Aamulla miehellä on jo parempi olo ja hän toivoo, ettemme lähtisi enää sairaalaan. Minä kuitenkin vaadin, että viemme homman loppuun saakka. Aavistelen, etteivät asiat kuitenkaan ole hyvin. Mies on järkevä ja suostuu ja niinpä ajelemme talvisissa maisemissa kohti Saloa.
Sairaalassa on hiljaista, röntgeniin ja labraan pitää soitaa ovikelloa, jonoa ei ole. Päivystyksessä joudumme kuitenkin odottamaan pitkään. Lopulta ystävällinen ja pirteä naislääkäri kertoo mikä miestäni vaivaa: keuhkokuume. Helpotus on valtava, vaikka kyse onkin vakavasta asiasta. Tästä voi kuitenkin parantua. Antibioottikuuri aloitetaan ja suuntaamme kohti kotia. Aurinko tuntuu jälleen paistavan hieman kirkkaammin.
Mietit ehkä mitä tekemistä mieheni voinnilla on dieettini kanssa? Asiat liittyvät ehdottomasti toisiinsa. Huomaan, että dieettini on toiminut hyvin, kun olen voinut lähes omistautua sille kokonaan, ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Viikonlopun tapahtumat ovat sekoittaneet elämän ja sen järjestelmälliset viitekehykset totaalisesti. Koko tilanne tuntuu epätodelliselta. Niin MITÄ minä olinkaan tekemässä ennenkuin tämä kaikki alkoi? Miten jatkan tästä eteenpäin? Saanko enää niin sanotusti langan päästä kiinni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti