussa, mitä nyt jalka vähän vihoittelee. Ehkä ne kumisaappaat eivät ole paras mahdollinen jalkine lenkkeilyyn...
Tänään on aika herkutella. Kondiittoriksi aikova 10-vuotias on tehnyt banaanimuffinsseja suklaakuorrutuksella ja suklaaraekoristeilla. Namskis!
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
5.2 2014
Tänään tunnen itseni lihavaksi. Tai siis lihavahan minä olenkin, mutta nyt tuntuu jostain syystä kuin olisin lihonnut takaisin kaikki melkein seitsemän kiloa. Järjen ääni sanoo toki, että harvoin sellaista nyt yhdessä yössä tapahtuu, mutta silti..
Reisien isot lihakset ovat kipeät, käveleminen on vähän hankalaa. Aamulla olen kuin puupökkelö kun nousen sängystä, selkäkin kiukuttelee. Keho ei ole tottunut liikkumaan näin paljon.
Älkää käsittäkö väärin. Kaiken pinnallisen harmin alla on yhä positiivinen ajatus mennä eteenpäin kohti kevyempää minää. On säilytettävä realistinen asenne. Eihän elämässä muutenkaan ole joka päivä pelkkää auringonpaistetta, tulee päiviä jolloin kaikki menee päin brinkkalaa. Ehkä tämä on yksi niistä, ainakin osittain.
Katselen jälleen työhuoneen ikkunasta ulos. Voin melkein haistaa kevään tuoksun maisemassa, vaikka nythän pitäisi olla talvi huipussaan. Jotain näkymässä kuitenkin on sellaista, joka kertoo, että aurinkoa kohti mennään. Iloitsen jo nyt kesäisistä pyöräajeluista ja uimareissuista, ajatellen itseni nykyistä paljon kevyemmäksi. Kunpa mikään ylitsepääsemätön este ei sotkisi suunnitelmaani jatkaa tätä dieettiä, joka niin tuntuu omalta.
Reisien isot lihakset ovat kipeät, käveleminen on vähän hankalaa. Aamulla olen kuin puupökkelö kun nousen sängystä, selkäkin kiukuttelee. Keho ei ole tottunut liikkumaan näin paljon.
Älkää käsittäkö väärin. Kaiken pinnallisen harmin alla on yhä positiivinen ajatus mennä eteenpäin kohti kevyempää minää. On säilytettävä realistinen asenne. Eihän elämässä muutenkaan ole joka päivä pelkkää auringonpaistetta, tulee päiviä jolloin kaikki menee päin brinkkalaa. Ehkä tämä on yksi niistä, ainakin osittain.
Katselen jälleen työhuoneen ikkunasta ulos. Voin melkein haistaa kevään tuoksun maisemassa, vaikka nythän pitäisi olla talvi huipussaan. Jotain näkymässä kuitenkin on sellaista, joka kertoo, että aurinkoa kohti mennään. Iloitsen jo nyt kesäisistä pyöräajeluista ja uimareissuista, ajatellen itseni nykyistä paljon kevyemmäksi. Kunpa mikään ylitsepääsemätön este ei sotkisi suunnitelmaani jatkaa tätä dieettiä, joka niin tuntuu omalta.
tiistai 4. helmikuuta 2014
4.2 2014
Au au ouuu...jumppakausi on korkattu!! Ehheh, tyttären sain houkuteltua mukaan eilen, lehdestä löysin "isojen tyttöjen" jumppaohjeita ja ajattelin että nämä on riittävän helppoja jäljiteltäväksi. Tytär pakeni paikalta jo alkulämmittelyn aikana kun tunsi olonsa niin typeräksi (tai tunsi äitinsä niin typeräksi) - onneksi kuitenkin rohkaistui tulemaan hetken päästä takaisin ja meillä oli ihan hauska tuokio. Koiran ilme olisi pitänyt kyllä saada kuvaan - se istui keskellä huitovia käsiä ja jalkoja ja ihan varmasti mietti että pitäisiköhän nyt mennä pyytämään apua jostain. Kun tyylikkäästi hölkkäsin ruokapöydän ympäri (se on keskellä huonetta), koira päätti kuitenkin osallistua yleiseen hauskanpitoon ja alkoi juosta perässäni, näykkien kevyesti nilkkojani välillä. Yksi koiramme roduista on kuulemma sellainen, joka paimentaa lehmiä näykkien niitä kevyesti nilkoista. Noh, en tiedä pitäisikö tästä nyt sitten loukkaantua vai mitä mutta..Lattialla tehtävät jumppaliikkeet eivät myöskään sujuneet oikein hyvin koska koira päätti antaa ensiapua nuolemalla sopivalle korkeudelle ilmestyneitä naamoja suurella hartaudella. Joten jos kippurassa nauramista ja käsillä huitomista ei voi laskea jumpaksi, niin ei se sitten oikein...
No, kyllä me kovasti yritimme. Ilmaan potkiminen oli ihan mukavaa rytmikkään musiikin tahdissa (mies pakeni meteliä saunan lauteille) ja onnistuikin ihan kuin ohjeessa. Mutta osa niistä muista ohjeista...En tajua, miten minusta on tullut niin jäykkä pökkelö. Peräkylän mummokin pääsisi tyylikkäämmin lattialta ylös. Sitäpaitsi, miten voi näin pehmustettu ihminen tuntea joka ikisen luun lattialla pyöriessään??
Ja ne vatsalihakset. Siis kyllä kai minullakin ne jossain ON, mutta niille on tainnut käydä kuten monelle tärkeälle tavaralle kotonamme. En muista mihin olen ne laittanut...Lattiasta en saanut itseäni nostettua ylös muuta kuin vähäsen, mutta jostain se on aloitettava. Kyllä ne vielä löytyvät, jos eivät ihan mustaan aukkoon ole kadonneet. Ne vatsalihakset. Ovat nimittäin tarpeen monessakin, esimerkiksi selän suorassa pitämiseen.
Yöllä sitten sain maksaa innokkaan pomppimisen ja punnerruksen. Selän lihakset menivät sellaiseen kramppiin että rinnan alla tuntui kuin veistä olisi lykätty sisään. Hetken jo ajattelin että henki lähtee, mutta sitten tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä tämä nyt on joku (toinen) kauan kadoksissa ollut lihas, joka ilmaisee itseään. Kipu tuli kuitenkin sellaisina aaltoina että hiki nousi otsalle ja asettui vasta kahden Panadolin jälkeen.
Sen siitä saa kun ensin on ihan pahvina vuositolkulla ja yrittää sitten korjata asian yhdessä illassa.
Tänään olin jälleen reipas kolmen kilometrin lenkkeilijä, personal trainerina maastonakki Tipi. Kerran meinasi kävely muuttua lentoluisteluksi ja mietinkin, että jos kelit tästä liukastuvat, miten käy kävelyn? Minusta on tullut - usean ilmalennon jälkeen - hyvin arka liukkaalla kelillä eikä rennosta liikkumisesta tahdo silloin tulla mitään, vaikka on liukuesteet kengissä. Mitäs sitten? Kuntopyörällä Kiinaan? Tai ehkä se lumi sulaa tieltä kokonaan niin ei ole tuota murhetta sitten...
No, kyllä me kovasti yritimme. Ilmaan potkiminen oli ihan mukavaa rytmikkään musiikin tahdissa (mies pakeni meteliä saunan lauteille) ja onnistuikin ihan kuin ohjeessa. Mutta osa niistä muista ohjeista...En tajua, miten minusta on tullut niin jäykkä pökkelö. Peräkylän mummokin pääsisi tyylikkäämmin lattialta ylös. Sitäpaitsi, miten voi näin pehmustettu ihminen tuntea joka ikisen luun lattialla pyöriessään??
Ja ne vatsalihakset. Siis kyllä kai minullakin ne jossain ON, mutta niille on tainnut käydä kuten monelle tärkeälle tavaralle kotonamme. En muista mihin olen ne laittanut...Lattiasta en saanut itseäni nostettua ylös muuta kuin vähäsen, mutta jostain se on aloitettava. Kyllä ne vielä löytyvät, jos eivät ihan mustaan aukkoon ole kadonneet. Ne vatsalihakset. Ovat nimittäin tarpeen monessakin, esimerkiksi selän suorassa pitämiseen.
Yöllä sitten sain maksaa innokkaan pomppimisen ja punnerruksen. Selän lihakset menivät sellaiseen kramppiin että rinnan alla tuntui kuin veistä olisi lykätty sisään. Hetken jo ajattelin että henki lähtee, mutta sitten tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä tämä nyt on joku (toinen) kauan kadoksissa ollut lihas, joka ilmaisee itseään. Kipu tuli kuitenkin sellaisina aaltoina että hiki nousi otsalle ja asettui vasta kahden Panadolin jälkeen.
Sen siitä saa kun ensin on ihan pahvina vuositolkulla ja yrittää sitten korjata asian yhdessä illassa.
Tänään olin jälleen reipas kolmen kilometrin lenkkeilijä, personal trainerina maastonakki Tipi. Kerran meinasi kävely muuttua lentoluisteluksi ja mietinkin, että jos kelit tästä liukastuvat, miten käy kävelyn? Minusta on tullut - usean ilmalennon jälkeen - hyvin arka liukkaalla kelillä eikä rennosta liikkumisesta tahdo silloin tulla mitään, vaikka on liukuesteet kengissä. Mitäs sitten? Kuntopyörällä Kiinaan? Tai ehkä se lumi sulaa tieltä kokonaan niin ei ole tuota murhetta sitten...
maanantai 3. helmikuuta 2014
3.2 2014
Kurniiii. Maha kurniiii...Mutta en aio antaa periksi. Päivästä on jäljellä vain muutama tunti ja jos menen aikaisin nukkumaan, aamu tulee kohta ja saan taas aamiaista :)
Tänään oli aamulla vähän hutera olo. En kyllä ymmärrä miksi, söin sentään ison lautasellisen puuroa aamiaiseksi. On kuin keho arvaisi jo aamupalasta, että jaaha, tänään mennään pienellä liekillä. Pyysin miestä tuomaan kaupasta lihaa, koska ajattelin että pitää saada kunnon ateria, jotta jaksaa. Sain siis porsaan sisäfilettä, salaattia ja höyrytettyjä kasviksia. Oioi se oli hyvää!!! Tässä kuva, olen kauhean pahoillani että laatu on ihan surkea, mutta no, kyllä te hahmotatte mitä lautasella on, eikös juu :)
Tytär alkoi matkalla taidekouluun selittää, miten aikoo ensi viikonloppuna leipoa muffinsseja joihin tulee suklaakuorrutus. Minun oli pyydettävä, että puhuttaisiin jostain muusta, sen verran alkoi suupielet kastua :D
Tänään olen muutenkin joutunut taistelemaan vähän tavallista enemmän nälkää ja mielitekoja vastaan. Liikunta on jäänyt vähemmälle, ellei lumiukon rakentamista ja lumipallojen heittämistä koiralle lasketa. Kaupassa tuli yhtäkkiä kauhea hiki, mietinkin jo, että joko se mummokuume iski? Toivottavasti ei sentään, ehkä minulla oli vain niin paljon vaatteita palelemisen estämiseksi, eikä sää sitten kuitenkaan ollut kovin kylmä..tai ehkä paasto saa hikoilemaan, mistä sen tietää.
Olen rääkännyt ruumistani niin kauhealla ruokavaliolla aikaisemmin, joten ei oikeastaan olisi mikään ihme, vaikka minulle nyt muutoksen kourissa kasvaisi toinen nenä ja sarvet päähän elimistön puhdistaessa itseään. Myös näille reaktioille on annettava aikaa ja armoa.
Olen henkisesti valmentanut itseäni aloittamaan jumppaamisen kotona. Jokohan olisin valmis tekemään vähän vatsalihasliikkeitä? Tosin pelkään pahoin että en saa itseäni yhtään kertaa lattiasta ylös. Minun kroppani kun luulee että ne vatsalihakset on jotain, mitä käytetään herkuttelun yhteydessä :D
Tänään oli aamulla vähän hutera olo. En kyllä ymmärrä miksi, söin sentään ison lautasellisen puuroa aamiaiseksi. On kuin keho arvaisi jo aamupalasta, että jaaha, tänään mennään pienellä liekillä. Pyysin miestä tuomaan kaupasta lihaa, koska ajattelin että pitää saada kunnon ateria, jotta jaksaa. Sain siis porsaan sisäfilettä, salaattia ja höyrytettyjä kasviksia. Oioi se oli hyvää!!! Tässä kuva, olen kauhean pahoillani että laatu on ihan surkea, mutta no, kyllä te hahmotatte mitä lautasella on, eikös juu :)
Tytär alkoi matkalla taidekouluun selittää, miten aikoo ensi viikonloppuna leipoa muffinsseja joihin tulee suklaakuorrutus. Minun oli pyydettävä, että puhuttaisiin jostain muusta, sen verran alkoi suupielet kastua :D
Tänään olen muutenkin joutunut taistelemaan vähän tavallista enemmän nälkää ja mielitekoja vastaan. Liikunta on jäänyt vähemmälle, ellei lumiukon rakentamista ja lumipallojen heittämistä koiralle lasketa. Kaupassa tuli yhtäkkiä kauhea hiki, mietinkin jo, että joko se mummokuume iski? Toivottavasti ei sentään, ehkä minulla oli vain niin paljon vaatteita palelemisen estämiseksi, eikä sää sitten kuitenkaan ollut kovin kylmä..tai ehkä paasto saa hikoilemaan, mistä sen tietää.
Olen rääkännyt ruumistani niin kauhealla ruokavaliolla aikaisemmin, joten ei oikeastaan olisi mikään ihme, vaikka minulle nyt muutoksen kourissa kasvaisi toinen nenä ja sarvet päähän elimistön puhdistaessa itseään. Myös näille reaktioille on annettava aikaa ja armoa.
Olen henkisesti valmentanut itseäni aloittamaan jumppaamisen kotona. Jokohan olisin valmis tekemään vähän vatsalihasliikkeitä? Tosin pelkään pahoin että en saa itseäni yhtään kertaa lattiasta ylös. Minun kroppani kun luulee että ne vatsalihakset on jotain, mitä käytetään herkuttelun yhteydessä :D
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
2.2 2014
Kuntoiluntäytteisen lauantain jälkeen oli tarpeen pitää yksi laiska päivä. Kurkku tuntui karhealta ja koko kroppaa särki, ajattelin että ehkä nyt on minun vuoroni saada joku isosta valikoimista flunssia, joita tällä hetkellä kiertelee. Tällä hetkellä olo on onneksi vielä kohtalainen, tosin en jaksa edes ajatella mitään kuntoilua. Eipä sitä ihan joka päivä tarvitsekaan, niitä palautumispäiviä pitää olla jopa huippu-urheilijoilla ;) Sairastuminen ei ole nyt muutenkaan suotavaa, olen kahdessa perheessä ainoa, joka pystyy tekemään fyysisesti raskaat työt kuten veden ja puiden kannon ja lumityöt...
Urheilusta ja liikunnasta siirrymme tyylikkäällä aasinsillalla - liikuntaan. Olen metsätietä sauvoessani miettinyt, miten minä oikeastaan suhtaudun liikuntaan. Kuten olen tässä blogissakin kirjoittanut, vielä muutama viikko sitten reipas kävely koiran kanssa tuntui NIIN tylsältä ajatukselta. Siis eihän se maisema edes muutu, joka päivä samat puut ja pellot. Tylsää!! Olen kuitenkin ilmeisesti käynyt läpi jonkun asteisen lobotomian, koska nyt ei kävely tunnu enää niin tylsältä. Vaikka ne metsät ja pellot ovatkin niitä samoja.
Parisen vuotta sitten teimme miehen kanssa yrityksen mennä yhdessä lenkille. Hänellä oli yksin kävellessään tapana miettiä kaikkea positiivista, mutta kun minä lähdin mukaan, kääntyi tilanne oudoille radoille. Jostain syystä kävely täytti minut aggressioilla ja kielteisillä ajatuksilla, niinpä palasimme lenkiltä usein riidoissa. Niin, tiedetään, todella typerää, mutta en osaa selittää miksi niin kävi. Ja miksi niin ei enää käy?
Koska mies edelleen toipuu keuhkokuumeesta, en ole hänestä saanut nyt lenkkiseuraa. Tytär on myös ollut flunssassa, joten olen kävellyt yksin, koiran ryntäillessä pitkin pusikoita. Nyt ajatukset kuitenkin pysyvät hyvillä raiteilla. Mietin mitä kirjoittaisin tänne ja kehittelen muutenkin uusia ideoita. Aivot luovat jatkuvasti.
Kuulun sellaiseen - itse asiassa aika suureenkiin - ryhmään ihmisiä, jotka koululiikunnan kautta ovat saaneet pitkäkestoisen rokotuksen kaikkea liikuntaa vastaan. Miksi, oi miksi liikunnasta pitää tehdä niin inhottavaa koulussa? Suorituspaineita, vertaispaineita, epäonnistumisen tunnetta, kilpailua, pakottamista - joka on johtanut siihen että monella tytöllä kuukautiset ovat ilmestyneet monta kertaa kuukaudessa (sitä kun saattoi käyttää syynä miksi ei voi osallistua liikuntaan) ynnä muihin tekosyihin.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi telinevoimistelu. Käsi ylös jokainen siellä lukevista, joka on aikuisena tarvinnut pukilla taiteilua ja puolapuilla keikkumista? Tiedän kyllä yhden tutun, joka opettajan pakottamana meni puolapuille vastoin omaa tahtoaan ja oli hetkeä myöhemmin sairaalassa vaikean käsivarren murtuman takia...Että sellaista hyötyä.
Toivoisin että koululiikunnasta voisi joskus poistua pelot, ahdistukset ja alistukset ja siitä voisi tulla mieluisa aine myös niille, jotka eivät luonnostaan ole himoliikkujia ja/tai taitavia eri lajeissa. Mikseivät oppilaat saa enemmän itse päättää mitä haluavat tehdä? Eikö tärkeintä olisi se, että koetaan liikkumisen iloa ja todella liikutaan terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kuin että joku vääpeli voi merkitä kansioonsa hienot ruksit kaikkien suoritettujen lajien kohdalle? Suokaa anteeksi vaahtoamiseni, mutta tämä vain koskettaa niin läheltä. Opin vasta aikuisena nauttimaan liikkumisesta, ikään kuin tajusin että se voi olla kivaakin, riippumatta siitä onko laiha, lihava, liikunnallinen tai täysin taitamaton. Ja tämä tapahtui siis siinä parikymppisenä, sen jälkeen on liikunnan määrä elämässäni vaihdellut.
Sama pätee myös uimiseen. Rakastan uimista mutta olen siinä huonompi kuin 10-vuotias tyttäreni, jonka taidot ovat peräisin isän opetuksesta ja omasta halusta oppia. Minun taitamattomuuteni juontaa juurensa neljännen luokan uimahallikeikoista. Meidät laitettiin makaamaan altaan reunalle mahalleen ja siitä uimaope työnsi meidät veteen varoittamatta. Tarkoitus oli opettaa sukeltamista pää edellä. Mahalaskuhan tästä seurasi. Jos ei osannut uida paljon, ei tarvinnut tätä oppia. Sen jälkeen teeskentelin aina, etten jaksanut uida kuin muutaman metrin, näin sain pulikoida vailla suurempia vaatimuksia. Loppuvaiheessa "sairastuin flunssaan" joka kerta kun oli uimahalliin meno, niin paljon nuo tilanteet ahdistivat. En tänä päivänä pysty sukeltamaan. Kuinka tyhmiä voivat aikuiset ollakaan...
Onneksi saan aikuisena päättää itse mitä ja miten paljon liikun. Mietin vaan joskus, olisiko suhtautumiseni liikkumiseen erilainen, jos alku ei olisi ollut tuollainen? Onneksi nämä vahingot ovat kuitenkin korjattavissa.
Katselen ikkunasta, ulkona pyryttää lunta. Se tarkoittaa sitä, että huomisen paastopäivän liikuntaosuudeksi muodostuu taas se kolavalssi...ja ihan vapaaehtoisesti :)
(Kuva: Tällaisia ne ovat, ne "tylsät" lenkkimaisemat ;) )
Urheilusta ja liikunnasta siirrymme tyylikkäällä aasinsillalla - liikuntaan. Olen metsätietä sauvoessani miettinyt, miten minä oikeastaan suhtaudun liikuntaan. Kuten olen tässä blogissakin kirjoittanut, vielä muutama viikko sitten reipas kävely koiran kanssa tuntui NIIN tylsältä ajatukselta. Siis eihän se maisema edes muutu, joka päivä samat puut ja pellot. Tylsää!! Olen kuitenkin ilmeisesti käynyt läpi jonkun asteisen lobotomian, koska nyt ei kävely tunnu enää niin tylsältä. Vaikka ne metsät ja pellot ovatkin niitä samoja.
Parisen vuotta sitten teimme miehen kanssa yrityksen mennä yhdessä lenkille. Hänellä oli yksin kävellessään tapana miettiä kaikkea positiivista, mutta kun minä lähdin mukaan, kääntyi tilanne oudoille radoille. Jostain syystä kävely täytti minut aggressioilla ja kielteisillä ajatuksilla, niinpä palasimme lenkiltä usein riidoissa. Niin, tiedetään, todella typerää, mutta en osaa selittää miksi niin kävi. Ja miksi niin ei enää käy?
Koska mies edelleen toipuu keuhkokuumeesta, en ole hänestä saanut nyt lenkkiseuraa. Tytär on myös ollut flunssassa, joten olen kävellyt yksin, koiran ryntäillessä pitkin pusikoita. Nyt ajatukset kuitenkin pysyvät hyvillä raiteilla. Mietin mitä kirjoittaisin tänne ja kehittelen muutenkin uusia ideoita. Aivot luovat jatkuvasti.
Kuulun sellaiseen - itse asiassa aika suureenkiin - ryhmään ihmisiä, jotka koululiikunnan kautta ovat saaneet pitkäkestoisen rokotuksen kaikkea liikuntaa vastaan. Miksi, oi miksi liikunnasta pitää tehdä niin inhottavaa koulussa? Suorituspaineita, vertaispaineita, epäonnistumisen tunnetta, kilpailua, pakottamista - joka on johtanut siihen että monella tytöllä kuukautiset ovat ilmestyneet monta kertaa kuukaudessa (sitä kun saattoi käyttää syynä miksi ei voi osallistua liikuntaan) ynnä muihin tekosyihin.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi telinevoimistelu. Käsi ylös jokainen siellä lukevista, joka on aikuisena tarvinnut pukilla taiteilua ja puolapuilla keikkumista? Tiedän kyllä yhden tutun, joka opettajan pakottamana meni puolapuille vastoin omaa tahtoaan ja oli hetkeä myöhemmin sairaalassa vaikean käsivarren murtuman takia...Että sellaista hyötyä.
Toivoisin että koululiikunnasta voisi joskus poistua pelot, ahdistukset ja alistukset ja siitä voisi tulla mieluisa aine myös niille, jotka eivät luonnostaan ole himoliikkujia ja/tai taitavia eri lajeissa. Mikseivät oppilaat saa enemmän itse päättää mitä haluavat tehdä? Eikö tärkeintä olisi se, että koetaan liikkumisen iloa ja todella liikutaan terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kuin että joku vääpeli voi merkitä kansioonsa hienot ruksit kaikkien suoritettujen lajien kohdalle? Suokaa anteeksi vaahtoamiseni, mutta tämä vain koskettaa niin läheltä. Opin vasta aikuisena nauttimaan liikkumisesta, ikään kuin tajusin että se voi olla kivaakin, riippumatta siitä onko laiha, lihava, liikunnallinen tai täysin taitamaton. Ja tämä tapahtui siis siinä parikymppisenä, sen jälkeen on liikunnan määrä elämässäni vaihdellut.
Sama pätee myös uimiseen. Rakastan uimista mutta olen siinä huonompi kuin 10-vuotias tyttäreni, jonka taidot ovat peräisin isän opetuksesta ja omasta halusta oppia. Minun taitamattomuuteni juontaa juurensa neljännen luokan uimahallikeikoista. Meidät laitettiin makaamaan altaan reunalle mahalleen ja siitä uimaope työnsi meidät veteen varoittamatta. Tarkoitus oli opettaa sukeltamista pää edellä. Mahalaskuhan tästä seurasi. Jos ei osannut uida paljon, ei tarvinnut tätä oppia. Sen jälkeen teeskentelin aina, etten jaksanut uida kuin muutaman metrin, näin sain pulikoida vailla suurempia vaatimuksia. Loppuvaiheessa "sairastuin flunssaan" joka kerta kun oli uimahalliin meno, niin paljon nuo tilanteet ahdistivat. En tänä päivänä pysty sukeltamaan. Kuinka tyhmiä voivat aikuiset ollakaan...
