Mustavalkokukallinen. Musta alaosa. Ohuet olkaimet. Paksut olkaimet. Uhh, liian pieni. Öö kävisikö tämä?
Niin, olin kokeilemassa uimapukuja. Eikä sopivaa löytynyt. Vanha uskollinen pukuni joutuu siis ponnistelemaan vielä jonkin aikaa pysyäkseen kasassa..En halunnut tyytyä melkein sopivaan, sitä paitsi kun nyt olen siitä vesijuoksusta pikkuisen innostunut, pitäisi puvun olla riittävän tukea. En halua "pudota ulos" puvusta kesken loikkimisen, emmehän toki halua järkyttää kylpylän asiakkaita :D
Tämä viikko on nyt menty ilman paastoa. Se tuntuu jotenkin oudolta. Olen kuitenkin pysynyt aika reippaana, painoa on nyt pudonnut kaikkiaan 11 kiloa! Eli tälläkin viikolla laihduin, vaikka en paastonnut. Toivon kuitenkin että voisin ensi viikolla jatkaa, muuten ollaan taas entisissä maneereissa ja senhän tietää miten siinä käy..Sen verran olen huomannut voinnissa eroa, että heikotusta ei ole nyt tullut kun on syönyt joka päivä. Katsotaan miten ensi viikolla menee...
Lääkäriajan sain varattua, pääsenkin jo ensi viikolla. Pyydän silloin lähetteen labraan. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Eilen tapasin H:n "työn puitteissa" ja sain ikään kuin odottamattomana bonuksena helpotusta monta päivää jatkuneeseen päänsärkyyni. H antoi kolme särkylääkettä (kääk!!) ja hieroi sellaisin ottein että melkein vesi lensi silmistä. Sattui niin maan perusteellisesti - mutta auttoi!! Ette usko mikä helpotuksen tunne se oli kun särky lopulta hävisi. Tänäänkin olen ollut kivuton, ainakin pään osalta. Okei. Siis niska ja hartiat on valettu betonista ja niille pitäisi saada tehtyä jotain. Arvelen nimittäin että kipu hiippailee kohta takaisin jos en jotain tee.
Vieläkin tuntuu hyvältä kun veri taas kiertää aivoihin. Kuinkahan tyhmä oikein olenkaan tässä aiemmin ollut :D Mutta tätäkin kautta haluan sanoa: KIITOS H jos tätä luet <3 Tunnen itseni taas ihmiseksi :)
perjantai 28. maaliskuuta 2014
tiistai 25. maaliskuuta 2014
25.3 2014
Höh - paastopa ei suostukaan lähtemään minusta niin helposti. Maanantaista tuli melkein vahingossa kuitenkin paastopäivä, varsinkin kun ruoaksi oli vihannessosekeittoa. No, aamulla syödyt voileivät ja iltapala muuttivat kalorimäärän melko normaaliksi..Nukuin kuin tukki, uni maistui niiin ihanalta - kunnes heräsin klo 4.00 sellaiseen päänsärkyyn että sitä ei meinannut kestää ollenkaan. Vahva särkylääke auttoi vähän, mutta ei poistanut kipua kokonaan. Aamu ei siis ollut mitä ihanin, mutta olihan se aamu kuitenkin.
Tuo päänsärky on minua askarruttanut koko tämän dieettiajan. Se kun on ollut läsnä melkein koko ajan, enemmän tai vähemmän. Varsinkin paaston jälkeisinä päivinä tuntuu se tulevan mielellään. Tässä kun olisi joku viisasten kivi joka kertoisi, mikä tähän on syynä. Tekisin ihan heti asialle jotain, niin paljon inhoan tätä.
Niskat ja hartiat ovat aika jumissa, se voi olla yksi syy. Olen elämässäni ollut useamman kerran hierojan käsittelyssä juuri tästä syystä, ja myönnän olevani todella laiska jumppaamaan näitä murheenkryynejä. Äh..
Mutta syy miksi oikeastaan tunsin että tänäänkin piti kirjoittaa on se erikoinen asia joka tapahtui päivän lenkillä.
Minä juoksin.
Niin. Minä todellakin juoksin, peräti 100 metriä!!!!!!!! Minulle se on aika iso juttu koska:
a) En pidä juoksemisesta
b) En ole juossut pitkään aikaan koska en ole jaksanut
c) Monta muutakin syytä
Katsoin eilen muutamaa laihdutusohjelmaa ja mietin, miten 250 kiloa painavia ihmisiä uskalletaan rääkätä niin hirveästi, että he ovat ihan sinipunaisia ja hikoilevat ämpärittäin. Mistä he tietävät että tuon henkilön sydän kestää?? Aloin miettiä että yritänkö minä liian vähän kuntolenkillä, pitäisikö rääkkiä olla enemmän? Olen ollut niin armollinen itselleni, liikkunut reippaasti mutta en liioitellusti. Onko pakko tehdä niin kovin että melkein kuolee, onko se laihtumisen ehto??? Todennäköisesti ei. Sitäpaitsi, kuten maailman viisain Kirja sanoo: Parempi elävä koira kuin kuollut leijona. Eli mitä hyötyä olisi huippukuntoisesta mutta kuolleesta naisesta??
No, päätin kuitenkin yrittää sentään vähän. Niinpä, käveltyämme reilun kilometrin, tuumasin miehelleni että anteeksi vaan mutta nyt minä juoksen vähän. Niin minä sitten juoksin sen sata metriä, vieläpä lievässä ylämäessä. Kaksi kertaa tuntui etten jaksa enää, mutta jatkoin silti. ja jaksoin sinne asti mihin olin ajatellutkin. JEEE!! Ensi kerralla uusiksi - ehkä jopa vähän pitempi matka?
Tuo päänsärky on minua askarruttanut koko tämän dieettiajan. Se kun on ollut läsnä melkein koko ajan, enemmän tai vähemmän. Varsinkin paaston jälkeisinä päivinä tuntuu se tulevan mielellään. Tässä kun olisi joku viisasten kivi joka kertoisi, mikä tähän on syynä. Tekisin ihan heti asialle jotain, niin paljon inhoan tätä.
Niskat ja hartiat ovat aika jumissa, se voi olla yksi syy. Olen elämässäni ollut useamman kerran hierojan käsittelyssä juuri tästä syystä, ja myönnän olevani todella laiska jumppaamaan näitä murheenkryynejä. Äh..
Mutta syy miksi oikeastaan tunsin että tänäänkin piti kirjoittaa on se erikoinen asia joka tapahtui päivän lenkillä.
Minä juoksin.
Niin. Minä todellakin juoksin, peräti 100 metriä!!!!!!!! Minulle se on aika iso juttu koska:
a) En pidä juoksemisesta
b) En ole juossut pitkään aikaan koska en ole jaksanut
c) Monta muutakin syytä
Katsoin eilen muutamaa laihdutusohjelmaa ja mietin, miten 250 kiloa painavia ihmisiä uskalletaan rääkätä niin hirveästi, että he ovat ihan sinipunaisia ja hikoilevat ämpärittäin. Mistä he tietävät että tuon henkilön sydän kestää?? Aloin miettiä että yritänkö minä liian vähän kuntolenkillä, pitäisikö rääkkiä olla enemmän? Olen ollut niin armollinen itselleni, liikkunut reippaasti mutta en liioitellusti. Onko pakko tehdä niin kovin että melkein kuolee, onko se laihtumisen ehto??? Todennäköisesti ei. Sitäpaitsi, kuten maailman viisain Kirja sanoo: Parempi elävä koira kuin kuollut leijona. Eli mitä hyötyä olisi huippukuntoisesta mutta kuolleesta naisesta??
No, päätin kuitenkin yrittää sentään vähän. Niinpä, käveltyämme reilun kilometrin, tuumasin miehelleni että anteeksi vaan mutta nyt minä juoksen vähän. Niin minä sitten juoksin sen sata metriä, vieläpä lievässä ylämäessä. Kaksi kertaa tuntui etten jaksa enää, mutta jatkoin silti. ja jaksoin sinne asti mihin olin ajatellutkin. JEEE!! Ensi kerralla uusiksi - ehkä jopa vähän pitempi matka?
maanantai 24. maaliskuuta 2014
24.3 2014
Kauhean yön jälkeen jouduin tekemään todella vaikean päätöksen. Jätän tällä viikolla paastot väliin ja katson koheneeko olo. Yöllä tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut ison elefantin jalka, olo oli yleisesti ottaen tukala ja lihaskramppi teki hengittämisen ja kyljellään makaamisen kivuliaaksi. Mietin jo ihan vakavissani, pitäisikö lähteä ajamaan lähimpään päivystykseen 50 kilometrin päähän...Ajattelin miten mies, tytär ja ikääntyvä äiti selviävät jos minulle sattuisi jotain. Ahdisti, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ravasin pihalla ja katselin kun tähtien valo himmeni ja uusi aamu alkoi sarastaa.
