Viikon toinen paastopäivä. Aamu sujuu jo rutiinilla, puuroa ja mustikoita. Tähän mennessä olen lastannut lautaselle määrän jonka olen olettanut olevan se 100 g. Kysyn mieheltä, onko määrä hänestä oikea. Hän ottaa lautaseni ja asettaa sen armotta keittiöva'an päälle. "Ota puolet pois" hän toteaa ja minä teen työtä käskettyä, ehkä hieman vastahakoisesti. Tahdon kuitenkin onnistua, olisi älytöntä pinnistellä paastopäivinä ja epäonnistua siksi, ettei viitsi noudattaa kalorirajoitusta.
Lähdemme koko perhe kolmen kilometrin lenkille. Olen lainannut minulle ja tyttärelle kävelysauvat kirjastosta. Itselleni siksi että pysyisin paremmin liukkaalla pystyssä ja tyttärelle siksi, että kävely olisi mielekkäämpää. Omat sauvani ovat hieman liian pitkät, joten ilo ei ole optimaalinen, mutta olen niin tarmoa täynnä etten välitä. Tuntuu että hauikset saavat näin vähän enemmän treeniä ja sehän passaa.
Lenkkimme alkaa - ei niin viisaasti - jyrkällä ylämäellä, koska on päästävä talon takana olevan kallion päälle. Puuskutan jo alkumatkassa, mutta en anna sen häiritä. Tytär sauvoo menemään vauhdikkaasti, hänellä on tyyli näköjään jo veressä. Hetken päästä löydän itsekin hyvän kävelyrytmin, sauvat antavat sen verran lisävauhtia että miehellä (jolla ei ole sauvoja) on hieman vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Tuntuu hyvältä, minä liikun ja nautin siitä!! Takaisin matkalla haastan tyttären ottamaan ylämäkispurtin (alamme hieman väsyä ja tahti hidastuu) ja niinpä me melkein juoksemme pienen mäen huipulle. Olenko tämä todellakin minä, jolle kävelylenkit olivat niin vastenmielisiä vain muutamia päiviä sitten? Voiko ihminen todella muuttua näin nopeasti? Ilmeisesti voi, jos riittävä motivaatio löytyy!
Olen niin täynnä energiaa että siivoan koko talon ja tiskaan tiskit. Tuntuu että jaksaisin vaikka mitä. Onkohan tämä aivan normaalia?
Ruoka on ihanaa, paistan uunissa meille kanan rintapalat, lisukkeena on salaattia. Nautin jälleen jokaisesta suupalasta ja vatsa tulee mukavan täyteen.
Päivän tiukin paikka tulee illalla, kun tulemme kotiin joka torstaisesta kokouksesta. Yleensä olen tuolloin nälkäinen kuin susi ja syön reilun iltapalan. Nälkä kurnii nytkin suolissani ja tunnen ärtymyksen kasvavan. En kuitenkaan syö vaan keitän vettä ja heitän sekaan kasvisliemijauhetta ja hieman tomaattimehua. Palan painikkeeksi syön useita kirsikkatomaatteja, ne purskahtelevat ihanasti suussani. Lohdutan itseäni että kohta on taas aamu ja sen myötä aamiainen.
Puolen yön aikaan nousen sängystä, kurniva vatsani pitää kovempaa ääntä kuin kuorsaava minäni. Mies on ollut ilkeä - ei vaan anteeksi kiltti ja leiponut omista jyvistä leipää illalla, koko talo tuoksuu tuoreelle leivälle. Saadakseni unta ja vatsani hiljaiseksi syön postimerkin kokoisen leivänpalan. Niin, pala ei todellakaan ole suurempi. Vatsani hiljenee ja uni saa vallan. Jälleen yksi voitto saavutettu!!
Kummasti vaan makutottumukset ja liikunnan tarvekin muuttuvat. Kuten olet blogistani huomannut, minua ei hiukan yli vuosi sitten olisi saanut kuntosalille mitenkään, ja sitä aiempina vuosina opettelin uusiksi kasvisten syönnin, sillä niiitäkään en osannut syödä niin paljon kuin pitäisi. En pitänyt mausta, mutta nyt nekin maistuvat.
VastaaPoistahttp://dzinninajatuksia.blogspot.fi