Tänään on kulunut tasan kaksikymmentä päivää ensimmäisestä paastopäivästä. Tuntuu että piristyskuurin myötä on aika alkanut kulua nopeammin. Vai mittaanko minä nykyisin aikaa paastopäivästä toiseen :)
Koska va'an näyttämät numerot ovat paastopäivien jälkeen yleensä parhaimmillaan, kävin kurkkaamassa tuloksia tänäänkin. Ja TADAA!! Paino on pudonnut nyt 5,2 kiloa!!!! JESS JESS JESS!! Anteeksi vaan, mutta ihan pakko vähän tuulettaa, JUHUU!! Jos tavoite olisi pudottaa noin 30 kiloa, tarkoittaa tämä sitä, että yksi kuudesosa on jo poissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!
Tänään oli ruokalistalla herkullista kotona tehtyä pannupitsaa. Niin, eikä ole yhtään huono omatunto, kun minä SAAN syödä näinkin aina välillä! Lenkille en kerta kaikkiaan ehtinyt, mutta hyötyliikuntaa tuli sitäkin enemmän. Olen kantanut sisään 80 litraa vettä (meillä ei vesi tule hanasta vaan lähteestä ja juoksee kyllä jos kantaja jaksaa juosta) ja puitakin aimo kasan. Tänään en halua kantaa enää mitään, korkeintaan itseni sohvalle löhöämään. Krooh...
tiistai 28. tammikuuta 2014
maanantai 27. tammikuuta 2014
27.1 2014
Viikonlopun herkuttelun jälkeen heräsin hyvillä mielin uuteen paastopäivään. Mietin menenkö ollenkaan puntarille, joka kuukausi toistuva tynnyriolotila kun näet on vielä päällä...päätin etten masennu, vaikka numerot olisivat vähän nousujohteisia, tietäisinhän ainakin syyn. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, vaakalukemat eivät olleet muuttuneet ollenkaan! Tästä oli hyvä ponnistaa ja motivaatio onkin ollut huipussaan lähes koko päivän.
Aamiainen oli tuttuun tapaan puuroa, se on minulle se paras vaihtoehto. Tunnen syöneeni kunnolla, eikä ihan heti tule uudelleen nälkä. Tänään keitin kunnollista kaurapuuroa, ei mitään pikaryynejä. Voi että maistui hyvälle!! Tänään korvasin mustikat raastetulla omenalla ja kanelilla, tuli hassu makuharha, tuntui kuin olisin syönyt riisipuuroa!
En olekaan tainnut kertoa teille, että viime viikolla keitin yhtenä aamuna puuroa tattarihiutaleista, vieläpä pikasellaisista. Voin yhtään liioittelematta sanoa,etten ole koskaan maistanut mitään niin totaalisen mautonta!! Miten se edes oli mahdollista?? Lautasellinen keitettyä paperimössöä olisi maistunut varmaan vähän samalle...Sen jälkeen on tytär varmistanut joka paastopäivän aamu että "ethän vaan sitten keitä sitä tattaripuuroa" :) Mietin mihin ujutan loput ryynit - ehkä ne kelpaisivat leipätaikinan jatkeeksi joku päivä...
Päivällinen maistui niin hyvälle, että aloin melkein epäillä, ettei tämä varmaan ollut oikeanlainen paastoateria. Kalorit jäi laskematta ja ruoat punnitsematta, mutta kanan rintapala, salaatti ja uunissa haudutetut punajuuret ja lantut menivät kuitenkin oikein mallikkaasti mahaan. Ohjeiden mukaan niiden kuitenkin pitäisi olla ihan oikeat eväät. Varmuuden vuoksi yritän kuitenkin olla nyt syömättä enempää tänään. Kello on nyt 18 joten onhan se aika haaste. Ehkä vähän omenaa tai jotain...
Tänään lisähaastetta on tuonut jostain ilmestynyt makeannälkä. Pahimmillaan se oli heti ruoan jälkeen, mutta harhautin halun ajattelemalla muuta. Tuossa se istuu kuitenkin olkapäällä ja koputtelee ja kröhistelee kurkkuaan, mutta ollaan niinkuin ei huomattaisi...eiköhän se sitten kohta lannistu :)
Luulen ongelman johtuvan siitä, että eilen söimme tyttären kanssa vähän suklaata ja irtokarkkeja. Hyvälle maistuivat, vaikka minulle tulikin vähän huono olo jälkeenpäin. Siis ihan fyysisesti, ei muuten. Tänään mietin, pitäisikö kaapeista kuitenkin raivata pois sipsit ja karkit, etteivät ne sieltä sitten huutele heikkona hetkenä. Ongelma on oikeastaan se, että joskus olisi ihan kiva syödä vähän jotain hyvää. Normipakkaukset vaan ovat sen kokoisia, että kun olet syönyt vaikka kymmenen kappaletta sipsejä, jäljellä on vielä 500 jotka sitten kuikuilevat ylähyllyltä "tuletuletuletule....".