Olo ei vieläkään ole oikein hyvä. Ja mieli se vasta maassa onkin! Henkisesti tämä 5:2 on niin sopiva minulle ja olen ollut onnellinen sen tehokkuudesta. Mitä jos joudun jättämään tämän metodin kokonaan? Mitä jos en pystykään jatkamaan elämäntaparemonttia ja pudotetut kymmenen kiloa tulevat takaisin? Tunnen itseni orvoksi kun en voikaan tukeutua jo hyväksi havaittuun viikko-ohjelmaan...Jos tämä menee taas sellaiseksi lusmuiluksi että ollaan muka tehty ryhtiliike ja sitten vähitellen valutaan vanhoihin tapoihin. VOI EIIII!!! En halua!!!
Olen myös kokenut kivaa yhteenkuuluvaisuutta teidän muiden kanssa jotka samalla ohjelmalla ponnistelette. Joudunko nyt ikään kuin yksin eri huoneeseen kun te muut olette porukalla siinä toisessa huoneessa?
Ei vielä ole varmaa joudunko lopettamaan mutta järki sanoo että nyt on pidettävä tauko ja kokeiltava, vähenevätkö oireet. Teen kaikkeni syödäkseni silti terveellisesti ja liikun niin paljon kuin olo antaa myöten. Ettehän silti hylkää minua tänne yksin taistelemaan? Toivottavasti voimme silti tukea toisiamme, oli tie muutokseen mikä tahansa.
Ulkona on ihana keväinen päivä juuri alkanut. Se antaa toivoa paremmasta, vaikka juuri nyt huoli painaa ja vähän pelottaakin. Positiivinen mieli on kuitenkin iso osa tätä taistelua. Kaivan siis sen esiin kaiken tämän kuonan alta ja tallustan eteenpäin, joskin tänään vähän raskain askelin.
Olo ei vieläkään ole oikein hyvä. Ja mieli se vasta maassa onkin! Henkisesti tämä 5:2 on niin sopiva minulle ja olen ollut onnellinen sen tehokkuudesta. Mitä jos joudun jättämään tämän metodin kokonaan? Mitä jos en pystykään jatkamaan elämäntaparemonttia ja pudotetut kymmenen kiloa tulevat takaisin? Tunnen itseni orvoksi kun en voikaan tukeutua jo hyväksi havaittuun viikko-ohjelmaan...Jos tämä menee taas sellaiseksi lusmuiluksi että ollaan muka tehty ryhtiliike ja sitten vähitellen valutaan vanhoihin tapoihin. VOI EIIII!!! En halua!!!
Olen myös kokenut kivaa yhteenkuuluvaisuutta teidän muiden kanssa jotka samalla ohjelmalla ponnistelette. Joudunko nyt ikään kuin yksin eri huoneeseen kun te muut olette porukalla siinä toisessa huoneessa?
Ei vielä ole varmaa joudunko lopettamaan mutta järki sanoo että nyt on pidettävä tauko ja kokeiltava, vähenevätkö oireet. Teen kaikkeni syödäkseni silti terveellisesti ja liikun niin paljon kuin olo antaa myöten. Ettehän silti hylkää minua tänne yksin taistelemaan? Toivottavasti voimme silti tukea toisiamme, oli tie muutokseen mikä tahansa.
Ulkona on ihana keväinen päivä juuri alkanut. Se antaa toivoa paremmasta, vaikka juuri nyt huoli painaa ja vähän pelottaakin. Positiivinen mieli on kuitenkin iso osa tätä taistelua. Kaivan siis sen esiin kaiken tämän kuonan alta ja tallustan eteenpäin, joskin tänään vähän raskain askelin.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
23.3 2014
Örgh...minulla on moraalinen krapula. Olen ollut koko viikonlopun todella laiska, en ole edes käynyt ulkona ollenkaan. Osittain maannut vaan sohvalla ja töllöttänyt tätä konetta välillä. Apua, olen nettiaddiktoitunut!!! Sopisiko sellainen, että jos kirjoitan tätä tekstiä oiiiikein nopeasti, se laskettaisiin kuntoiluksi. Jaa ei?? Olettepa te armottomia...
Tuo morkkis ei kuitenkaan ole tullut tästä laiskottelusta vaan lähinnä siitä, että on tullut syötyä vähän kaikenlaista. En tiedä kehtaanko edes kertoa eilistä ruokavaliota...Meidän piti koko perheen mennä ystävien luo kylään, mutta minä jäin kotiin kun en kerta kaikkiaan pystynyt lähtemään, en jaksanut. Muut grillasivat, minä jätin itselleni kotiin kaksi grillimakkaraa sekä muutaman tavallisen pullan, jotka olin paistanut laskiaispullien tekoa varten. No niin, nyt se tunnustus tulee:
Päivällinen: kaksi kylmää grillimakkaraa, jälkiruoaksi yksi pulla. Vähän myöhemmin kaksi laskiaispullaa, jotka minulle huomaavaisesti (?) tuotiin kylästä. Ja sitten kaikenlaista pientä mitä nyt en välitä edes muistaa. Tänään olen mussuttanut vähän suklaata, kardemummakakun palasen, yhden eilisistä pullista (!) jne jne...
Siis täysin holtitonta meininkiä!!! Eihän tämä nyt vetele ollenkaan!!!! Yhdistettynä liikkumattomuuteen tekee tämä varmasti ihmeitä painolleni, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Voioioioi (vaikeroi)....
Jostain syystä en kuitenkaan tunne itseäni lannistetuksi enkä aio heittää hanskoja tiskiin. Huomenna pidän reippaan paastopäivän ja aion nyt lähteä kokeilemaan jos olo kohenisi pienellä ulkoilulla. Päästä huimaa vähän mutta ehkä se menee ohi pihalla. Harkitsen vakavasti yhteydenottoa lääkäriin, vaikka se voikin vahvistaa heidän olettamustaan minusta hypokondrikkona eli suomeksi sanottuna luulosairaana. Minusta kun ei yleensä löydy mitään selkeää vikaa kun sinne menen, vaikka oireet olisivat ihan selvät....Tahtoisin selvittää tämän hetken veriarvot, jotta voin poissulkea että tämä dieetti olisi vaikuttanut kielteisesti kilpirauhasarvoihin tai sokeriarvoihin. Varsinkin tämän huippelehtiminen mietityttää. Se kun tekee minusta hieman invalidin.
Yhteydenottoa lääkäriin jarruttaa vähän olettamukseni käynnin kulusta. Se voisi mennä jotenkin näin:
Minä: Aloitin elämäntaparemontin tammikuun alussa 5:2-dieetin avulla. Sen jälkeen olen kärsinyt jonkin verran oudoista oireista kuten nivelkivuista, vatsavaivoista, huimauksesta, heikotuksesta, oudoista kivuista alavatsassa ym ym. Olisiko mahdollista ottaa verikokeet ja tarkastaa että kaikki on niiden kohdalla ok?
Lääkäri: Ei sinun veriarvoissasi ole ennenkään mitään vikaa ollut, joten ei se taida kannattaa, turhaa rahantuhlausta. Jokos olet muuten kokeillut sitä paperipussiin hengittelyä, tänne on merkitty että sellaista on suositeltu. Lopeta mieluummin tuollaiset hömppädieetit niin alkaa vaivatkin kadota.
Minä: Jaaha. No, kiitos...
No ok, tämä nyt oli kovin kärjistettyä ja liioiteltua noin huumorimielessä, kyllä kai ne minut ihan vakavasti ottavat. Tai ehkä eivät. Kerron sitten kun saan kerättyä riittävästi rohkeutta ja saanut yhteyden tohtoriin...
