Tänään on kulunut tasan kuukausi ensimmäisestä paastopäivästä. On aika tehdä hieman yhteenvetoa näistä neljästä viikosta, jotka ovat kuluneet nopeammin kuin aika koskaan aikaisemmin. Välillä mietinkin, että elänkö nyt paastopäivästä toiseen. Ei siksi että ne olisivat ne kaikkein ihanimmat päivät vaan koska ovat eräänlaisia merkkipaaluja joka viikko.
Mitkä ovat nyt sitten tunnelmat? Painonpudotuksen määrä on ollut huikaiseva, paljon ei puutu kahdeksasta kilosta (ellei tämän viikonlopun kakkuilut sitten vaikuta väärään suuntaan :/ ). Alun pudotus sujui yllättävän hitaasti, mutta vauhti on näemmä sittemmin kiihtynyt. Ehkä kehoni oli alussa niin hämmentynyt, ettei ymmärtänyt mitä nyt kuuluu tehdä. Jutun juoni on sillekin sitten valjennut viikkojen saatossa :)
Näihin viikkoihin on mahtunut paljon hyviä hetkiä ja muutama vähän vaikeampi. Koska joka päivä ei tarvitse läpsiä itseään sormille ja sanoa "ei saa", on tämä ollut helpoin dieetti ikinä. Jatkuvan kieltäymyksen puuttuminen on poistanut turhia itsesyytösten ja huonon oma- ja itsetunnon hyökyaaltoja, tämä jo itsessään on myös tehnyt ponnistuksista mielekkäämpiä.
Olen oppinut jopa nauttimaan nälän tunteesta, minkä en todellakaan uskonut olevan mahdollista. Tai ehkä nautin siitä, että pystyn hallitsemaan ja voittamaan nälän. Se ei enää hallitse minua, vaan minä itse määrään syönkö vai en, ei se nälän tunne.
Ihoni on paremmassa kunnossa. Jaksan enemmän. Osaan jo nauttia liikkumisesta, vaikka särkevät jalat sitä hiukan häiritsevät. Aistini tuntuvat kirkastuneen. Herään yhä useammin hyvillä mielin uuteen päivään, sen sijaan että tuntisin voimakasta masennusta kuten vielä kuukausi sitten.
Vaikeita hetkiä ovat lähinnä olleet ne, jolloin on herännyt epävarmuuden tunne fyysisten oireiden takia. Heikotus, voimattomuus, ja kuten tänään, valtava särky nivelissä, on saanut miettimään että onko tämä väärä menetelmä minulle. Mistä oireet johtuvat? Onko vanha, periytyvä, minullakin lievänä ilmennyt nivelreuma nostamassa rumaa päätään? Paastoko sen on esiin nostanut? Vai liikkumisen lisääminen? Miksi selkää särkee koko ajan? Miksi sormet ovat aamulla turvoksissa? Onko verensokerini seonnut? Pitäisikö mennä lääkäriin ja jos menen, kerronko tästä dieetistä?
Minulla on aika ikäviä kokemuksia lääkärien suhtautumisesta eri dieetteihin ja itsehoitoon ylipäätään. En muuten tajua tätä; jos ylipainoinen ihminen menee lääkäriin, tämä (useimmiten, ei toki aina) tökkää syyttävän sormensa mahamakkaraan ja sanoo että pitää laihduttaa, sitten häviää moni vaiva. Kun sitten olen kertonut lääkärille ponnistelevani painon pudottamiseksi ja olen jo laihtunut neljä kiloa (kuten kerran oli tilanne), lääkäri sanoo että "juu, mutta sehän on vaan nestettä" (olisin mieluummin ottanut sen toisen kommentin eli "hienoa että teet asialle jotain, se ei varmasti ole helppoa"). Toisella kertaa kun kerroin ylpeänä lääkärille että olen lisännyt liikuntaa ja hiihdän joka päivä, tokaisi hän lakoonisesti "ei se liikunta sinua laihduta vaikka hiihtäisit täältä Perniöön ja takaisin ( 48 km) joka päivä. Syömistä pitää vähentää, se on ainoa mikä auttaa".
Ymmärrätte siis, ettei tee kauheasti mieli mennä valittamaan kummallisia oireita ja perään kertoa olevansa "5:2:lla". Sieltä varmaan tulisi kommenttia että "kaikki höpödieetit veks, annokset puoliksi vaan, kyllä se siitä". Tottahan tuokin on, kyllä niin varmaan laihtuisi. Jos ei olisi nimeltään Laura. Sinnittelen siis vielä ja toivon että kevätauringon lämpö tekisi hyvää särkeville nivelille ja että voisin jatkaa vielä. Tämä on nimittäin niin minun juttuni. Niin, tuo varmasti kiteyttää kaikkein parhaiten koko kuukauden tuntemukset:
Tämä on niin minun juttuni :)
ps. Tarkoitus ei tässä ollut mollata kaikkia lääkäreitä. Olen tavannut myös monia, potilasta kuuntelevia ja kannustavia lääkäreitä, heille kiitos siitä hyvästä työstä jota he tekevät. Ikävä kyllä joukkoon mahtuu kuitenkin niitä muitakin...
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
perjantai 7. helmikuuta 2014
7.2 2014
Eikun eteenpäin vaan...eilisen paastopäivän jälkeen oli kiva mennä aamulla puntarille. Tuntuu että olen niin paljon herkutellut, etten ihmettelisi vaikka olisi painon lasku pysähtynyt. Ilman vaakaakin ollaan oltu koko viikko. No, nyt on kirppikseltä bongattu euron perinteinen vaaka käytössä. Paha vaan, kun minä en tahdo nähdä kunnolla mitä se näyttää, piti pyytää mies avuksi katsomaan. Ja JIHUU, kolmesataa grammaa vielä ja sitten on lähtenyt KAHDEKSAN KILOA!!! Ihan käsittämätöntä, huomenna tulee kuukausi täyteen!!!
Kun olen seurannut toisten painonpudotusta, on se aika paljon maltillisempaa tähän verrattuna. Olenkin miettinyt että mistä mahtaa johtua, uskon nimittäin että kaikki muutkin ovat tsempanneet täysillä, liikkuneet ja kaikkea. Tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä täytyy olla pääasiassa seuraavat seikat: a) lopetin samalla alkoholin käytön kokonaan, ja sehän on tunnetusti hyvin kaloripitoista ja b) lähtöpainoni oli todennäköisesti korkeampi kuin kenelläkään niistä, joista olen nyt lukenut. En siis todellakaan valita, tämä on ihan huikeaa!! Kunhan noin niinkuin tilastollisesti vaan mietiskelin ;)
Yksi asia ehkä vähän harmittaa, mutta ei paljon. Kun ajattelee, että kahdeksan kiloa on sentään aika paljon, ei kukaan ole vielä sanonut että "oletpas laihtunut". Ymmärrän kyllä että kun aloituspaino on niin korkea kuin minulla, ei tällainen kilomäärä ole niin helposti havaittavissa. Mutta sittenkin, täytyyhän se jossain näkyä?
Kysyin mieheltäni että näkyykö minusta että olen laihtunut. Hetken kiemurtelun jälkeen hän myönsi että no, ei oikeastaan. No höh. Ihan hyvä että on rehellinen mutta...
Ei se mitään. Oikeastaan tämähän on vähän kuin niissä muuttumisohjelmissa, joissa ihmiset ovat piilossa läheisiltään kunnes ovat laihtuneet/vaihtaneet kampausta, kasvoja ja hampaita ja tulevat sitten suuren luokan tyyliin pahvista läpi TADAA ja kaikki itkevät ja nauravat ja katsovat suu auki. Eli kun minä olen laihtunut kolmekymmentä kiloa, hyppään tuttujen eteen TADAA ja sitten he kysyvät että kuka sinä olet? Ennen sitä kukaan ei huomaa mitään. Äitini sanoi tänään diplomaattisesti että "naamasta kyllä näkee että olet laihtunut, muuten sinulla on niin löysät vaatteet ettei laihtumista voi nähdä". Jatkossa siis "taitsit" jalkaan ja posket lommolle.
Pääasia on, että itse tiedän laihtuneeni ja myös tunnen sen. Vatsamakkarat ovat pienentyneet, jaksan jo liikkua paremmin, enkä ähellä niin kauheasti kun kumarrun lattialta jotain noukkimaan. Itse näen myös että kasvot ovat kaventuneet. Reisien "siivet" ovat myös pienentyneet, ilmeisesti liikunta on jo tehonnut. En siis pääse enää lentämään :D Sauvakävelyn tempo on jo kovempi kuin alussa, mitä nyt jalka vähän vihoittelee. Ehkä ne kumisaappaat eivät ole paras mahdollinen jalkine lenkkeilyyn...
Tänään on aika herkutella. Kondiittoriksi aikova 10-vuotias on tehnyt banaanimuffinsseja suklaakuorrutuksella ja suklaaraekoristeilla. Namskis!
Kun olen seurannut toisten painonpudotusta, on se aika paljon maltillisempaa tähän verrattuna. Olenkin miettinyt että mistä mahtaa johtua, uskon nimittäin että kaikki muutkin ovat tsempanneet täysillä, liikkuneet ja kaikkea. Tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä täytyy olla pääasiassa seuraavat seikat: a) lopetin samalla alkoholin käytön kokonaan, ja sehän on tunnetusti hyvin kaloripitoista ja b) lähtöpainoni oli todennäköisesti korkeampi kuin kenelläkään niistä, joista olen nyt lukenut. En siis todellakaan valita, tämä on ihan huikeaa!! Kunhan noin niinkuin tilastollisesti vaan mietiskelin ;)
Yksi asia ehkä vähän harmittaa, mutta ei paljon. Kun ajattelee, että kahdeksan kiloa on sentään aika paljon, ei kukaan ole vielä sanonut että "oletpas laihtunut". Ymmärrän kyllä että kun aloituspaino on niin korkea kuin minulla, ei tällainen kilomäärä ole niin helposti havaittavissa. Mutta sittenkin, täytyyhän se jossain näkyä?
Kysyin mieheltäni että näkyykö minusta että olen laihtunut. Hetken kiemurtelun jälkeen hän myönsi että no, ei oikeastaan. No höh. Ihan hyvä että on rehellinen mutta...
Ei se mitään. Oikeastaan tämähän on vähän kuin niissä muuttumisohjelmissa, joissa ihmiset ovat piilossa läheisiltään kunnes ovat laihtuneet/vaihtaneet kampausta, kasvoja ja hampaita ja tulevat sitten suuren luokan tyyliin pahvista läpi TADAA ja kaikki itkevät ja nauravat ja katsovat suu auki. Eli kun minä olen laihtunut kolmekymmentä kiloa, hyppään tuttujen eteen TADAA ja sitten he kysyvät että kuka sinä olet? Ennen sitä kukaan ei huomaa mitään. Äitini sanoi tänään diplomaattisesti että "naamasta kyllä näkee että olet laihtunut, muuten sinulla on niin löysät vaatteet ettei laihtumista voi nähdä". Jatkossa siis "taitsit" jalkaan ja posket lommolle.
Pääasia on, että itse tiedän laihtuneeni ja myös tunnen sen. Vatsamakkarat ovat pienentyneet, jaksan jo liikkua paremmin, enkä ähellä niin kauheasti kun kumarrun lattialta jotain noukkimaan. Itse näen myös että kasvot ovat kaventuneet. Reisien "siivet" ovat myös pienentyneet, ilmeisesti liikunta on jo tehonnut. En siis pääse enää lentämään :D Sauvakävelyn tempo on jo kovempi kuin alussa, mitä nyt jalka vähän vihoittelee. Ehkä ne kumisaappaat eivät ole paras mahdollinen jalkine lenkkeilyyn...
Tänään on aika herkutella. Kondiittoriksi aikova 10-vuotias on tehnyt banaanimuffinsseja suklaakuorrutuksella ja suklaaraekoristeilla. Namskis!
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
5.2 2014
Tänään tunnen itseni lihavaksi. Tai siis lihavahan minä olenkin, mutta nyt tuntuu jostain syystä kuin olisin lihonnut takaisin kaikki melkein seitsemän kiloa. Järjen ääni sanoo toki, että harvoin sellaista nyt yhdessä yössä tapahtuu, mutta silti..
Reisien isot lihakset ovat kipeät, käveleminen on vähän hankalaa. Aamulla olen kuin puupökkelö kun nousen sängystä, selkäkin kiukuttelee. Keho ei ole tottunut liikkumaan näin paljon.
Älkää käsittäkö väärin. Kaiken pinnallisen harmin alla on yhä positiivinen ajatus mennä eteenpäin kohti kevyempää minää. On säilytettävä realistinen asenne. Eihän elämässä muutenkaan ole joka päivä pelkkää auringonpaistetta, tulee päiviä jolloin kaikki menee päin brinkkalaa. Ehkä tämä on yksi niistä, ainakin osittain.
Katselen jälleen työhuoneen ikkunasta ulos. Voin melkein haistaa kevään tuoksun maisemassa, vaikka nythän pitäisi olla talvi huipussaan. Jotain näkymässä kuitenkin on sellaista, joka kertoo, että aurinkoa kohti mennään. Iloitsen jo nyt kesäisistä pyöräajeluista ja uimareissuista, ajatellen itseni nykyistä paljon kevyemmäksi. Kunpa mikään ylitsepääsemätön este ei sotkisi suunnitelmaani jatkaa tätä dieettiä, joka niin tuntuu omalta.
Reisien isot lihakset ovat kipeät, käveleminen on vähän hankalaa. Aamulla olen kuin puupökkelö kun nousen sängystä, selkäkin kiukuttelee. Keho ei ole tottunut liikkumaan näin paljon.
Älkää käsittäkö väärin. Kaiken pinnallisen harmin alla on yhä positiivinen ajatus mennä eteenpäin kohti kevyempää minää. On säilytettävä realistinen asenne. Eihän elämässä muutenkaan ole joka päivä pelkkää auringonpaistetta, tulee päiviä jolloin kaikki menee päin brinkkalaa. Ehkä tämä on yksi niistä, ainakin osittain.
Katselen jälleen työhuoneen ikkunasta ulos. Voin melkein haistaa kevään tuoksun maisemassa, vaikka nythän pitäisi olla talvi huipussaan. Jotain näkymässä kuitenkin on sellaista, joka kertoo, että aurinkoa kohti mennään. Iloitsen jo nyt kesäisistä pyöräajeluista ja uimareissuista, ajatellen itseni nykyistä paljon kevyemmäksi. Kunpa mikään ylitsepääsemätön este ei sotkisi suunnitelmaani jatkaa tätä dieettiä, joka niin tuntuu omalta.
tiistai 4. helmikuuta 2014
4.2 2014
Au au ouuu...jumppakausi on korkattu!! Ehheh, tyttären sain houkuteltua mukaan eilen, lehdestä löysin "isojen tyttöjen" jumppaohjeita ja ajattelin että nämä on riittävän helppoja jäljiteltäväksi. Tytär pakeni paikalta jo alkulämmittelyn aikana kun tunsi olonsa niin typeräksi (tai tunsi äitinsä niin typeräksi) - onneksi kuitenkin rohkaistui tulemaan hetken päästä takaisin ja meillä oli ihan hauska tuokio. Koiran ilme olisi pitänyt kyllä saada kuvaan - se istui keskellä huitovia käsiä ja jalkoja ja ihan varmasti mietti että pitäisiköhän nyt mennä pyytämään apua jostain. Kun tyylikkäästi hölkkäsin ruokapöydän ympäri (se on keskellä huonetta), koira päätti kuitenkin osallistua yleiseen hauskanpitoon ja alkoi juosta perässäni, näykkien kevyesti nilkkojani välillä. Yksi koiramme roduista on kuulemma sellainen, joka paimentaa lehmiä näykkien niitä kevyesti nilkoista. Noh, en tiedä pitäisikö tästä nyt sitten loukkaantua vai mitä mutta..Lattialla tehtävät jumppaliikkeet eivät myöskään sujuneet oikein hyvin koska koira päätti antaa ensiapua nuolemalla sopivalle korkeudelle ilmestyneitä naamoja suurella hartaudella. Joten jos kippurassa nauramista ja käsillä huitomista ei voi laskea jumpaksi, niin ei se sitten oikein...
No, kyllä me kovasti yritimme. Ilmaan potkiminen oli ihan mukavaa rytmikkään musiikin tahdissa (mies pakeni meteliä saunan lauteille) ja onnistuikin ihan kuin ohjeessa. Mutta osa niistä muista ohjeista...En tajua, miten minusta on tullut niin jäykkä pökkelö. Peräkylän mummokin pääsisi tyylikkäämmin lattialta ylös. Sitäpaitsi, miten voi näin pehmustettu ihminen tuntea joka ikisen luun lattialla pyöriessään??
Ja ne vatsalihakset. Siis kyllä kai minullakin ne jossain ON, mutta niille on tainnut käydä kuten monelle tärkeälle tavaralle kotonamme. En muista mihin olen ne laittanut...Lattiasta en saanut itseäni nostettua ylös muuta kuin vähäsen, mutta jostain se on aloitettava. Kyllä ne vielä löytyvät, jos eivät ihan mustaan aukkoon ole kadonneet. Ne vatsalihakset. Ovat nimittäin tarpeen monessakin, esimerkiksi selän suorassa pitämiseen.
Yöllä sitten sain maksaa innokkaan pomppimisen ja punnerruksen. Selän lihakset menivät sellaiseen kramppiin että rinnan alla tuntui kuin veistä olisi lykätty sisään. Hetken jo ajattelin että henki lähtee, mutta sitten tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä tämä nyt on joku (toinen) kauan kadoksissa ollut lihas, joka ilmaisee itseään. Kipu tuli kuitenkin sellaisina aaltoina että hiki nousi otsalle ja asettui vasta kahden Panadolin jälkeen.
Sen siitä saa kun ensin on ihan pahvina vuositolkulla ja yrittää sitten korjata asian yhdessä illassa.
Tänään olin jälleen reipas kolmen kilometrin lenkkeilijä, personal trainerina maastonakki Tipi. Kerran meinasi kävely muuttua lentoluisteluksi ja mietinkin, että jos kelit tästä liukastuvat, miten käy kävelyn? Minusta on tullut - usean ilmalennon jälkeen - hyvin arka liukkaalla kelillä eikä rennosta liikkumisesta tahdo silloin tulla mitään, vaikka on liukuesteet kengissä. Mitäs sitten? Kuntopyörällä Kiinaan? Tai ehkä se lumi sulaa tieltä kokonaan niin ei ole tuota murhetta sitten...
No, kyllä me kovasti yritimme. Ilmaan potkiminen oli ihan mukavaa rytmikkään musiikin tahdissa (mies pakeni meteliä saunan lauteille) ja onnistuikin ihan kuin ohjeessa. Mutta osa niistä muista ohjeista...En tajua, miten minusta on tullut niin jäykkä pökkelö. Peräkylän mummokin pääsisi tyylikkäämmin lattialta ylös. Sitäpaitsi, miten voi näin pehmustettu ihminen tuntea joka ikisen luun lattialla pyöriessään??
Ja ne vatsalihakset. Siis kyllä kai minullakin ne jossain ON, mutta niille on tainnut käydä kuten monelle tärkeälle tavaralle kotonamme. En muista mihin olen ne laittanut...Lattiasta en saanut itseäni nostettua ylös muuta kuin vähäsen, mutta jostain se on aloitettava. Kyllä ne vielä löytyvät, jos eivät ihan mustaan aukkoon ole kadonneet. Ne vatsalihakset. Ovat nimittäin tarpeen monessakin, esimerkiksi selän suorassa pitämiseen.
Yöllä sitten sain maksaa innokkaan pomppimisen ja punnerruksen. Selän lihakset menivät sellaiseen kramppiin että rinnan alla tuntui kuin veistä olisi lykätty sisään. Hetken jo ajattelin että henki lähtee, mutta sitten tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä tämä nyt on joku (toinen) kauan kadoksissa ollut lihas, joka ilmaisee itseään. Kipu tuli kuitenkin sellaisina aaltoina että hiki nousi otsalle ja asettui vasta kahden Panadolin jälkeen.
Sen siitä saa kun ensin on ihan pahvina vuositolkulla ja yrittää sitten korjata asian yhdessä illassa.
Tänään olin jälleen reipas kolmen kilometrin lenkkeilijä, personal trainerina maastonakki Tipi. Kerran meinasi kävely muuttua lentoluisteluksi ja mietinkin, että jos kelit tästä liukastuvat, miten käy kävelyn? Minusta on tullut - usean ilmalennon jälkeen - hyvin arka liukkaalla kelillä eikä rennosta liikkumisesta tahdo silloin tulla mitään, vaikka on liukuesteet kengissä. Mitäs sitten? Kuntopyörällä Kiinaan? Tai ehkä se lumi sulaa tieltä kokonaan niin ei ole tuota murhetta sitten...
maanantai 3. helmikuuta 2014
3.2 2014
Kurniiii. Maha kurniiii...Mutta en aio antaa periksi. Päivästä on jäljellä vain muutama tunti ja jos menen aikaisin nukkumaan, aamu tulee kohta ja saan taas aamiaista :)
Tänään oli aamulla vähän hutera olo. En kyllä ymmärrä miksi, söin sentään ison lautasellisen puuroa aamiaiseksi. On kuin keho arvaisi jo aamupalasta, että jaaha, tänään mennään pienellä liekillä. Pyysin miestä tuomaan kaupasta lihaa, koska ajattelin että pitää saada kunnon ateria, jotta jaksaa. Sain siis porsaan sisäfilettä, salaattia ja höyrytettyjä kasviksia. Oioi se oli hyvää!!! Tässä kuva, olen kauhean pahoillani että laatu on ihan surkea, mutta no, kyllä te hahmotatte mitä lautasella on, eikös juu :)
Tytär alkoi matkalla taidekouluun selittää, miten aikoo ensi viikonloppuna leipoa muffinsseja joihin tulee suklaakuorrutus. Minun oli pyydettävä, että puhuttaisiin jostain muusta, sen verran alkoi suupielet kastua :D
Tänään olen muutenkin joutunut taistelemaan vähän tavallista enemmän nälkää ja mielitekoja vastaan. Liikunta on jäänyt vähemmälle, ellei lumiukon rakentamista ja lumipallojen heittämistä koiralle lasketa. Kaupassa tuli yhtäkkiä kauhea hiki, mietinkin jo, että joko se mummokuume iski? Toivottavasti ei sentään, ehkä minulla oli vain niin paljon vaatteita palelemisen estämiseksi, eikä sää sitten kuitenkaan ollut kovin kylmä..tai ehkä paasto saa hikoilemaan, mistä sen tietää.
Olen rääkännyt ruumistani niin kauhealla ruokavaliolla aikaisemmin, joten ei oikeastaan olisi mikään ihme, vaikka minulle nyt muutoksen kourissa kasvaisi toinen nenä ja sarvet päähän elimistön puhdistaessa itseään. Myös näille reaktioille on annettava aikaa ja armoa.
Olen henkisesti valmentanut itseäni aloittamaan jumppaamisen kotona. Jokohan olisin valmis tekemään vähän vatsalihasliikkeitä? Tosin pelkään pahoin että en saa itseäni yhtään kertaa lattiasta ylös. Minun kroppani kun luulee että ne vatsalihakset on jotain, mitä käytetään herkuttelun yhteydessä :D
Tänään oli aamulla vähän hutera olo. En kyllä ymmärrä miksi, söin sentään ison lautasellisen puuroa aamiaiseksi. On kuin keho arvaisi jo aamupalasta, että jaaha, tänään mennään pienellä liekillä. Pyysin miestä tuomaan kaupasta lihaa, koska ajattelin että pitää saada kunnon ateria, jotta jaksaa. Sain siis porsaan sisäfilettä, salaattia ja höyrytettyjä kasviksia. Oioi se oli hyvää!!! Tässä kuva, olen kauhean pahoillani että laatu on ihan surkea, mutta no, kyllä te hahmotatte mitä lautasella on, eikös juu :)
Tytär alkoi matkalla taidekouluun selittää, miten aikoo ensi viikonloppuna leipoa muffinsseja joihin tulee suklaakuorrutus. Minun oli pyydettävä, että puhuttaisiin jostain muusta, sen verran alkoi suupielet kastua :D
Tänään olen muutenkin joutunut taistelemaan vähän tavallista enemmän nälkää ja mielitekoja vastaan. Liikunta on jäänyt vähemmälle, ellei lumiukon rakentamista ja lumipallojen heittämistä koiralle lasketa. Kaupassa tuli yhtäkkiä kauhea hiki, mietinkin jo, että joko se mummokuume iski? Toivottavasti ei sentään, ehkä minulla oli vain niin paljon vaatteita palelemisen estämiseksi, eikä sää sitten kuitenkaan ollut kovin kylmä..tai ehkä paasto saa hikoilemaan, mistä sen tietää.
Olen rääkännyt ruumistani niin kauhealla ruokavaliolla aikaisemmin, joten ei oikeastaan olisi mikään ihme, vaikka minulle nyt muutoksen kourissa kasvaisi toinen nenä ja sarvet päähän elimistön puhdistaessa itseään. Myös näille reaktioille on annettava aikaa ja armoa.
Olen henkisesti valmentanut itseäni aloittamaan jumppaamisen kotona. Jokohan olisin valmis tekemään vähän vatsalihasliikkeitä? Tosin pelkään pahoin että en saa itseäni yhtään kertaa lattiasta ylös. Minun kroppani kun luulee että ne vatsalihakset on jotain, mitä käytetään herkuttelun yhteydessä :D
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
2.2 2014
Kuntoiluntäytteisen lauantain jälkeen oli tarpeen pitää yksi laiska päivä. Kurkku tuntui karhealta ja koko kroppaa särki, ajattelin että ehkä nyt on minun vuoroni saada joku isosta valikoimista flunssia, joita tällä hetkellä kiertelee. Tällä hetkellä olo on onneksi vielä kohtalainen, tosin en jaksa edes ajatella mitään kuntoilua. Eipä sitä ihan joka päivä tarvitsekaan, niitä palautumispäiviä pitää olla jopa huippu-urheilijoilla ;) Sairastuminen ei ole nyt muutenkaan suotavaa, olen kahdessa perheessä ainoa, joka pystyy tekemään fyysisesti raskaat työt kuten veden ja puiden kannon ja lumityöt...
Urheilusta ja liikunnasta siirrymme tyylikkäällä aasinsillalla - liikuntaan. Olen metsätietä sauvoessani miettinyt, miten minä oikeastaan suhtaudun liikuntaan. Kuten olen tässä blogissakin kirjoittanut, vielä muutama viikko sitten reipas kävely koiran kanssa tuntui NIIN tylsältä ajatukselta. Siis eihän se maisema edes muutu, joka päivä samat puut ja pellot. Tylsää!! Olen kuitenkin ilmeisesti käynyt läpi jonkun asteisen lobotomian, koska nyt ei kävely tunnu enää niin tylsältä. Vaikka ne metsät ja pellot ovatkin niitä samoja.
Parisen vuotta sitten teimme miehen kanssa yrityksen mennä yhdessä lenkille. Hänellä oli yksin kävellessään tapana miettiä kaikkea positiivista, mutta kun minä lähdin mukaan, kääntyi tilanne oudoille radoille. Jostain syystä kävely täytti minut aggressioilla ja kielteisillä ajatuksilla, niinpä palasimme lenkiltä usein riidoissa. Niin, tiedetään, todella typerää, mutta en osaa selittää miksi niin kävi. Ja miksi niin ei enää käy?
Koska mies edelleen toipuu keuhkokuumeesta, en ole hänestä saanut nyt lenkkiseuraa. Tytär on myös ollut flunssassa, joten olen kävellyt yksin, koiran ryntäillessä pitkin pusikoita. Nyt ajatukset kuitenkin pysyvät hyvillä raiteilla. Mietin mitä kirjoittaisin tänne ja kehittelen muutenkin uusia ideoita. Aivot luovat jatkuvasti.
Kuulun sellaiseen - itse asiassa aika suureenkiin - ryhmään ihmisiä, jotka koululiikunnan kautta ovat saaneet pitkäkestoisen rokotuksen kaikkea liikuntaa vastaan. Miksi, oi miksi liikunnasta pitää tehdä niin inhottavaa koulussa? Suorituspaineita, vertaispaineita, epäonnistumisen tunnetta, kilpailua, pakottamista - joka on johtanut siihen että monella tytöllä kuukautiset ovat ilmestyneet monta kertaa kuukaudessa (sitä kun saattoi käyttää syynä miksi ei voi osallistua liikuntaan) ynnä muihin tekosyihin.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi telinevoimistelu. Käsi ylös jokainen siellä lukevista, joka on aikuisena tarvinnut pukilla taiteilua ja puolapuilla keikkumista? Tiedän kyllä yhden tutun, joka opettajan pakottamana meni puolapuille vastoin omaa tahtoaan ja oli hetkeä myöhemmin sairaalassa vaikean käsivarren murtuman takia...Että sellaista hyötyä.
Toivoisin että koululiikunnasta voisi joskus poistua pelot, ahdistukset ja alistukset ja siitä voisi tulla mieluisa aine myös niille, jotka eivät luonnostaan ole himoliikkujia ja/tai taitavia eri lajeissa. Mikseivät oppilaat saa enemmän itse päättää mitä haluavat tehdä? Eikö tärkeintä olisi se, että koetaan liikkumisen iloa ja todella liikutaan terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kuin että joku vääpeli voi merkitä kansioonsa hienot ruksit kaikkien suoritettujen lajien kohdalle? Suokaa anteeksi vaahtoamiseni, mutta tämä vain koskettaa niin läheltä. Opin vasta aikuisena nauttimaan liikkumisesta, ikään kuin tajusin että se voi olla kivaakin, riippumatta siitä onko laiha, lihava, liikunnallinen tai täysin taitamaton. Ja tämä tapahtui siis siinä parikymppisenä, sen jälkeen on liikunnan määrä elämässäni vaihdellut.
Sama pätee myös uimiseen. Rakastan uimista mutta olen siinä huonompi kuin 10-vuotias tyttäreni, jonka taidot ovat peräisin isän opetuksesta ja omasta halusta oppia. Minun taitamattomuuteni juontaa juurensa neljännen luokan uimahallikeikoista. Meidät laitettiin makaamaan altaan reunalle mahalleen ja siitä uimaope työnsi meidät veteen varoittamatta. Tarkoitus oli opettaa sukeltamista pää edellä. Mahalaskuhan tästä seurasi. Jos ei osannut uida paljon, ei tarvinnut tätä oppia. Sen jälkeen teeskentelin aina, etten jaksanut uida kuin muutaman metrin, näin sain pulikoida vailla suurempia vaatimuksia. Loppuvaiheessa "sairastuin flunssaan" joka kerta kun oli uimahalliin meno, niin paljon nuo tilanteet ahdistivat. En tänä päivänä pysty sukeltamaan. Kuinka tyhmiä voivat aikuiset ollakaan...
Onneksi saan aikuisena päättää itse mitä ja miten paljon liikun. Mietin vaan joskus, olisiko suhtautumiseni liikkumiseen erilainen, jos alku ei olisi ollut tuollainen? Onneksi nämä vahingot ovat kuitenkin korjattavissa.
Katselen ikkunasta, ulkona pyryttää lunta. Se tarkoittaa sitä, että huomisen paastopäivän liikuntaosuudeksi muodostuu taas se kolavalssi...ja ihan vapaaehtoisesti :)
(Kuva: Tällaisia ne ovat, ne "tylsät" lenkkimaisemat ;) )
Urheilusta ja liikunnasta siirrymme tyylikkäällä aasinsillalla - liikuntaan. Olen metsätietä sauvoessani miettinyt, miten minä oikeastaan suhtaudun liikuntaan. Kuten olen tässä blogissakin kirjoittanut, vielä muutama viikko sitten reipas kävely koiran kanssa tuntui NIIN tylsältä ajatukselta. Siis eihän se maisema edes muutu, joka päivä samat puut ja pellot. Tylsää!! Olen kuitenkin ilmeisesti käynyt läpi jonkun asteisen lobotomian, koska nyt ei kävely tunnu enää niin tylsältä. Vaikka ne metsät ja pellot ovatkin niitä samoja.
Parisen vuotta sitten teimme miehen kanssa yrityksen mennä yhdessä lenkille. Hänellä oli yksin kävellessään tapana miettiä kaikkea positiivista, mutta kun minä lähdin mukaan, kääntyi tilanne oudoille radoille. Jostain syystä kävely täytti minut aggressioilla ja kielteisillä ajatuksilla, niinpä palasimme lenkiltä usein riidoissa. Niin, tiedetään, todella typerää, mutta en osaa selittää miksi niin kävi. Ja miksi niin ei enää käy?
Koska mies edelleen toipuu keuhkokuumeesta, en ole hänestä saanut nyt lenkkiseuraa. Tytär on myös ollut flunssassa, joten olen kävellyt yksin, koiran ryntäillessä pitkin pusikoita. Nyt ajatukset kuitenkin pysyvät hyvillä raiteilla. Mietin mitä kirjoittaisin tänne ja kehittelen muutenkin uusia ideoita. Aivot luovat jatkuvasti.
Kuulun sellaiseen - itse asiassa aika suureenkiin - ryhmään ihmisiä, jotka koululiikunnan kautta ovat saaneet pitkäkestoisen rokotuksen kaikkea liikuntaa vastaan. Miksi, oi miksi liikunnasta pitää tehdä niin inhottavaa koulussa? Suorituspaineita, vertaispaineita, epäonnistumisen tunnetta, kilpailua, pakottamista - joka on johtanut siihen että monella tytöllä kuukautiset ovat ilmestyneet monta kertaa kuukaudessa (sitä kun saattoi käyttää syynä miksi ei voi osallistua liikuntaan) ynnä muihin tekosyihin.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi telinevoimistelu. Käsi ylös jokainen siellä lukevista, joka on aikuisena tarvinnut pukilla taiteilua ja puolapuilla keikkumista? Tiedän kyllä yhden tutun, joka opettajan pakottamana meni puolapuille vastoin omaa tahtoaan ja oli hetkeä myöhemmin sairaalassa vaikean käsivarren murtuman takia...Että sellaista hyötyä.
Toivoisin että koululiikunnasta voisi joskus poistua pelot, ahdistukset ja alistukset ja siitä voisi tulla mieluisa aine myös niille, jotka eivät luonnostaan ole himoliikkujia ja/tai taitavia eri lajeissa. Mikseivät oppilaat saa enemmän itse päättää mitä haluavat tehdä? Eikö tärkeintä olisi se, että koetaan liikkumisen iloa ja todella liikutaan terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kuin että joku vääpeli voi merkitä kansioonsa hienot ruksit kaikkien suoritettujen lajien kohdalle? Suokaa anteeksi vaahtoamiseni, mutta tämä vain koskettaa niin läheltä. Opin vasta aikuisena nauttimaan liikkumisesta, ikään kuin tajusin että se voi olla kivaakin, riippumatta siitä onko laiha, lihava, liikunnallinen tai täysin taitamaton. Ja tämä tapahtui siis siinä parikymppisenä, sen jälkeen on liikunnan määrä elämässäni vaihdellut.
Sama pätee myös uimiseen. Rakastan uimista mutta olen siinä huonompi kuin 10-vuotias tyttäreni, jonka taidot ovat peräisin isän opetuksesta ja omasta halusta oppia. Minun taitamattomuuteni juontaa juurensa neljännen luokan uimahallikeikoista. Meidät laitettiin makaamaan altaan reunalle mahalleen ja siitä uimaope työnsi meidät veteen varoittamatta. Tarkoitus oli opettaa sukeltamista pää edellä. Mahalaskuhan tästä seurasi. Jos ei osannut uida paljon, ei tarvinnut tätä oppia. Sen jälkeen teeskentelin aina, etten jaksanut uida kuin muutaman metrin, näin sain pulikoida vailla suurempia vaatimuksia. Loppuvaiheessa "sairastuin flunssaan" joka kerta kun oli uimahalliin meno, niin paljon nuo tilanteet ahdistivat. En tänä päivänä pysty sukeltamaan. Kuinka tyhmiä voivat aikuiset ollakaan...
Onneksi saan aikuisena päättää itse mitä ja miten paljon liikun. Mietin vaan joskus, olisiko suhtautumiseni liikkumiseen erilainen, jos alku ei olisi ollut tuollainen? Onneksi nämä vahingot ovat kuitenkin korjattavissa.
Katselen ikkunasta, ulkona pyryttää lunta. Se tarkoittaa sitä, että huomisen paastopäivän liikuntaosuudeksi muodostuu taas se kolavalssi...ja ihan vapaaehtoisesti :)
(Kuva: Tällaisia ne ovat, ne "tylsät" lenkkimaisemat ;) )
lauantai 1. helmikuuta 2014
1.2 2014
Jaahas jaahas, kuukausi ehti vaihtua...ihanaa, kevät tulee vastaan niin että kohisee!!! Mutta ensin nyt kuitenkin vähän talvea. Tämän päivän liikuntaosuus hoitui kätevästi hyötyliikunnalla. Pitkään kaivattu lumi kun sitten päätti humpsahtaa alas kertaheitolla. Vaikka sanotaan että laiska töitään luettelee, luettelen nyt kuitenkin: kolattu polkuja sinne sun tänne omalla pihalla, sitten kolattu samanlaisia polkuja äidin pihalla ja lopuksi vielä kolattu tie auki lähteelle, josta haemme veden. Aikaa meni noin kaksi tuntia ja hiki tuli. Hyvähyvä!!
Eilinen aamupunnitus sai melkein putoamaan va'alta. Paino jatkaa laskuaan sellaista tahtia, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Kohta on kadonnut jo SEITSEMÄN kiloa,, voitteko kuvitella!!! Torstainen paastopäivä tuotti vähän tuskaa, vaikka yritin pitää itseni kiireisenä koko ajan, etten ehtisi niin miettiä ruokaa. Olenkin huomannut että olen hyvin aikaansaapa maanantaisin ja torstaisin ;) Miehen arvion mukaan kulutin huomattavasti enemmän kuin söin. Siltä se kyllä iltaan mennessä tuntuikin :D
Outo yhdistelmä muuten: paastopäivinä olen luovempi, mutta toisaalta hajamielisempi. Kun ajoin Turkuun tässä jokin aika sitten, huomasin että loin blogitekstiä mielessäni huimaa vauhtia ja sain pari muutakin hyvää ideaa. Toisaalta sitten oikein säikähdin, kun tuli sellainen olo, että olin hetkeksi unohtanut olevani auton ratissa...Voi olla että vain tuntui siltä, ehkä se autopilotti kuitenkin oli koko ajan hereillä, mutta sittenkin.. :/ Ehkä olisi kuitenkin parempi jättää pidemmät ajomatkat tekemättä paastopäivinä ;)
Olen törmännyt outoon ongelmaan. Idea tässä dieetissähän on, että "normaalipäivinä" voisi syödä mitä vaan ja paino laskee silti. No, olen huomannut että kun normipäivänä syön jotain herkkua, tuntuu heti että kaikki menetetyt kilot tumpsahtavat mahaan pam. Siis kyllähän se järki sanoo, ettei se niin voi mennä, mutta joku muu osa päästä sanoo että kyllä voi...ehkä se on vain pelkoa siitä, että sortuu vanhoihin metkuihin ja koko juttu menee pieleen. Ajatusmallista ei ole mitään hyötyä ja siitä pitäisi päästä irti, se on juuri sitä turhaa syyllistämistä jota vastustan hanakasti.
Jos todella haluaa pudottaa painoaan kohtuuvauhtia, on tietenkin hyvä olla mässäämättä normaalipäivinä. Olenkin ilokseni huomannut, että noin yleensä syön järkevästi myös muuten. Eilisellä työmatkalla kävin aikamoisen Jaakobinpainin itseni kanssa siitä, missä ja mitä menen syömään. Yleensä on tapana ollut, että kaupunkireissulla syödään hampurilaiset ja ranskalaiset. Niitä olisin nytkin himoinnut, mutta jotenkin tuntui että se pilaisi kaiken. Vaikka periaatteessa olisin voinut niitä syödä...Nyt voin onnitella itseäni siitä, että söin sen sijaan kiltisti perunamuusia ja seistä tehtyä kalakastiketta sekä ison salaatin Prisman kahvilassa. Maistui hyvälle ja turhat kalorit jäivät hesen rasvalaareihin ;)
Tänään vielä luvassa sulkapalloa, jospa ystäväni mailat olisivat vähän kestävämpää tekoa kuin omat halpisversioni. Mutta ensin, syömään! Menyyllä nuudeleita katkarapujen kera. Namskis ja hyvää viikonloppua!
ps. sulkapallomailoja oli pelin alkaessa kaikkiaan kuusi. Kotiin päin niistä lähti yksi ehjä ja viisi hajonnutta. Heti kun finanssit sallivat, ostan kaksi kunnon mailaa. Tämän lisäksi tänään antoi periksi myös vaakamme. Raakaa peliä tämä piristyskuurilla olo :D
Eilinen aamupunnitus sai melkein putoamaan va'alta. Paino jatkaa laskuaan sellaista tahtia, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Kohta on kadonnut jo SEITSEMÄN kiloa,, voitteko kuvitella!!! Torstainen paastopäivä tuotti vähän tuskaa, vaikka yritin pitää itseni kiireisenä koko ajan, etten ehtisi niin miettiä ruokaa. Olenkin huomannut että olen hyvin aikaansaapa maanantaisin ja torstaisin ;) Miehen arvion mukaan kulutin huomattavasti enemmän kuin söin. Siltä se kyllä iltaan mennessä tuntuikin :D
Outo yhdistelmä muuten: paastopäivinä olen luovempi, mutta toisaalta hajamielisempi. Kun ajoin Turkuun tässä jokin aika sitten, huomasin että loin blogitekstiä mielessäni huimaa vauhtia ja sain pari muutakin hyvää ideaa. Toisaalta sitten oikein säikähdin, kun tuli sellainen olo, että olin hetkeksi unohtanut olevani auton ratissa...Voi olla että vain tuntui siltä, ehkä se autopilotti kuitenkin oli koko ajan hereillä, mutta sittenkin.. :/ Ehkä olisi kuitenkin parempi jättää pidemmät ajomatkat tekemättä paastopäivinä ;)
Olen törmännyt outoon ongelmaan. Idea tässä dieetissähän on, että "normaalipäivinä" voisi syödä mitä vaan ja paino laskee silti. No, olen huomannut että kun normipäivänä syön jotain herkkua, tuntuu heti että kaikki menetetyt kilot tumpsahtavat mahaan pam. Siis kyllähän se järki sanoo, ettei se niin voi mennä, mutta joku muu osa päästä sanoo että kyllä voi...ehkä se on vain pelkoa siitä, että sortuu vanhoihin metkuihin ja koko juttu menee pieleen. Ajatusmallista ei ole mitään hyötyä ja siitä pitäisi päästä irti, se on juuri sitä turhaa syyllistämistä jota vastustan hanakasti.
Jos todella haluaa pudottaa painoaan kohtuuvauhtia, on tietenkin hyvä olla mässäämättä normaalipäivinä. Olenkin ilokseni huomannut, että noin yleensä syön järkevästi myös muuten. Eilisellä työmatkalla kävin aikamoisen Jaakobinpainin itseni kanssa siitä, missä ja mitä menen syömään. Yleensä on tapana ollut, että kaupunkireissulla syödään hampurilaiset ja ranskalaiset. Niitä olisin nytkin himoinnut, mutta jotenkin tuntui että se pilaisi kaiken. Vaikka periaatteessa olisin voinut niitä syödä...Nyt voin onnitella itseäni siitä, että söin sen sijaan kiltisti perunamuusia ja seistä tehtyä kalakastiketta sekä ison salaatin Prisman kahvilassa. Maistui hyvälle ja turhat kalorit jäivät hesen rasvalaareihin ;)
Tänään vielä luvassa sulkapalloa, jospa ystäväni mailat olisivat vähän kestävämpää tekoa kuin omat halpisversioni. Mutta ensin, syömään! Menyyllä nuudeleita katkarapujen kera. Namskis ja hyvää viikonloppua!
ps. sulkapallomailoja oli pelin alkaessa kaikkiaan kuusi. Kotiin päin niistä lähti yksi ehjä ja viisi hajonnutta. Heti kun finanssit sallivat, ostan kaksi kunnon mailaa. Tämän lisäksi tänään antoi periksi myös vaakamme. Raakaa peliä tämä piristyskuurilla olo :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)