11.1 2014

Tyttäreni käy pelaamassa ystäväjoukon kanssa kori- ja jalkapalloa aina lauantai-iltaisin. Tämä tarkoittaa puoltatoista tuntia kovaa hikiliikuntaa. Minuakin on yritetty houkutella mukaan, mutta olen jyrkästi kieltäytynyt. En halua nolata itseäni, en jaksa näillä kiloilla ja kunnolla juosta juuri yhtään. Peli on lisäksi minulle liian rajua, siis kiitos ei.

Tähän asti olemme istuneet pelisalin ulkopuolella käytävässä juttelemassa toisen "odottavan äidin" kanssa (siis molemmat odottavat pelaamassa olevia lapsiaan, ettei nyt tule vääriä käsityksiä). Uuden vireeni ansiosta kuitenkin alan miettiä, miten mekin voisimme liikkua ja käyttää tuon ajan hyväksemme. Niinpä raahaan mukanani sulkapallomailat ja houkuttelen ystäväni pelaamaan. Tunnin saammekin pelata liikuntasalin toisessa päässä, toisten pelatessa koripalloa toisessa. Tätä lisää taas ensi viikolla!

Mietin miten äkkiä ihmisen ajatusmaailma voi muuttua. Reilu viikko sitten liikunta oli vielä niin vastenmielistä, nyt jo etsin tilaisuuksia liikkua. Kotona olen myös kaivanut kuntopyörän esiin kuivuvien pyykkien alta ja alkanut polkea sillä. En jaksa pitkiä aikoja kerralla, jalkoja alkaa särkeä 15 minuutin polkemisen jälkeen, en tiedä miksi. Arvelen että huono selkäni ei pidä asennosta. No, en lannistu, poljen kaksi kertaa tuon ajan. Sitä paitsi, ajattelen että jokainen hetki jonka harrastan ylipäätään jotain liikuntaa, vie minua hitaasti kohti päämäärää. Olkoonkin että vähän pienemmin askelin. Positiivisuuden lisääntyminen suorastaan hämmästyttää minua. Mitä minulle on tapahtumassa? Olkoon mitä hyvänsä, haluan sitä lisää!

(Kuva: Meno voi yltyä näin rajuksi kun tämä tyttö innostuu liikkumisesta. Tai voi olla että halpahallimailat eivät ole se paras vaihtoehto sulkapalloon...)