Tammikuun alku

Menossa on hiljainen suostuttelukampanja. Suostuttelijana minä, suostuteltavana minä. Inhoan uusia alkuja joista pidetään kovaa meteliä. Lähinnä kai siksi, että itsellä uudet alut muuttuvat nopeasti uusiksi lopuiksi. On parempi aloittaa hiljakseen, eipä tarvitse sitten selitellä epäonnistumistaan kaikille.

Tahtoisin muuttua normaalipainoiseksi. Totta kai tahtoisin, ei kai kukaan halua olla ylipainoinen. Välillä yritin omaksua rehevän aistillisen naisen roolia, ajattelin että kun nyt olen tällainen pyllerö, ehkä tämä on sitten minä.. Se olisi sopinut niin hyvin boheemin nautiskelijan imagooni. Mutta jos tämä nykyinen muotoni olisi omani, ei kai minun pitäisi tuntea itseäni niin....epätyytyväiseksi itseeni. Ihailen naisia, jotka ovat reilusti ylipainoisia, mutta ovat sitä ylpeästi ja viihtyvät kiloissaan. Minä en viihdy.

Mies on aloittanut tipattoman tammikuun. Hän ei ole vaatinut minua osallistumaan, hän ei usko siihen että toisia yritetään pakottaa mihinkään. Minäkin haluaisin aloittaa, mutta sisäinen mukavuusolioni murisee. Täytyykö kaikesta hauskasta luopua. Sitä paitsi tämä on NIIN klisee, tipaton tammikuu.

Vaivihkaa, vähän salaa jopa itseltäni, aloitan lopulta kuitenkin.  Ei siksi että on tammikuu, vaan koska tajuan sen olevan järkevää. Meillä ei olla koskaan juotu humalahakuisesti, se ei ole ollut juomisen tarkoitus.  Koska kuitenkin haluan vapautua keinotekoisen iloisuuden kahleista, päätän pitää taukoa. En lopeta pysyvästi, siihen ei ole mitään syytä. Joskus tulevaisuudessa juon taas lasin viiniä ruokani kanssa ja nautin siitä. En kuitenkaan halua, että sen viinin on ehdottomasti oltava aina mukana, siksi päädyn tähän ratkaisuun.

 Keittiön pöydälle jää rommipullon pohjat, en uskalla kaataa niitä pois, koska kuvittelen että sitten rynnistän ostamaan uuden pullon. Siellä se pullo on vieläkin (tätä kirjoittaessa ollaan jo 21.1. kohdalla). En ole koskenut siihen, mutta en myöskään kaatanut pois. Olkoon, kyllä keittiössä tilaa on.