Ensimmäistä kertaa paastoaminen tuntuu raskaalta. Olen jo eilen tuntenut itseni nälkäiseksi koko ajan ja illalla tuntui että pitäisi syödä vähän enemmän että jaksaa vähemmällä ravinnolla. Mietin johtuuko tämä kenties kylmyydestä - ihminenhän kuluttaa enemmän kaloreitakin kylmällä säällä? Tai kenties syyllisiä ovatkin hormoonit??
Päivällä raahaan tyttären ulos sauvakävelylle. Pinnistelemme kolmen kilometrin lenkin, vaikka pakkanen saa kaulaliinat huurtumaan. Vitsailen tyttärelle että kohta hän alkaa toivoa että äiti muuttuisi takaisin lötköksi sohvaperunaksi, joka ei paasaa kaloreista. Mietin mielessäni, miten rohkaista tytärtä ilman että hän alkaa tuntea syyllisyyttä. Olen lukenut niin monesta tapauksesta, joissa tytöistä on tullut anorektikoita, koska heille on paasattu kiloista ja kaloreista lapsena. En halua tehdä niin. Mutta kuten tyttärelle sanoin, hänen suhtautumisensa ruokaan ja herkutteluun on tullut perintönä minulta ja nyt tunnen, että minun pitäisi ohjata häntä oikeaan suuntaan, ikään kuin korjata aiheuttamani vahinko, jos näin voi sanoa. Toivon, että hän saisi kasvaa terveenä ja reippaana, jolle liikunta on ilon aihe ja terveellinen syöminen kivaa, hallittua herkuttelua unohtamatta. Kuinka tiukassa tapamme meissä ovatkaan! Toisaalta, tuntuu hyvältä muuttua, kun suunta on oikea. Jokainen voi muuttua!! Onneksi tyttärellä ei vielä ole juuri paino-ongelmia, mutta uskon että minun antamani malli saattaisi niitä joskus aiheuttaa.
Mies on ollut reipas ja tehnyt ruokaa, vaikka se ottaakin koville, keuhkokuume - vaikka onkin kuumeeton - on tehnyt hänet sen verran heikoksi. Wokattuja vihanneksia ja vähän aikaisemmasta juhla-ateriasta jäänyttä uunikalkkunaa. Maistuu ihanalle, yritän muistaa maistella jokaista suupalaa.
Tämäkin päivä kääntyy iltaan. Illalla menemme kokoukseen ja sen jälkeen samalla matkalla ruokakauppaan. Olen hirveän nälkäinen ja ostosten tekeminen tuntuu vähän vaikealta. Hekumoin mielessäni kaikella, mitä ympärilläni näen. Toisaalta lohduttaudun sillä, että päivä on kohta ohi ja saan taas syödä. Taistelen ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteita vastaan, sekin on tänään vaikeaa. Kotona juon tomaattimehua, syön puolet isosta omenasta ja vähän raejuustoa.
Uni ei tahdo tulla. Minulla on jotenkin paha olo, ahdistaa. Mietin jälleen, olenko kunnossa ja olisiko pitänyt käydä terveystarkastuksessa ennenkuin aloitin tämän kuurin. Ajattelen isääni, mietin sairastunko minäkin sydämen vajaatoimintaan. Olenko jo leikkinyt terveydelläni liian kauan? Onko jo myöhäistä?
Mietin ystävääni, jonka olen tänään kuullut olevan vakavasti sairas. Tunnen itseni jotenkin pinnalliseksi ja tekopyhäksi kun kirjoitan tätä blogia. Mitä väliä on muutamalla kilolla, kun toisen elämä on vaakalaudalla? Mutta sitten muistan, ettei kyse ole vain ulkonäöstä tai muusta pinnallisesta. Elämän jokainen hengenveto on lahja Luojaltamme ja niin siihen pitäisi myös suhtautua. Miten käsittelet sinulle kallisarvoista lahjaa? Etkö pidäkin siitä hyvää huolta? Olen saanut lahjaksi elämän - minulla on kaikki syyt pitää sitä arvossa ja huolehtia itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja elossa. Ei se ole pinnallista ajattelua!
Tahdon niin jatkaa, muuten ei painonpudotuksesta tule mitään.
Pyörin sängyssäni, yritän rauhoittua. Lopulta onneksi uni voittaa - ja minä olen voittanut tämän päivän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti