2.2 2014

Kuntoiluntäytteisen lauantain jälkeen oli tarpeen pitää yksi laiska päivä. Kurkku tuntui karhealta ja koko kroppaa särki, ajattelin että ehkä nyt on minun vuoroni saada joku isosta valikoimista flunssia, joita tällä hetkellä kiertelee. Tällä hetkellä olo on onneksi vielä kohtalainen, tosin en jaksa edes ajatella mitään kuntoilua. Eipä sitä ihan joka päivä tarvitsekaan, niitä palautumispäiviä pitää olla jopa huippu-urheilijoilla ;) Sairastuminen ei ole nyt muutenkaan suotavaa, olen kahdessa perheessä ainoa, joka pystyy tekemään fyysisesti raskaat työt kuten veden ja puiden kannon ja lumityöt...

Urheilusta ja liikunnasta siirrymme tyylikkäällä aasinsillalla - liikuntaan. Olen metsätietä sauvoessani miettinyt, miten minä oikeastaan suhtaudun liikuntaan. Kuten olen tässä blogissakin kirjoittanut, vielä muutama viikko sitten reipas kävely koiran kanssa tuntui NIIN tylsältä ajatukselta. Siis eihän se maisema edes muutu, joka päivä samat puut ja pellot. Tylsää!! Olen kuitenkin ilmeisesti käynyt läpi jonkun asteisen lobotomian, koska nyt ei kävely tunnu enää niin tylsältä. Vaikka ne metsät ja pellot ovatkin niitä samoja.

Parisen vuotta sitten teimme miehen kanssa yrityksen mennä yhdessä lenkille. Hänellä oli yksin kävellessään tapana miettiä kaikkea positiivista, mutta kun minä lähdin mukaan, kääntyi tilanne oudoille radoille. Jostain syystä kävely täytti minut aggressioilla ja kielteisillä ajatuksilla, niinpä palasimme lenkiltä usein riidoissa. Niin, tiedetään, todella typerää, mutta en osaa selittää miksi niin kävi. Ja miksi niin ei enää käy?

Koska mies edelleen toipuu keuhkokuumeesta, en ole hänestä saanut nyt lenkkiseuraa. Tytär on myös ollut flunssassa, joten olen kävellyt yksin, koiran ryntäillessä pitkin pusikoita. Nyt ajatukset kuitenkin pysyvät hyvillä raiteilla. Mietin mitä kirjoittaisin tänne ja kehittelen muutenkin uusia ideoita. Aivot luovat jatkuvasti.

Kuulun sellaiseen - itse asiassa aika suureenkiin - ryhmään ihmisiä, jotka koululiikunnan kautta ovat saaneet pitkäkestoisen rokotuksen kaikkea liikuntaa vastaan. Miksi, oi miksi liikunnasta pitää tehdä niin inhottavaa koulussa? Suorituspaineita, vertaispaineita, epäonnistumisen tunnetta, kilpailua, pakottamista - joka on johtanut siihen että monella tytöllä kuukautiset ovat ilmestyneet monta kertaa kuukaudessa (sitä kun saattoi käyttää syynä miksi ei voi osallistua liikuntaan) ynnä muihin tekosyihin.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi telinevoimistelu. Käsi ylös jokainen siellä lukevista, joka on aikuisena tarvinnut pukilla taiteilua ja puolapuilla keikkumista? Tiedän kyllä yhden tutun, joka opettajan pakottamana meni puolapuille vastoin omaa tahtoaan ja oli hetkeä myöhemmin sairaalassa vaikean käsivarren murtuman takia...Että sellaista hyötyä.

Toivoisin että koululiikunnasta voisi joskus poistua pelot, ahdistukset ja alistukset ja siitä voisi tulla mieluisa aine myös niille, jotka eivät luonnostaan ole himoliikkujia ja/tai taitavia eri lajeissa. Mikseivät oppilaat saa enemmän itse päättää mitä haluavat tehdä? Eikö tärkeintä olisi se, että koetaan liikkumisen iloa ja todella liikutaan terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kuin että joku vääpeli voi merkitä kansioonsa hienot ruksit kaikkien suoritettujen lajien kohdalle? Suokaa anteeksi vaahtoamiseni, mutta tämä vain koskettaa niin läheltä. Opin vasta aikuisena nauttimaan liikkumisesta, ikään kuin tajusin että se voi olla kivaakin, riippumatta siitä onko laiha, lihava, liikunnallinen tai täysin taitamaton. Ja tämä tapahtui siis siinä parikymppisenä, sen jälkeen on liikunnan määrä elämässäni vaihdellut.

Sama pätee myös uimiseen. Rakastan uimista mutta olen siinä huonompi kuin 10-vuotias tyttäreni, jonka taidot ovat peräisin isän opetuksesta ja omasta halusta oppia. Minun taitamattomuuteni juontaa juurensa neljännen luokan uimahallikeikoista. Meidät laitettiin makaamaan altaan reunalle mahalleen ja siitä uimaope työnsi meidät veteen varoittamatta. Tarkoitus oli opettaa sukeltamista pää edellä. Mahalaskuhan tästä seurasi.  Jos ei osannut uida paljon, ei tarvinnut tätä oppia. Sen jälkeen teeskentelin aina, etten jaksanut uida kuin muutaman metrin, näin sain pulikoida vailla suurempia vaatimuksia. Loppuvaiheessa "sairastuin flunssaan" joka kerta kun oli uimahalliin meno, niin paljon nuo tilanteet ahdistivat. En tänä päivänä pysty sukeltamaan. Kuinka tyhmiä voivat aikuiset ollakaan...

Onneksi saan aikuisena päättää itse mitä ja miten paljon liikun. Mietin vaan joskus, olisiko suhtautumiseni liikkumiseen erilainen, jos alku ei olisi ollut tuollainen? Onneksi nämä vahingot ovat kuitenkin korjattavissa.

Katselen ikkunasta, ulkona pyryttää lunta. Se tarkoittaa sitä, että huomisen paastopäivän liikuntaosuudeksi muodostuu taas se kolavalssi...ja ihan vapaaehtoisesti :)

(Kuva: Tällaisia ne ovat, ne "tylsät" lenkkimaisemat ;) )