Tuo morkkis ei kuitenkaan ole tullut tästä laiskottelusta vaan lähinnä siitä, että on tullut syötyä vähän kaikenlaista. En tiedä kehtaanko edes kertoa eilistä ruokavaliota...Meidän piti koko perheen mennä ystävien luo kylään, mutta minä jäin kotiin kun en kerta kaikkiaan pystynyt lähtemään, en jaksanut. Muut grillasivat, minä jätin itselleni kotiin kaksi grillimakkaraa sekä muutaman tavallisen pullan, jotka olin paistanut laskiaispullien tekoa varten. No niin, nyt se tunnustus tulee:
Päivällinen: kaksi kylmää grillimakkaraa, jälkiruoaksi yksi pulla. Vähän myöhemmin kaksi laskiaispullaa, jotka minulle huomaavaisesti (?) tuotiin kylästä. Ja sitten kaikenlaista pientä mitä nyt en välitä edes muistaa. Tänään olen mussuttanut vähän suklaata, kardemummakakun palasen, yhden eilisistä pullista (!) jne jne...
Siis täysin holtitonta meininkiä!!! Eihän tämä nyt vetele ollenkaan!!!! Yhdistettynä liikkumattomuuteen tekee tämä varmasti ihmeitä painolleni, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Voioioioi (vaikeroi)....
Jostain syystä en kuitenkaan tunne itseäni lannistetuksi enkä aio heittää hanskoja tiskiin. Huomenna pidän reippaan paastopäivän ja aion nyt lähteä kokeilemaan jos olo kohenisi pienellä ulkoilulla. Päästä huimaa vähän mutta ehkä se menee ohi pihalla. Harkitsen vakavasti yhteydenottoa lääkäriin, vaikka se voikin vahvistaa heidän olettamustaan minusta hypokondrikkona eli suomeksi sanottuna luulosairaana. Minusta kun ei yleensä löydy mitään selkeää vikaa kun sinne menen, vaikka oireet olisivat ihan selvät....Tahtoisin selvittää tämän hetken veriarvot, jotta voin poissulkea että tämä dieetti olisi vaikuttanut kielteisesti kilpirauhasarvoihin tai sokeriarvoihin. Varsinkin tämän huippelehtiminen mietityttää. Se kun tekee minusta hieman invalidin.
Yhteydenottoa lääkäriin jarruttaa vähän olettamukseni käynnin kulusta. Se voisi mennä jotenkin näin:
Minä: Aloitin elämäntaparemontin tammikuun alussa 5:2-dieetin avulla. Sen jälkeen olen kärsinyt jonkin verran oudoista oireista kuten nivelkivuista, vatsavaivoista, huimauksesta, heikotuksesta, oudoista kivuista alavatsassa ym ym. Olisiko mahdollista ottaa verikokeet ja tarkastaa että kaikki on niiden kohdalla ok?
Lääkäri: Ei sinun veriarvoissasi ole ennenkään mitään vikaa ollut, joten ei se taida kannattaa, turhaa rahantuhlausta. Jokos olet muuten kokeillut sitä paperipussiin hengittelyä, tänne on merkitty että sellaista on suositeltu. Lopeta mieluummin tuollaiset hömppädieetit niin alkaa vaivatkin kadota.
Minä: Jaaha. No, kiitos...
No ok, tämä nyt oli kovin kärjistettyä ja liioiteltua noin huumorimielessä, kyllä kai ne minut ihan vakavasti ottavat. Tai ehkä eivät. Kerron sitten kun saan kerättyä riittävästi rohkeutta ja saanut yhteyden tohtoriin...
lauantai 22. maaliskuuta 2014
22.3 2014
Mennyt viikko on tuonut mukanaan voimakasta mielen aaltoilua, epäilen vahvasti syyn löytyvän maagisesta kirjainyhdistelmästä pms ;) Paastojuomia on väännetty ulos kyynelkanavia pitkin oikein uutterasti, voimat ovat kaikin puolin nyt vähissä. Torstaina pidin paastopäivän, vaikka otti se voimille, voi veljet. Ei ehkä niinkään fyysisesti, mutta kun mieli ei ollut hommassa mukana, ei sitten millään. Jouduin oikein pakottamaan itseni pysymään ruodussa, vaikka tomaattimehun sijaan olisin mussuttanut paljon mieluummin suklaata, tai karkkia, tai....Olisinhan toki voinut jättää paaston väliinkin - mutta toisaalta ei se olisi parantanut mielialaa yhtään, olisi vaan harmittanut vielä enemmän.