Onneksi saan aikuisena päättää itse mitä ja miten paljon liikun. Mietin vaan joskus, olisiko suhtautumiseni liikkumiseen erilainen, jos alku ei olisi ollut tuollainen? Onneksi nämä vahingot ovat kuitenkin korjattavissa.
Katselen ikkunasta, ulkona pyryttää lunta. Se tarkoittaa sitä, että huomisen paastopäivän liikuntaosuudeksi muodostuu taas se kolavalssi...ja ihan vapaaehtoisesti :)
(Kuva: Tällaisia ne ovat, ne "tylsät" lenkkimaisemat ;) )
lauantai 1. helmikuuta 2014
1.2 2014
Jaahas jaahas, kuukausi ehti vaihtua...ihanaa, kevät tulee vastaan niin että kohisee!!! Mutta ensin nyt kuitenkin vähän talvea. Tämän päivän liikuntaosuus hoitui kätevästi hyötyliikunnalla. Pitkään kaivattu lumi kun sitten päätti humpsahtaa alas kertaheitolla. Vaikka sanotaan että laiska töitään luettelee, luettelen nyt kuitenkin: kolattu polkuja sinne sun tänne omalla pihalla, sitten kolattu samanlaisia polkuja äidin pihalla ja lopuksi vielä kolattu tie auki lähteelle, josta haemme veden. Aikaa meni noin kaksi tuntia ja hiki tuli. Hyvähyvä!!
Eilinen aamupunnitus sai melkein putoamaan va'alta. Paino jatkaa laskuaan sellaista tahtia, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Kohta on kadonnut jo SEITSEMÄN kiloa,, voitteko kuvitella!!! Torstainen paastopäivä tuotti vähän tuskaa, vaikka yritin pitää itseni kiireisenä koko ajan, etten ehtisi niin miettiä ruokaa. Olenkin huomannut että olen hyvin aikaansaapa maanantaisin ja torstaisin ;) Miehen arvion mukaan kulutin huomattavasti enemmän kuin söin. Siltä se kyllä iltaan mennessä tuntuikin :D
Outo yhdistelmä muuten: paastopäivinä olen luovempi, mutta toisaalta hajamielisempi. Kun ajoin Turkuun tässä jokin aika sitten, huomasin että loin blogitekstiä mielessäni huimaa vauhtia ja sain pari muutakin hyvää ideaa. Toisaalta sitten oikein säikähdin, kun tuli sellainen olo, että olin hetkeksi unohtanut olevani auton ratissa...Voi olla että vain tuntui siltä, ehkä se autopilotti kuitenkin oli koko ajan hereillä, mutta sittenkin.. :/ Ehkä olisi kuitenkin parempi jättää pidemmät ajomatkat tekemättä paastopäivinä ;)
Olen törmännyt outoon ongelmaan. Idea tässä dieetissähän on, että "normaalipäivinä" voisi syödä mitä vaan ja paino laskee silti. No, olen huomannut että kun normipäivänä syön jotain herkkua, tuntuu heti että kaikki menetetyt kilot tumpsahtavat mahaan pam. Siis kyllähän se järki sanoo, ettei se niin voi mennä, mutta joku muu osa päästä sanoo että kyllä voi...ehkä se on vain pelkoa siitä, että sortuu vanhoihin metkuihin ja koko juttu menee pieleen. Ajatusmallista ei ole mitään hyötyä ja siitä pitäisi päästä irti, se on juuri sitä turhaa syyllistämistä jota vastustan hanakasti.
Jos todella haluaa pudottaa painoaan kohtuuvauhtia, on tietenkin hyvä olla mässäämättä normaalipäivinä. Olenkin ilokseni huomannut, että noin yleensä syön järkevästi myös muuten. Eilisellä työmatkalla kävin aikamoisen Jaakobinpainin itseni kanssa siitä, missä ja mitä menen syömään. Yleensä on tapana ollut, että kaupunkireissulla syödään hampurilaiset ja ranskalaiset. Niitä olisin nytkin himoinnut, mutta jotenkin tuntui että se pilaisi kaiken. Vaikka periaatteessa olisin voinut niitä syödä...Nyt voin onnitella itseäni siitä, että söin sen sijaan kiltisti perunamuusia ja seistä tehtyä kalakastiketta sekä ison salaatin Prisman kahvilassa. Maistui hyvälle ja turhat kalorit jäivät hesen rasvalaareihin ;)
Tänään vielä luvassa sulkapalloa, jospa ystäväni mailat olisivat vähän kestävämpää tekoa kuin omat halpisversioni. Mutta ensin, syömään! Menyyllä nuudeleita katkarapujen kera. Namskis ja hyvää viikonloppua!
ps. sulkapallomailoja oli pelin alkaessa kaikkiaan kuusi. Kotiin päin niistä lähti yksi ehjä ja viisi hajonnutta. Heti kun finanssit sallivat, ostan kaksi kunnon mailaa. Tämän lisäksi tänään antoi periksi myös vaakamme. Raakaa peliä tämä piristyskuurilla olo :D
Eilinen aamupunnitus sai melkein putoamaan va'alta. Paino jatkaa laskuaan sellaista tahtia, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Kohta on kadonnut jo SEITSEMÄN kiloa,, voitteko kuvitella!!! Torstainen paastopäivä tuotti vähän tuskaa, vaikka yritin pitää itseni kiireisenä koko ajan, etten ehtisi niin miettiä ruokaa. Olenkin huomannut että olen hyvin aikaansaapa maanantaisin ja torstaisin ;) Miehen arvion mukaan kulutin huomattavasti enemmän kuin söin. Siltä se kyllä iltaan mennessä tuntuikin :D
Outo yhdistelmä muuten: paastopäivinä olen luovempi, mutta toisaalta hajamielisempi. Kun ajoin Turkuun tässä jokin aika sitten, huomasin että loin blogitekstiä mielessäni huimaa vauhtia ja sain pari muutakin hyvää ideaa. Toisaalta sitten oikein säikähdin, kun tuli sellainen olo, että olin hetkeksi unohtanut olevani auton ratissa...Voi olla että vain tuntui siltä, ehkä se autopilotti kuitenkin oli koko ajan hereillä, mutta sittenkin.. :/ Ehkä olisi kuitenkin parempi jättää pidemmät ajomatkat tekemättä paastopäivinä ;)
Olen törmännyt outoon ongelmaan. Idea tässä dieetissähän on, että "normaalipäivinä" voisi syödä mitä vaan ja paino laskee silti. No, olen huomannut että kun normipäivänä syön jotain herkkua, tuntuu heti että kaikki menetetyt kilot tumpsahtavat mahaan pam. Siis kyllähän se järki sanoo, ettei se niin voi mennä, mutta joku muu osa päästä sanoo että kyllä voi...ehkä se on vain pelkoa siitä, että sortuu vanhoihin metkuihin ja koko juttu menee pieleen. Ajatusmallista ei ole mitään hyötyä ja siitä pitäisi päästä irti, se on juuri sitä turhaa syyllistämistä jota vastustan hanakasti.
Jos todella haluaa pudottaa painoaan kohtuuvauhtia, on tietenkin hyvä olla mässäämättä normaalipäivinä. Olenkin ilokseni huomannut, että noin yleensä syön järkevästi myös muuten. Eilisellä työmatkalla kävin aikamoisen Jaakobinpainin itseni kanssa siitä, missä ja mitä menen syömään. Yleensä on tapana ollut, että kaupunkireissulla syödään hampurilaiset ja ranskalaiset. Niitä olisin nytkin himoinnut, mutta jotenkin tuntui että se pilaisi kaiken. Vaikka periaatteessa olisin voinut niitä syödä...Nyt voin onnitella itseäni siitä, että söin sen sijaan kiltisti perunamuusia ja seistä tehtyä kalakastiketta sekä ison salaatin Prisman kahvilassa. Maistui hyvälle ja turhat kalorit jäivät hesen rasvalaareihin ;)
Tänään vielä luvassa sulkapalloa, jospa ystäväni mailat olisivat vähän kestävämpää tekoa kuin omat halpisversioni. Mutta ensin, syömään! Menyyllä nuudeleita katkarapujen kera. Namskis ja hyvää viikonloppua!
ps. sulkapallomailoja oli pelin alkaessa kaikkiaan kuusi. Kotiin päin niistä lähti yksi ehjä ja viisi hajonnutta. Heti kun finanssit sallivat, ostan kaksi kunnon mailaa. Tämän lisäksi tänään antoi periksi myös vaakamme. Raakaa peliä tämä piristyskuurilla olo :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)