Lähdemme tyttären kanssa Turkuun, olen syönyt terveellisen aamiaisen. Jostain syystä nälkä kurnii suolistossa jo tunnin kuluttua. Voi älkää puhuko minulle dieeteistä, en halua olla koko ajan nälkäinen! Ostan kaupasta Dietorelle-makeisia ja syön niitä varmaan kymmenen, hiljentääkseni nälkääni. Käymme kirjastossa, sen yhteydessä olevassa kahvilassa tarjotaan lounasta. Vatsa huutaa, mutta koska outo menyy ei kolahda tyttäreen, popsin hieman lisää makeisia ja päätän kestää.
Olen pari päivää aikaisemmin ostanut iltapäivälehden liitteen, jossa käsitellään, mitäs muuta kuin painonpudotusta. En yleensä innostu tällaisista lehdistä, mutta tässä numerossa on jotain mikä saa uteliaaksi. Luenkin liitteen kannesta kanteen, se on harvinaisen täynnä järkevää asiaa.
Huomioni kiinnittyy 5:2-menetelmään. Luen kirjoituksen tarkkaan, samoin reseptiehdotukset. Päätän katsoa kaupunkimatkalla, jos löytäisin Michael Mosleyn kirjan aiheesta, hän lienee tämän menetelmän edelläkävijöitä.
Olen jo uskaltanut kotona puhua ääneen että haluaisin tehdä kiloilleni jotain. Perhe on täysillä mukana kuten aina. He eivät ole koskaan sanoneet, että ai taasko sinä aloitat laihdutuskuurin. Siitä heille lämmin kiitos. Ilman läheisten tukea on vaikeaa olla vahva tällaisissa asioissa.
Olen tehnyt myös selkeästi tiettäväksi, että tämä EI sitten ole laihdutuskuuri. Jos joku lipsauttaa suustaan tuon sanan, painelen suoraan kaapille ja syön kokonaisen suklaalevyn silmät uhmasta leimuten. Ei, ei laihdutuskuuri vaan PIRISTYSKUURI. Siitähän tässä on aika pitkälle kyse, painon pudotessa ja kunnon toivottavasti noustessa alkavat keho ja mieli piristyä. Mies ja tytär päättävät aloittaa myös, kumpikin hieman eri pohjalta ja tarpeista, mutta kuitenkin. Teemme tämän yhdessä.
Kenellekään muulle en asiasta puhu. Olen todella epäonnistunut niin monta kertaa, etten oikein luota itseeni. En halua olla pessimisti, ennemminkin realisti. En odota liikoja mutta aion yrittää parhaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti