Laiskotuksesta huolimatta lähden lenkille. En niinkään siksi että haluan, vaan koska koiraparka alkaa melkein puhua saadakseen jonkun tekemään kunnollisen lenkin kanssaan. Säälin sitä ja päätän raahata itseni liikkeelle. Saammekin suhteellisen kevyesti aikaan 3 km. Joudumme tosin kääntymään takaisin ennen "virallista venyttelypistettä" koska vastaan tulee karhu kahden naisen kanssa. Tai no, ehkä se oli koira, mutta näytti kovasti paljon karhulta. Koska meidän koiramme puhuu eri kieltä kuin muut koirat, en uskaltanut mennä lähemmäksi vaan tein täyskäännöksen. En käsitä miksi ne muut koirat eivät ymmärrä, että kun meidän koiralla on koko niskan ja yläselän karvat pystyssä ja hampaat irvessä, se tarkoittaa että "ihanaa kun tulit, olen odottanut koko elämäni että juuri sinä tulisit ja voisimme leikkiä yhdessä". Ei ole helppoa olla väärin ymmärretty, koiranakaan.
Kun hankimme koiran reilut viisi vuotta sitten, tarkoitus oli, että koko perhe osallistuu sen ulkoiluttamiseen. Minun aikeeni tyssäsivät aika nopeasti, koska onnistuin saamaan luupiikin vaivoikseni, niin etten päässyt ilman kyyneleitä edes keittiöstä makuuhuoneeseen, puhumattakaan mistään maastojuoksuista. Onneksi vaiva helpotti aikanaan, mutta vei kävelyhalut. Piristyskuurin yhteydessä olen jälleen alkanut kävellä enemmän, toistaiseksi ilman suurempia kipuja, onneksi. Mieheni kävelee yleensä koiran kanssa pitkiä lenkkejä joka päivä, mutta ei voi nyt kipeänä. Niinpä minä sitten...Nolottaa oikeastaan myöntää, että tämä on jäänyt niin täysin miehen vastuulle, koirahan on meidän kaikkien yhteinen...
Summa sumarum: koirasta on hyvä apu piristyskuurilla. Se ei ymmärrä vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisit toinen toistaan uskomattomampia syitä miksi juuri nyt et voi lähteä lenkille. Ainakin tämä koira istuu nenäsi edessä ja tuijottaa hievahtamatta niin kauan, kunnes täysin psyykattuna lähdet liikkeelle, jaksoit tai et :)
(Kuva: Perheemme liikuttavin jäsen :) )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti