Torstai ja paastopäivä. Kädet ovat jäässä ja mahaa kurnii. Mutta en minä valita, päin vastoin. Paastopäivät tuntuvat jo kuin ryhdinojennukselta, palautukselta suoralle polulle. Niiden avulla pääsen koko ajan lähemmäs tavoitettani, kevyempää minää ja hyvää oloa. Paastopäivä on ystäväni - vaikka iltaa kohden tämä ajatus voi välillä joutua koetukselle :)
Eilen illalla sain syömähepulin. Olisin halunnut ihan hirveästi syödä suklaata, sitä vaan ei löytynyt mistään. Vain melkein jo kovettuneita missä-x-karkkeja ja sokerittomia dietorelle-karkkeja (jotka muuten ovat aika hyviä). Juures-sipsejä, no, nekin saivat kelvata. Suolapähkinöitä, mmmm...melkein häpesin sitä hillitöntä suklaan kaipaustani ja ihmettelin mikä minua oikein vaivaa. Kaiken lisäksi olin ollut kovin kiukkuinen päivällä - ja ei, minulla ei ole mitään fyysistä syytä, jota voisin käyttää tässä keppihevosena...
Tytär löysi kaapista valkosuklaa-nougatjauhetta, mikä sekoitetaan maitoon. Silmät kiiluen valmistimme siitä moussea. Samassa muistin pakastimessa olevan yrttivoipatongin ja nakkasin sen uuniin. Ja sitten syötiin. Yrttivoi valui sormien välistä kun silmät ummessa nautin makujen runsaudesta. Muutama kirsikkatomaatti, juustoa, pippurikalkkunaa..
Yritin päättäväisesti ajatella, että EN sitten ala tuntea huonoa omaatuntoa myöhemmin vaan nautin nyt ja olen hiljaa, nyt JA myöhemmin. Hyvältähän nuo maistuivat ja maha oli herkuista pinkeä jälkeenpäin.
Mutta sitä huonoa omaatuntoa oli sittenkin vähän vaikea pitää loitolla. Ihan pikkuisen kadutti moinen kohtaus. Ja hetken tuntui että nytkö minulla alkaa itsehillintä rakoilla, enkä pysty enää pysymään oikealla kurssilla. Tähänkö se sitten tyssää, että kuukauden jaksoin taistella ja nyt luovutan ja palaan entiseen?
Ehei. Annoin ajatusten tulla ja sitten päästin ne menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisin, kun tämä on kuitenkin niin helppoa, ensimmäistä kertaa milloinkaan?
Niin niin, ollaan rehellisiä. Ei se ole aina helppoa. Oletteko kuulleet sanonnan "vatsa hankaa selkärankaa", tarkoittaen sitä, että maha on niin tyhjä että etu- ja takaosa ottavat jo toisiinsa kiinni? Viime paastopäivän iltana, kun yritin nukkua, tuntui tältä. Se on sinänsä huvittava ajatus, kun sen jo sokeakin näkee, etteivät minun vastapuoleni todellakaan ota toisiinsa kiinni vielä pitkiin aikoihin. Olen kuitenkin aina ollut iltasyöjä ja vanhoista tottumuksista johtuen nälkä iskee aina illalla. Kaiken lisäksi alkoi vasemmassa kyljessä ihme kouristelu, joka herätti minut kolme kertaa vaivuttuani juuri uneen. Ajattelin että nyt riitti ja nousin syömään - neljäsosan banaanista (haa, nyt luulitte jotain muuta :) ) Se auttoi ja uni tuli.
Paastopäivät ovat omalla tavallaan haasteellisia. Jos unohtaa juoda, nälkä tuntuu melkein liikaa. Hieman päätä huippaa ja paleltaa. Ärtymyksen kanssa on tehtävä töitä, ettei kaatuisi toisten niskaan. Mutta kun motivaatio on kohdallaan, ihminen pystyy melkein mihin vaan. Iltapäivällä, siinä viiden maissa, on joka ikinen paastopäivä ollut sellainen voittaja-fiilis. Jess, enää muutama tunti ja olen selvinnyt tästä päivästä.
Kuvitelkaa että tuntee itsensä voittajaksi vähintään kaksi kertaa viikossa. Ei ollenkaan hullumpi olotila :)
Huomenna aamulla punnitsen taas itseni. Eilinen mässäily voi vaikuttaa, tai sitten ei. Tuli mitä tuli, se ei lannista eikä masenna. Minä pystyn tähän kyllä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti