4.2 2014

Au au ouuu...jumppakausi on korkattu!! Ehheh, tyttären sain houkuteltua mukaan eilen, lehdestä löysin "isojen tyttöjen" jumppaohjeita ja ajattelin että nämä on riittävän helppoja jäljiteltäväksi. Tytär pakeni paikalta jo alkulämmittelyn aikana kun tunsi olonsa niin typeräksi (tai tunsi äitinsä niin typeräksi) - onneksi kuitenkin rohkaistui tulemaan hetken päästä takaisin ja meillä oli ihan hauska tuokio. Koiran ilme olisi pitänyt kyllä saada kuvaan - se istui keskellä huitovia käsiä ja jalkoja ja ihan varmasti mietti että pitäisiköhän nyt mennä pyytämään apua jostain. Kun tyylikkäästi hölkkäsin ruokapöydän ympäri (se on keskellä huonetta), koira päätti kuitenkin osallistua yleiseen hauskanpitoon ja alkoi juosta perässäni, näykkien kevyesti nilkkojani välillä. Yksi koiramme roduista on kuulemma sellainen, joka paimentaa lehmiä näykkien niitä kevyesti nilkoista. Noh, en tiedä pitäisikö tästä nyt sitten loukkaantua vai mitä mutta..Lattialla tehtävät jumppaliikkeet eivät myöskään sujuneet oikein hyvin koska koira päätti antaa ensiapua nuolemalla sopivalle korkeudelle ilmestyneitä naamoja suurella hartaudella. Joten jos kippurassa nauramista ja käsillä huitomista ei voi laskea jumpaksi, niin ei se sitten oikein...

No, kyllä me kovasti yritimme. Ilmaan potkiminen oli ihan mukavaa rytmikkään musiikin tahdissa (mies pakeni meteliä saunan lauteille) ja onnistuikin ihan kuin ohjeessa. Mutta osa niistä muista ohjeista...En tajua, miten minusta on tullut niin jäykkä pökkelö. Peräkylän mummokin pääsisi tyylikkäämmin lattialta ylös. Sitäpaitsi, miten voi näin pehmustettu ihminen tuntea joka ikisen luun lattialla pyöriessään??

Ja ne vatsalihakset. Siis kyllä kai minullakin ne jossain ON, mutta niille on tainnut käydä kuten monelle tärkeälle tavaralle kotonamme. En muista mihin olen ne laittanut...Lattiasta en saanut itseäni nostettua ylös muuta kuin vähäsen, mutta jostain se on aloitettava. Kyllä ne vielä löytyvät, jos eivät ihan mustaan aukkoon ole kadonneet. Ne vatsalihakset. Ovat nimittäin tarpeen monessakin, esimerkiksi selän suorassa pitämiseen.

Yöllä sitten sain maksaa innokkaan pomppimisen ja punnerruksen. Selän lihakset menivät sellaiseen kramppiin että rinnan alla tuntui kuin veistä olisi lykätty sisään. Hetken jo ajattelin että henki lähtee, mutta sitten tuli siihen johtopäätökseen, että kyllä tämä nyt on joku (toinen) kauan kadoksissa ollut lihas, joka ilmaisee itseään. Kipu tuli kuitenkin sellaisina aaltoina että hiki nousi otsalle ja asettui vasta kahden Panadolin jälkeen.

Sen siitä saa kun ensin on ihan pahvina vuositolkulla ja yrittää sitten korjata asian yhdessä illassa.

Tänään olin jälleen reipas kolmen kilometrin lenkkeilijä, personal trainerina maastonakki Tipi. Kerran meinasi kävely muuttua lentoluisteluksi ja mietinkin, että jos kelit tästä liukastuvat, miten käy kävelyn? Minusta on tullut - usean ilmalennon jälkeen - hyvin arka liukkaalla kelillä eikä rennosta liikkumisesta tahdo silloin tulla mitään, vaikka on liukuesteet kengissä. Mitäs sitten? Kuntopyörällä Kiinaan? Tai ehkä se lumi sulaa tieltä kokonaan niin ei ole tuota murhetta sitten...