Luin ruotsalaisesta terveyslehdestä että dieetit (luettelossa oli myös 5:2) voivat aiheuttaa hormonihäiriöitä. Onko nyt kyse niistä vai mistä, on arvoitus. Eikö tästä suuresta Suomen maasta löydy ainoatakaan lääkäriä, joka olisi kiinnostunut tutkimaan asiaa hieman tarkemmin? Kaikki vaan arvelevat ja päättelevät, mutta onko sitä todellista asiatietoa, kysyn vaan?? Kuka vastaa???
Perjantain punnituksen jätin väliin, koska tuntuu kuin olisin yhdessä yössä saanut kaikki kymmenen kiloa takaisin (juu, tiedetään, en todennäköisesti ole lihonnut yhtään, tuntuu vaan siltä). Kaiken "kurjuuden" keskellä on kuitenkin hyvä asia se, etten tunne minkään näköistä halua lopettaa tätä dieettiä. Voisin vaikka vannoa että kaikki muut menetelmät olisivat jo loppuneet, onhan nyt menossa kolmas kuukausi. Mutta ei, vaikka tulee takapakkia, paino ei aina putoa jne, en tunne pienintäkään luovuttamisen houkutusta. Edelleen totean siis: tämä on niin minun juttuni.
Viikonlopun kunniaksi seuraa pieni kevennys: voisiko ruokailuasento olla hoikkuuden salaisuus? Seuraavassa lähinaapurimme näyttää meille kaikille mallia, miten sen ruokailun voisi suorittaa. Vaihtelu virkistää :D
Mukavaa viikonloppua!
Luin ruotsalaisesta terveyslehdestä että dieetit (luettelossa oli myös 5:2) voivat aiheuttaa hormonihäiriöitä. Onko nyt kyse niistä vai mistä, on arvoitus. Eikö tästä suuresta Suomen maasta löydy ainoatakaan lääkäriä, joka olisi kiinnostunut tutkimaan asiaa hieman tarkemmin? Kaikki vaan arvelevat ja päättelevät, mutta onko sitä todellista asiatietoa, kysyn vaan?? Kuka vastaa???
Perjantain punnituksen jätin väliin, koska tuntuu kuin olisin yhdessä yössä saanut kaikki kymmenen kiloa takaisin (juu, tiedetään, en todennäköisesti ole lihonnut yhtään, tuntuu vaan siltä). Kaiken "kurjuuden" keskellä on kuitenkin hyvä asia se, etten tunne minkään näköistä halua lopettaa tätä dieettiä. Voisin vaikka vannoa että kaikki muut menetelmät olisivat jo loppuneet, onhan nyt menossa kolmas kuukausi. Mutta ei, vaikka tulee takapakkia, paino ei aina putoa jne, en tunne pienintäkään luovuttamisen houkutusta. Edelleen totean siis: tämä on niin minun juttuni.
Viikonlopun kunniaksi seuraa pieni kevennys: voisiko ruokailuasento olla hoikkuuden salaisuus? Seuraavassa lähinaapurimme näyttää meille kaikille mallia, miten sen ruokailun voisi suorittaa. Vaihtelu virkistää :D
Mukavaa viikonloppua!
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
19.3 2014
Eilen köröttelimme jälleen Kasnäsin kylpylään. Tästähän alkaa tulla jo tapa :D Täältä saatujen vihjeiden sekä erään ystäväni innostuneen suosittelun (kiitos A) jälkeen päätin kokeilla vesijuoksua. Valmistauduin etsimällä netistä tietoa miten tuo kyseinen laji tulisi suorittaa. Luulin sen tarkoittavan altaan pohjaa pitkin juoksemista, mutta eipäs se niin ollutkaan. Kieli poskessa katsoin youtube-videota ja kylpylän ihanan tyhjässä altaassa kokeilin, juoksuvöitä saa onneksi lainata paikan päältä.
Vyön paikalleen saaminen oli jo haaste sinänsä. Tämä kuulostaa tosi naurettavalta - mutta en kehdannut alkaa pukea sitä altaan ulkopuolella, joten puin sitä sitten hartioita myöden vedessä. Vaikeaahan se totta vie oli, vyö kun oli kovin kelluvaista sorttia. Ja - nyt saa nauraa - olin huolissani että jos ne vyön nauhat eivät ylläkään vatsani ympäri. Totta kai ne ylsivät, olisi sinne mahtunut varmaan vielä toinenkin saman kokoinen sisälle...
Ja sitten juoksemaan. Ei se ollutkaan kovin vaikeaa, tosin omaa juoksuasentoa oli vaikea tarkistaa kun ei sitä pystynyt katsomaan. Tytär ja mies kävivät kumpikin veden alla katsomassa oliko asento oikea. Kuulemma oli :) Puuha oli mahdottoman hauskaa ja sopi hyvin tällaiselle silmälasikäärmeellekin, päätä kun sai pitää suht pystyssä uimiseen verrattuna. Vyö piti ihanasti pinnalla, ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin olisi juossut avaruudessa, pohjaa kun ei kosketa jaloilla ollenkaan vaan juostaan ikään kuin ilmassa. Oli ihana tuntea itsensä niin painottomaksi!
Asiaa myöhemmin mietittyäni tajusin, että vesi on ainoa elementti jossa pystyn juoksemaan. Tai siis kyllähän minä nyt pystyn juoksemaan kuivalla maallakin, mutta en mielellään tee niin. Monestakin syystä ;) Vedessä eivät nivelet rasitu eivätkä paikat paina väärään suuntaan, ei ylös eikä alas.
Melkein tunnin juoksentelin ympäriinsä, eikä tuntunut oikein missään. Aloin kyllä vähän epäillä, oliko pää sittenkin liian ylhäällä, niska kun alkoi tuntua vähän jäykältä. Täytynee opiskella vähän lisää tuosta asennosta.
Illalla tuntui myös selkä vähän kiukuttelevan.
Uimapuku aiheuttaa huolta ja vaivaa. Se on vielä pysynyt koossa, mutta on vain ajan kysymys koska se hajoaa. Mistä, voi mistä minä löydän tilalle uuden????? Kun mikään kokeilemani puku ei ole sopinut. Vihjeitä?
Reipas kuntoilu huipentui - jälleen - rantaravintolan seisovaan pöytään. Tarkoitus oli syödä eväitä - mutta olimme kaikki kolme niin tuskaisan nälkäisiä että raahustimme viimeisillä voimillamme suoraan valmiiseen pöytään. Tänä aamuna oli paino sitten vähän noussut, mutta ei se mitään. Oli se sen arvoista ;)
Vyön paikalleen saaminen oli jo haaste sinänsä. Tämä kuulostaa tosi naurettavalta - mutta en kehdannut alkaa pukea sitä altaan ulkopuolella, joten puin sitä sitten hartioita myöden vedessä. Vaikeaahan se totta vie oli, vyö kun oli kovin kelluvaista sorttia. Ja - nyt saa nauraa - olin huolissani että jos ne vyön nauhat eivät ylläkään vatsani ympäri. Totta kai ne ylsivät, olisi sinne mahtunut varmaan vielä toinenkin saman kokoinen sisälle...
Ja sitten juoksemaan. Ei se ollutkaan kovin vaikeaa, tosin omaa juoksuasentoa oli vaikea tarkistaa kun ei sitä pystynyt katsomaan. Tytär ja mies kävivät kumpikin veden alla katsomassa oliko asento oikea. Kuulemma oli :) Puuha oli mahdottoman hauskaa ja sopi hyvin tällaiselle silmälasikäärmeellekin, päätä kun sai pitää suht pystyssä uimiseen verrattuna. Vyö piti ihanasti pinnalla, ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin olisi juossut avaruudessa, pohjaa kun ei kosketa jaloilla ollenkaan vaan juostaan ikään kuin ilmassa. Oli ihana tuntea itsensä niin painottomaksi!
Asiaa myöhemmin mietittyäni tajusin, että vesi on ainoa elementti jossa pystyn juoksemaan. Tai siis kyllähän minä nyt pystyn juoksemaan kuivalla maallakin, mutta en mielellään tee niin. Monestakin syystä ;) Vedessä eivät nivelet rasitu eivätkä paikat paina väärään suuntaan, ei ylös eikä alas.
Melkein tunnin juoksentelin ympäriinsä, eikä tuntunut oikein missään. Aloin kyllä vähän epäillä, oliko pää sittenkin liian ylhäällä, niska kun alkoi tuntua vähän jäykältä. Täytynee opiskella vähän lisää tuosta asennosta.
Illalla tuntui myös selkä vähän kiukuttelevan.
Uimapuku aiheuttaa huolta ja vaivaa. Se on vielä pysynyt koossa, mutta on vain ajan kysymys koska se hajoaa. Mistä, voi mistä minä löydän tilalle uuden????? Kun mikään kokeilemani puku ei ole sopinut. Vihjeitä?
Reipas kuntoilu huipentui - jälleen - rantaravintolan seisovaan pöytään. Tarkoitus oli syödä eväitä - mutta olimme kaikki kolme niin tuskaisan nälkäisiä että raahustimme viimeisillä voimillamme suoraan valmiiseen pöytään. Tänä aamuna oli paino sitten vähän noussut, mutta ei se mitään. Oli se sen arvoista ;)
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
16.3 2014
Sain tänään ihanaa sähköpostia henkilöltä, joka on seurannut kirjoitteluani (kiitos S). Tuli todella hyvä mieli siitä, että olin voinut rohkaista myös häntä tekemään elämäntapamuutoksia, sehän on yksi tämän blogin tarkoituksista.
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
Viestissä olleet ajatukset palauttivat mieleeni tapauksen muutaman vuoden takaa, en tiedä muistatteko tämän jutun. Bloggaaminen oli silloin vielä aika harvinaista, tai ei ainakaan niin yleistä kuin nykyään. Eräs nuorehko nainen aloitti blogin omasta laihdutusmatkastaan ja siitä nousi hirveä haloo. En tarkemmin enää muista mistä nimenomaisesta piirteestä se haloo nousi, mutta uutiskynnyksen se taisi ylittää.
Aloin miettiä, miten ihmiset tähän minun blogiini suhtautuvat. Lukeeko joku minut tunteva ihminen korvat häpeästä punottaen laihduttamiseni kiemuroista? Kokeeko joku ettei voi katsoa minua silmiin tervehtiessään, koska tietää minusta jotain näin henkilökohtaista? Ehkä, kuka tietää. Kukaan ei ainakaan tähän mennessä ole tullut sanomaan mitään suoraan minulle, palaute on ollut ainoastaan positiivista. Ilmeisesti kuitenkin ajatellaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen on jotenkin hirveän intiimiä.
Se on osittain totta. Laitan itseni tavallaan likoon ja altistun haavoittamiselle, kun astun rivistä ulos ja sanon: katsokaa, minä olen näin lihava ja nyt aion tehdä asialle jotain. En pidä itsestäni tällaisena, haluan muuttua sekä ulkonäön vuoksi mutta ennenkaikkea terveydellisistä syistä. Välillä epäonnistun, tunnen epävarmuutta, kyllästyn, voin huonosti ja melkein masennunkin. Siitä kaikesta kerron julkisesti, avoimesti ja annan kenen tahansa siitä lukea. Onhan se aika henkilökohtaista.
Haluan kuitenkin pysyä hyvän maun rajoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tästä "tirkistelyblogia" sisäiseen minääni väärällä tavalla. Teksti tulee aina pysymään tiettyjen rajojen sisäpuolella, niiden rajojen ylittymisestä ei kannata kenenkään olla huolissaan.
Toisaalta haluan olla avoin, kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistani. Ne auttavat minua - ja ehkä jotakuta toistakin, joka kamppailee samanlaisten haasteiden kanssa. En yritä olla "hienompi" kuin olen, vaan juuri niin tavallinen, ehkä välillä vähän rempseäkin, kuin oikeastikin olen. Tämä olen minä.
On henkilökohtainen valinta, kuinka paljon omasta elämästään haluaa yleisön tietoon asettaa. Minä olen päättänyt kertoa nämä asiat, ja seison niiden takana. En halua pahoittaa kenenkään mieltä ja toivon tietysti ettei niin kävisi. Toisaalta tiedän ettei kaikkia pysty miellyttämään.
Olisipa muuten kiva tietää, mitä tuolle varhaiselle laihdutusbloggaajalle nykyään kuuluu?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)