Helpompi olisi heittää kaikki mäkeen ja ostaa kurinalaisesti vain pienen pieniä pakkauksia jotka syödään kerralla pois. Jos tästä keräisin sellaista apinan raivoa ja tekisin tuon raivauksen. Odottakaahan vaan...Ja tänään EN aio langeta minkään sortin pauloihin, että ihan turhaan sieltä kaapissa huutelette!!!!!
Aamiainen oli tuttuun tapaan puuroa, se on minulle se paras vaihtoehto. Tunnen syöneeni kunnolla, eikä ihan heti tule uudelleen nälkä. Tänään keitin kunnollista kaurapuuroa, ei mitään pikaryynejä. Voi että maistui hyvälle!! Tänään korvasin mustikat raastetulla omenalla ja kanelilla, tuli hassu makuharha, tuntui kuin olisin syönyt riisipuuroa!
En olekaan tainnut kertoa teille, että viime viikolla keitin yhtenä aamuna puuroa tattarihiutaleista, vieläpä pikasellaisista. Voin yhtään liioittelematta sanoa,etten ole koskaan maistanut mitään niin totaalisen mautonta!! Miten se edes oli mahdollista?? Lautasellinen keitettyä paperimössöä olisi maistunut varmaan vähän samalle...Sen jälkeen on tytär varmistanut joka paastopäivän aamu että "ethän vaan sitten keitä sitä tattaripuuroa" :) Mietin mihin ujutan loput ryynit - ehkä ne kelpaisivat leipätaikinan jatkeeksi joku päivä...
Päivällinen maistui niin hyvälle, että aloin melkein epäillä, ettei tämä varmaan ollut oikeanlainen paastoateria. Kalorit jäi laskematta ja ruoat punnitsematta, mutta kanan rintapala, salaatti ja uunissa haudutetut punajuuret ja lantut menivät kuitenkin oikein mallikkaasti mahaan. Ohjeiden mukaan niiden kuitenkin pitäisi olla ihan oikeat eväät. Varmuuden vuoksi yritän kuitenkin olla nyt syömättä enempää tänään. Kello on nyt 18 joten onhan se aika haaste. Ehkä vähän omenaa tai jotain...
Tänään lisähaastetta on tuonut jostain ilmestynyt makeannälkä. Pahimmillaan se oli heti ruoan jälkeen, mutta harhautin halun ajattelemalla muuta. Tuossa se istuu kuitenkin olkapäällä ja koputtelee ja kröhistelee kurkkuaan, mutta ollaan niinkuin ei huomattaisi...eiköhän se sitten kohta lannistu :)
Luulen ongelman johtuvan siitä, että eilen söimme tyttären kanssa vähän suklaata ja irtokarkkeja. Hyvälle maistuivat, vaikka minulle tulikin vähän huono olo jälkeenpäin. Siis ihan fyysisesti, ei muuten. Tänään mietin, pitäisikö kaapeista kuitenkin raivata pois sipsit ja karkit, etteivät ne sieltä sitten huutele heikkona hetkenä. Ongelma on oikeastaan se, että joskus olisi ihan kiva syödä vähän jotain hyvää. Normipakkaukset vaan ovat sen kokoisia, että kun olet syönyt vaikka kymmenen kappaletta sipsejä, jäljellä on vielä 500 jotka sitten kuikuilevat ylähyllyltä "tuletuletuletule....".
Helpompi olisi heittää kaikki mäkeen ja ostaa kurinalaisesti vain pienen pieniä pakkauksia jotka syödään kerralla pois. Jos tästä keräisin sellaista apinan raivoa ja tekisin tuon raivauksen. Odottakaahan vaan...Ja tänään EN aio langeta minkään sortin pauloihin, että ihan turhaan sieltä kaapissa huutelette!!!!!
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Myöhemmin samana päivänä...
En nyt ota tavaksi kirjoittaa tänne sentään kahdesti päivässä, mutta tänään näköjään on tarvetta kirjoittamiselle :)
Laiskotuksesta huolimatta lähden lenkille. En niinkään siksi että haluan, vaan koska koiraparka alkaa melkein puhua saadakseen jonkun tekemään kunnollisen lenkin kanssaan. Säälin sitä ja päätän raahata itseni liikkeelle. Saammekin suhteellisen kevyesti aikaan 3 km. Joudumme tosin kääntymään takaisin ennen "virallista venyttelypistettä" koska vastaan tulee karhu kahden naisen kanssa. Tai no, ehkä se oli koira, mutta näytti kovasti paljon karhulta. Koska meidän koiramme puhuu eri kieltä kuin muut koirat, en uskaltanut mennä lähemmäksi vaan tein täyskäännöksen. En käsitä miksi ne muut koirat eivät ymmärrä, että kun meidän koiralla on koko niskan ja yläselän karvat pystyssä ja hampaat irvessä, se tarkoittaa että "ihanaa kun tulit, olen odottanut koko elämäni että juuri sinä tulisit ja voisimme leikkiä yhdessä". Ei ole helppoa olla väärin ymmärretty, koiranakaan.
Kun hankimme koiran reilut viisi vuotta sitten, tarkoitus oli, että koko perhe osallistuu sen ulkoiluttamiseen. Minun aikeeni tyssäsivät aika nopeasti, koska onnistuin saamaan luupiikin vaivoikseni, niin etten päässyt ilman kyyneleitä edes keittiöstä makuuhuoneeseen, puhumattakaan mistään maastojuoksuista. Onneksi vaiva helpotti aikanaan, mutta vei kävelyhalut. Piristyskuurin yhteydessä olen jälleen alkanut kävellä enemmän, toistaiseksi ilman suurempia kipuja, onneksi. Mieheni kävelee yleensä koiran kanssa pitkiä lenkkejä joka päivä, mutta ei voi nyt kipeänä. Niinpä minä sitten...Nolottaa oikeastaan myöntää, että tämä on jäänyt niin täysin miehen vastuulle, koirahan on meidän kaikkien yhteinen...
Summa sumarum: koirasta on hyvä apu piristyskuurilla. Se ei ymmärrä vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisit toinen toistaan uskomattomampia syitä miksi juuri nyt et voi lähteä lenkille. Ainakin tämä koira istuu nenäsi edessä ja tuijottaa hievahtamatta niin kauan, kunnes täysin psyykattuna lähdet liikkeelle, jaksoit tai et :)
(Kuva: Perheemme liikuttavin jäsen :) )
Laiskotuksesta huolimatta lähden lenkille. En niinkään siksi että haluan, vaan koska koiraparka alkaa melkein puhua saadakseen jonkun tekemään kunnollisen lenkin kanssaan. Säälin sitä ja päätän raahata itseni liikkeelle. Saammekin suhteellisen kevyesti aikaan 3 km. Joudumme tosin kääntymään takaisin ennen "virallista venyttelypistettä" koska vastaan tulee karhu kahden naisen kanssa. Tai no, ehkä se oli koira, mutta näytti kovasti paljon karhulta. Koska meidän koiramme puhuu eri kieltä kuin muut koirat, en uskaltanut mennä lähemmäksi vaan tein täyskäännöksen. En käsitä miksi ne muut koirat eivät ymmärrä, että kun meidän koiralla on koko niskan ja yläselän karvat pystyssä ja hampaat irvessä, se tarkoittaa että "ihanaa kun tulit, olen odottanut koko elämäni että juuri sinä tulisit ja voisimme leikkiä yhdessä". Ei ole helppoa olla väärin ymmärretty, koiranakaan.
Kun hankimme koiran reilut viisi vuotta sitten, tarkoitus oli, että koko perhe osallistuu sen ulkoiluttamiseen. Minun aikeeni tyssäsivät aika nopeasti, koska onnistuin saamaan luupiikin vaivoikseni, niin etten päässyt ilman kyyneleitä edes keittiöstä makuuhuoneeseen, puhumattakaan mistään maastojuoksuista. Onneksi vaiva helpotti aikanaan, mutta vei kävelyhalut. Piristyskuurin yhteydessä olen jälleen alkanut kävellä enemmän, toistaiseksi ilman suurempia kipuja, onneksi. Mieheni kävelee yleensä koiran kanssa pitkiä lenkkejä joka päivä, mutta ei voi nyt kipeänä. Niinpä minä sitten...Nolottaa oikeastaan myöntää, että tämä on jäänyt niin täysin miehen vastuulle, koirahan on meidän kaikkien yhteinen...
Summa sumarum: koirasta on hyvä apu piristyskuurilla. Se ei ymmärrä vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisit toinen toistaan uskomattomampia syitä miksi juuri nyt et voi lähteä lenkille. Ainakin tämä koira istuu nenäsi edessä ja tuijottaa hievahtamatta niin kauan, kunnes täysin psyykattuna lähdet liikkeelle, jaksoit tai et :)
(Kuva: Perheemme liikuttavin jäsen :) )
26.1 2014
Tänään olen laiska. Eilinen lauantai kului mukavassa kirpputoritapahtumassa, jossa olin oman yritykseni kierrätystuotteiden kanssa. Liikuntaa tuli lähinnä tavaroiden roudaamisesta edestakaisin, muuten päivä meni seistessä. Herkkujakin söin, olihan lauantai. Huomaan että aivot ovat asettuneet erikoiselle taajudelle, heti kun laitan suuhuni jotain "epäterveellistä", alkaa jokin sisäinen hälytys toimia. Se ei ole tarpeen. Olen ajatellut niin että välillä saan herkutella, kokemuksesta tiedän että täydellinen kieltäytyminen ei omalla kohdallani kuitenkaan onnistu. Tai voisihan se onnistua jonkin aikaa, mutta "ei saa ollenkaan" johtaa hyvin nopeasti vaiheeseen "saa koko ajan".
Olen aina tuskaillut ihmisiä, jotka ostavat kahvilassa kalliin ja upean leivoksen ja pilaavat sitten sen syömisen hokemalla suupalojen väleissä, miten he eivät saisi tällaista syödä ja miten tämä nyt lihottaa. Kotonakin olen sanonut miehelle ja tyttärelle että on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa: syödä herkkua ja nauttia siitä tai olla sitten nauttimatta kokonaan.
Opettelen nyt samaa itsekin. En aio pilata nautintoa manaamalla samalla suussa olevan herkun hornan tuuttiin. Typerää tuhlausta, sanon minä. Kun herkutellaan, niin sitten herkutellaan!
Siitäkin huolimatta mietin tänään, joko olen saanut takaisin kaikki melkein viisi kiloa, jotka ovat tähän mennessä kadonneet. Tunnen itseni turvonneeksi tynnyriksi. No, olen iso tyttö (enkä tarkoita nyt kokoani) ja tiedän että kerran kuussa minä AINA turpoan tynnyriksi, en voi pariin päivään harrastaa kovin rajua liikuntaa JA syön ehkä vähän enemmän. Mutta tämä pätee siis vain muutamaan päivään.
Pysyvään painonpudotukseen kuuluu minusta myös tiedostava armollisuus itseään kohtaan. Ja tätä EI siis tule sekoittaa salaiseen paktiin itsensä kanssa, joka sallii kaikenlaisen mässäilyn erilaisten verukkeiden varjolla. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan itsensä haukkumisesta ole minkään valtakunnan hyötyä, unohdetaan siis se.
Pieni rauhoittuminen on myös tarpeen, jotta taas jaksaisi painaa tarmokkaasti eteenpäin. Olkoon tämä siis ainakin osittain pyjamapäivä - kokonainen ei taida onnistua, koska polttopuut eivät vieläkään ole oppineet juoksemaan itse sisälle ja olen tällä hetkellä kotimme ainoa toimintakykyinen yksilö muiden sairastaessa.. Huomenna taas paastotaan reippaasti, kanan rintapalat odottavat jo jääkaapissa. Asia johon kyllä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, olisi paastopäivien menuun vaihtelevuus, tällä hetkellä en ole jaksanut vaihdella aterioita niin kovin paljoa. No, alussahan tässä vasta ollaan...
Olen aina tuskaillut ihmisiä, jotka ostavat kahvilassa kalliin ja upean leivoksen ja pilaavat sitten sen syömisen hokemalla suupalojen väleissä, miten he eivät saisi tällaista syödä ja miten tämä nyt lihottaa. Kotonakin olen sanonut miehelle ja tyttärelle että on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa: syödä herkkua ja nauttia siitä tai olla sitten nauttimatta kokonaan.
Opettelen nyt samaa itsekin. En aio pilata nautintoa manaamalla samalla suussa olevan herkun hornan tuuttiin. Typerää tuhlausta, sanon minä. Kun herkutellaan, niin sitten herkutellaan!
Siitäkin huolimatta mietin tänään, joko olen saanut takaisin kaikki melkein viisi kiloa, jotka ovat tähän mennessä kadonneet. Tunnen itseni turvonneeksi tynnyriksi. No, olen iso tyttö (enkä tarkoita nyt kokoani) ja tiedän että kerran kuussa minä AINA turpoan tynnyriksi, en voi pariin päivään harrastaa kovin rajua liikuntaa JA syön ehkä vähän enemmän. Mutta tämä pätee siis vain muutamaan päivään.
Pysyvään painonpudotukseen kuuluu minusta myös tiedostava armollisuus itseään kohtaan. Ja tätä EI siis tule sekoittaa salaiseen paktiin itsensä kanssa, joka sallii kaikenlaisen mässäilyn erilaisten verukkeiden varjolla. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan itsensä haukkumisesta ole minkään valtakunnan hyötyä, unohdetaan siis se.
Pieni rauhoittuminen on myös tarpeen, jotta taas jaksaisi painaa tarmokkaasti eteenpäin. Olkoon tämä siis ainakin osittain pyjamapäivä - kokonainen ei taida onnistua, koska polttopuut eivät vieläkään ole oppineet juoksemaan itse sisälle ja olen tällä hetkellä kotimme ainoa toimintakykyinen yksilö muiden sairastaessa.. Huomenna taas paastotaan reippaasti, kanan rintapalat odottavat jo jääkaapissa. Asia johon kyllä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, olisi paastopäivien menuun vaihtelevuus, tällä hetkellä en ole jaksanut vaihdella aterioita niin kovin paljoa. No, alussahan tässä vasta ollaan...
perjantai 24. tammikuuta 2014
24.1 2014
Koska tänne blogiin alkaa pikkuhiljaa tulla lukijoita, ajattelin että olisi ehkä hyvä huomioida muutama seikka.
5:2-dieetti ei välttämättä sovi kaikille. Jos kiinnostuit ja innostuit tästä menetelmästä ja haluaisit kokeilla sitä, otathan huomioon seuraavat seikat.
Dieetti ei sovi jos:
-Olet yli 65-vuotias
-Sinulla on diabetes
-Sinulla on syömishäiriöitä
-Olet jo äärimmäisen laiha
-Olet raskaana tai yrität tulla raskaaksi
-Olet alle 18-vuotias
Jos sinulla on jokin lääkitys, keskustele lääkärin kanssa ennen dieetin aloittamista.
Haluan myös korostaa, että minä en ole lääkäri tai muu hoitoalan ammattilainen, olen vain tavallinen ylipainoinen ihminen. Jokaisella näitä tekstejä lukevalla on siis oma vastuu siitä, miten niihin suhtautuu. Minua ei myöskään voida pitää auktoriteettina mitä tulee laihduttamiseen tai 5:2-dieetin noudattamiseen. Blogin tarkoitus on vain kertoa, miten minä koen tämän dieetin noudattamisen ja millaisia tuloksia ja tuntemuksia se minulla saa aikaan. Jos voin rohkaista jotakuta teksteilläni, on se luonnollisesti iso ilo. Olen myös ajatellut, että tästä kirjoittaminen rohkaisee itseäni jatkamaan. Te, jotka luette, olette minun tukijoukkoni, ihan vain siksi että olette siellä jossain ja luette näitä tekstejä. Kiitos teille siitä!
Joku kyseli jo, voisinko jakaa joitakin reseptejä, jotka sopisivat paastopäiviin. En usko, että laki salliin kirjan ohjeiden suoran jäljentämisen, joten se ei ehkä onnistu. Mutta omia reseptejä voin toki jakaa. Tässä siis pikkuisen muunneltu ohje Kasvispizzasta:
Käytin Lapin Rillaa pohjana, vaikka siinä on hieman enemmän kaloreita kuin ohjeen täysjyvätortillassa. Päälle 1 ruokalusikallinen tomaattipyreetä, 55 g mozzarellajuustoa (itse käytin kevytversiota)kuutioina tai siivuina. Lisää noin 170 gr pilkottuja, kevyesti höyrystettyjä kasviksia: sieniä, punaista paprikaa, kesäkurpitsaa, punasipulia, munakoisia tai pinaattia. Pinnalle vaikka oreganoa tai muuta sopivaa maustetta sekä mielellään tuoreita basilikan lehtiä. Paista uunissa tai mikrossa kunnes juusto on sulanut. Tässä pizzassa on kaloreita yhteensä 358 jos käytät tortillaa, vähän enemmän jos Rillaa.
Ohje ei ole muuten hullumpi kokeiltavaksi, vaikka ei millään dieetillä olisikaan, sen verran hyvältä tämä pizza maistuu!
5:2-dieetti ei välttämättä sovi kaikille. Jos kiinnostuit ja innostuit tästä menetelmästä ja haluaisit kokeilla sitä, otathan huomioon seuraavat seikat.
Dieetti ei sovi jos:
-Olet yli 65-vuotias
-Sinulla on diabetes
-Sinulla on syömishäiriöitä
-Olet jo äärimmäisen laiha
-Olet raskaana tai yrität tulla raskaaksi
-Olet alle 18-vuotias
Jos sinulla on jokin lääkitys, keskustele lääkärin kanssa ennen dieetin aloittamista.
Haluan myös korostaa, että minä en ole lääkäri tai muu hoitoalan ammattilainen, olen vain tavallinen ylipainoinen ihminen. Jokaisella näitä tekstejä lukevalla on siis oma vastuu siitä, miten niihin suhtautuu. Minua ei myöskään voida pitää auktoriteettina mitä tulee laihduttamiseen tai 5:2-dieetin noudattamiseen. Blogin tarkoitus on vain kertoa, miten minä koen tämän dieetin noudattamisen ja millaisia tuloksia ja tuntemuksia se minulla saa aikaan. Jos voin rohkaista jotakuta teksteilläni, on se luonnollisesti iso ilo. Olen myös ajatellut, että tästä kirjoittaminen rohkaisee itseäni jatkamaan. Te, jotka luette, olette minun tukijoukkoni, ihan vain siksi että olette siellä jossain ja luette näitä tekstejä. Kiitos teille siitä!
Joku kyseli jo, voisinko jakaa joitakin reseptejä, jotka sopisivat paastopäiviin. En usko, että laki salliin kirjan ohjeiden suoran jäljentämisen, joten se ei ehkä onnistu. Mutta omia reseptejä voin toki jakaa. Tässä siis pikkuisen muunneltu ohje Kasvispizzasta:
Käytin Lapin Rillaa pohjana, vaikka siinä on hieman enemmän kaloreita kuin ohjeen täysjyvätortillassa. Päälle 1 ruokalusikallinen tomaattipyreetä, 55 g mozzarellajuustoa (itse käytin kevytversiota)kuutioina tai siivuina. Lisää noin 170 gr pilkottuja, kevyesti höyrystettyjä kasviksia: sieniä, punaista paprikaa, kesäkurpitsaa, punasipulia, munakoisia tai pinaattia. Pinnalle vaikka oreganoa tai muuta sopivaa maustetta sekä mielellään tuoreita basilikan lehtiä. Paista uunissa tai mikrossa kunnes juusto on sulanut. Tässä pizzassa on kaloreita yhteensä 358 jos käytät tortillaa, vähän enemmän jos Rillaa.
Ohje ei ole muuten hullumpi kokeiltavaksi, vaikka ei millään dieetillä olisikaan, sen verran hyvältä tämä pizza maistuu!
23.1 2014
Ensimmäistä kertaa paastoaminen tuntuu raskaalta. Olen jo eilen tuntenut itseni nälkäiseksi koko ajan ja illalla tuntui että pitäisi syödä vähän enemmän että jaksaa vähemmällä ravinnolla. Mietin johtuuko tämä kenties kylmyydestä - ihminenhän kuluttaa enemmän kaloreitakin kylmällä säällä? Tai kenties syyllisiä ovatkin hormoonit??
Päivällä raahaan tyttären ulos sauvakävelylle. Pinnistelemme kolmen kilometrin lenkin, vaikka pakkanen saa kaulaliinat huurtumaan. Vitsailen tyttärelle että kohta hän alkaa toivoa että äiti muuttuisi takaisin lötköksi sohvaperunaksi, joka ei paasaa kaloreista. Mietin mielessäni, miten rohkaista tytärtä ilman että hän alkaa tuntea syyllisyyttä. Olen lukenut niin monesta tapauksesta, joissa tytöistä on tullut anorektikoita, koska heille on paasattu kiloista ja kaloreista lapsena. En halua tehdä niin. Mutta kuten tyttärelle sanoin, hänen suhtautumisensa ruokaan ja herkutteluun on tullut perintönä minulta ja nyt tunnen, että minun pitäisi ohjata häntä oikeaan suuntaan, ikään kuin korjata aiheuttamani vahinko, jos näin voi sanoa. Toivon, että hän saisi kasvaa terveenä ja reippaana, jolle liikunta on ilon aihe ja terveellinen syöminen kivaa, hallittua herkuttelua unohtamatta. Kuinka tiukassa tapamme meissä ovatkaan! Toisaalta, tuntuu hyvältä muuttua, kun suunta on oikea. Jokainen voi muuttua!! Onneksi tyttärellä ei vielä ole juuri paino-ongelmia, mutta uskon että minun antamani malli saattaisi niitä joskus aiheuttaa.
Mies on ollut reipas ja tehnyt ruokaa, vaikka se ottaakin koville, keuhkokuume - vaikka onkin kuumeeton - on tehnyt hänet sen verran heikoksi. Wokattuja vihanneksia ja vähän aikaisemmasta juhla-ateriasta jäänyttä uunikalkkunaa. Maistuu ihanalle, yritän muistaa maistella jokaista suupalaa.
Tämäkin päivä kääntyy iltaan. Illalla menemme kokoukseen ja sen jälkeen samalla matkalla ruokakauppaan. Olen hirveän nälkäinen ja ostosten tekeminen tuntuu vähän vaikealta. Hekumoin mielessäni kaikella, mitä ympärilläni näen. Toisaalta lohduttaudun sillä, että päivä on kohta ohi ja saan taas syödä. Taistelen ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteita vastaan, sekin on tänään vaikeaa. Kotona juon tomaattimehua, syön puolet isosta omenasta ja vähän raejuustoa.
Uni ei tahdo tulla. Minulla on jotenkin paha olo, ahdistaa. Mietin jälleen, olenko kunnossa ja olisiko pitänyt käydä terveystarkastuksessa ennenkuin aloitin tämän kuurin. Ajattelen isääni, mietin sairastunko minäkin sydämen vajaatoimintaan. Olenko jo leikkinyt terveydelläni liian kauan? Onko jo myöhäistä?
Mietin ystävääni, jonka olen tänään kuullut olevan vakavasti sairas. Tunnen itseni jotenkin pinnalliseksi ja tekopyhäksi kun kirjoitan tätä blogia. Mitä väliä on muutamalla kilolla, kun toisen elämä on vaakalaudalla? Mutta sitten muistan, ettei kyse ole vain ulkonäöstä tai muusta pinnallisesta. Elämän jokainen hengenveto on lahja Luojaltamme ja niin siihen pitäisi myös suhtautua. Miten käsittelet sinulle kallisarvoista lahjaa? Etkö pidäkin siitä hyvää huolta? Olen saanut lahjaksi elämän - minulla on kaikki syyt pitää sitä arvossa ja huolehtia itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja elossa. Ei se ole pinnallista ajattelua!
Tahdon niin jatkaa, muuten ei painonpudotuksesta tule mitään.
Pyörin sängyssäni, yritän rauhoittua. Lopulta onneksi uni voittaa - ja minä olen voittanut tämän päivän!
Päivällä raahaan tyttären ulos sauvakävelylle. Pinnistelemme kolmen kilometrin lenkin, vaikka pakkanen saa kaulaliinat huurtumaan. Vitsailen tyttärelle että kohta hän alkaa toivoa että äiti muuttuisi takaisin lötköksi sohvaperunaksi, joka ei paasaa kaloreista. Mietin mielessäni, miten rohkaista tytärtä ilman että hän alkaa tuntea syyllisyyttä. Olen lukenut niin monesta tapauksesta, joissa tytöistä on tullut anorektikoita, koska heille on paasattu kiloista ja kaloreista lapsena. En halua tehdä niin. Mutta kuten tyttärelle sanoin, hänen suhtautumisensa ruokaan ja herkutteluun on tullut perintönä minulta ja nyt tunnen, että minun pitäisi ohjata häntä oikeaan suuntaan, ikään kuin korjata aiheuttamani vahinko, jos näin voi sanoa. Toivon, että hän saisi kasvaa terveenä ja reippaana, jolle liikunta on ilon aihe ja terveellinen syöminen kivaa, hallittua herkuttelua unohtamatta. Kuinka tiukassa tapamme meissä ovatkaan! Toisaalta, tuntuu hyvältä muuttua, kun suunta on oikea. Jokainen voi muuttua!! Onneksi tyttärellä ei vielä ole juuri paino-ongelmia, mutta uskon että minun antamani malli saattaisi niitä joskus aiheuttaa.
Mies on ollut reipas ja tehnyt ruokaa, vaikka se ottaakin koville, keuhkokuume - vaikka onkin kuumeeton - on tehnyt hänet sen verran heikoksi. Wokattuja vihanneksia ja vähän aikaisemmasta juhla-ateriasta jäänyttä uunikalkkunaa. Maistuu ihanalle, yritän muistaa maistella jokaista suupalaa.
Tämäkin päivä kääntyy iltaan. Illalla menemme kokoukseen ja sen jälkeen samalla matkalla ruokakauppaan. Olen hirveän nälkäinen ja ostosten tekeminen tuntuu vähän vaikealta. Hekumoin mielessäni kaikella, mitä ympärilläni näen. Toisaalta lohduttaudun sillä, että päivä on kohta ohi ja saan taas syödä. Taistelen ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteita vastaan, sekin on tänään vaikeaa. Kotona juon tomaattimehua, syön puolet isosta omenasta ja vähän raejuustoa.
Uni ei tahdo tulla. Minulla on jotenkin paha olo, ahdistaa. Mietin jälleen, olenko kunnossa ja olisiko pitänyt käydä terveystarkastuksessa ennenkuin aloitin tämän kuurin. Ajattelen isääni, mietin sairastunko minäkin sydämen vajaatoimintaan. Olenko jo leikkinyt terveydelläni liian kauan? Onko jo myöhäistä?
Mietin ystävääni, jonka olen tänään kuullut olevan vakavasti sairas. Tunnen itseni jotenkin pinnalliseksi ja tekopyhäksi kun kirjoitan tätä blogia. Mitä väliä on muutamalla kilolla, kun toisen elämä on vaakalaudalla? Mutta sitten muistan, ettei kyse ole vain ulkonäöstä tai muusta pinnallisesta. Elämän jokainen hengenveto on lahja Luojaltamme ja niin siihen pitäisi myös suhtautua. Miten käsittelet sinulle kallisarvoista lahjaa? Etkö pidäkin siitä hyvää huolta? Olen saanut lahjaksi elämän - minulla on kaikki syyt pitää sitä arvossa ja huolehtia itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja elossa. Ei se ole pinnallista ajattelua!
Tahdon niin jatkaa, muuten ei painonpudotuksesta tule mitään.
Pyörin sängyssäni, yritän rauhoittua. Lopulta onneksi uni voittaa - ja minä olen voittanut tämän päivän!
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
22.1 2014
Lämpömittari näyttää aamulla ennätyslukemia, -20 astetta. Auringonpaiste lohduttaa kuitenkin, kun lähdemme kylmänjähmeällä autolla käymään terveyskeskuksessa. Siellä mies saa hyviä uutisia: antibioottikuuri puree hyvin ja tulehdusarvot ovat jälleen normaalit. Vaara ei tietenkään ole vielä ohi, eikä miestä tarvitse hirveästi komentaa sohvalle kun pääsemme kotiin. Onneksi hän jaksaa lämmittää puu-uunejamme, se luonnistuu häneltä paremmin kuin minulta.
Tytär lähtee kyläilemään joten en saa tänään lenkkeilykaveria. Koira olisi kuitenkin vietävä lenkille. Sekä koira että minä suuntaisimme mieluummin peiton alle lämpimään mutta ei auta, mentävä on. Kierrämme kuitenkin vain lyhyen lenkin, eikä koira valita. Nautin kauniista maisemista, vaikka tuntuukin että olen siirtynyt saaristomereltä napajäätikölle. Harrastan hyötyliikuntaa: kuusi kaupan kestokassillista puita löytävät tiensä sisälle puuhyllyyn lämpenemään. Ne ovat kyllä kuivia mutta hui, niin kylmiä!!
Olen rohkaistunut lisää ja pyysin tänään että mies ottaisi minusta "ennen"-kuvan. Kun luen jonkun laihdutusurakasta, minusta on tosi mielenkiintoista katsoa miten paljon ihmiset ovat muuttuneet laihtuessaan. Jotta voisimme kaikki ihmetellä minun muodonmuutostani, laitan siis tähän nyt kuvan siitä, miltä näytän tänään:
Tämän kuvan laittaminen tänne ei ollut helppoa. Minusta ei myöskään ole helppoa katsoa tätä kuvaa. Ilmeisesti meidän peilimme hoikistaa jonkin verran, koska se kuva jota olen nyt uskaltautunut katsomaan peilistä, näyttää aavistuksen verran hoikemmalta kuin tämä nainen tässä. No, oli miten oli, näin kamera minut näki tänään. Ja olen tosiaan sentään jo laihtunut melkein neljä kiloa joten tämä ei edes ole enää "minä pahimmillani".
Olen tähän päivään asti miettinyt, uskallanko alkaa kertoa tästä blogista ja sen kirjoittamisesta vielä muille. Miksi? Koska
- En ole luottanut itseeni täysin. Entä jos tämä homma tyssää? Noloa lopettaa blogi parin viikon jälkeen sanoihin "ei tästä tullutkaan mitään".
-Entä jos tämä dieetti ei sovikaan minulle? Silloin tästä tulee lyhyt novelli.
-Nolottaa. Mitä ne, jotka lukevat tätä ajattelevat minusta ja teksteistäni? Olen kirjoittanut blogia jo useamman vuoden, mutta tekstit eivät ole olleet kovin henkilökohtaisia. Onko ihmisistä vaikeaa lukea näin henkilökohtaista tekstiä? Onko yksityisyyteni vaarassa?
Ehkä jo jollekulle uskaltaudun kertomaan. Kirjoittaminen on kaikesta huolimatta hauskempaa, kun joku muu lukee tekstejä, itseni lisäksi. Sinä joka ehkä luet tätä: kirjoita rohkeasti kommenttejasi ja tunnelmiasi. Ajatuksesi ovat minulle arvokkaita ja tervetulleita!
Tytär lähtee kyläilemään joten en saa tänään lenkkeilykaveria. Koira olisi kuitenkin vietävä lenkille. Sekä koira että minä suuntaisimme mieluummin peiton alle lämpimään mutta ei auta, mentävä on. Kierrämme kuitenkin vain lyhyen lenkin, eikä koira valita. Nautin kauniista maisemista, vaikka tuntuukin että olen siirtynyt saaristomereltä napajäätikölle. Harrastan hyötyliikuntaa: kuusi kaupan kestokassillista puita löytävät tiensä sisälle puuhyllyyn lämpenemään. Ne ovat kyllä kuivia mutta hui, niin kylmiä!!
Olen rohkaistunut lisää ja pyysin tänään että mies ottaisi minusta "ennen"-kuvan. Kun luen jonkun laihdutusurakasta, minusta on tosi mielenkiintoista katsoa miten paljon ihmiset ovat muuttuneet laihtuessaan. Jotta voisimme kaikki ihmetellä minun muodonmuutostani, laitan siis tähän nyt kuvan siitä, miltä näytän tänään:
Tämän kuvan laittaminen tänne ei ollut helppoa. Minusta ei myöskään ole helppoa katsoa tätä kuvaa. Ilmeisesti meidän peilimme hoikistaa jonkin verran, koska se kuva jota olen nyt uskaltautunut katsomaan peilistä, näyttää aavistuksen verran hoikemmalta kuin tämä nainen tässä. No, oli miten oli, näin kamera minut näki tänään. Ja olen tosiaan sentään jo laihtunut melkein neljä kiloa joten tämä ei edes ole enää "minä pahimmillani".
Olen tähän päivään asti miettinyt, uskallanko alkaa kertoa tästä blogista ja sen kirjoittamisesta vielä muille. Miksi? Koska
- En ole luottanut itseeni täysin. Entä jos tämä homma tyssää? Noloa lopettaa blogi parin viikon jälkeen sanoihin "ei tästä tullutkaan mitään".
-Entä jos tämä dieetti ei sovikaan minulle? Silloin tästä tulee lyhyt novelli.
-Nolottaa. Mitä ne, jotka lukevat tätä ajattelevat minusta ja teksteistäni? Olen kirjoittanut blogia jo useamman vuoden, mutta tekstit eivät ole olleet kovin henkilökohtaisia. Onko ihmisistä vaikeaa lukea näin henkilökohtaista tekstiä? Onko yksityisyyteni vaarassa?
Ehkä jo jollekulle uskaltaudun kertomaan. Kirjoittaminen on kaikesta huolimatta hauskempaa, kun joku muu lukee tekstejä, itseni lisäksi. Sinä joka ehkä luet tätä: kirjoita rohkeasti kommenttejasi ja tunnelmiasi. Ajatuksesi ovat minulle arvokkaita ja tervetulleita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)