Olen taas vauhdissa, onneksi. Olo on parempi ja jaksan kuskata tyttären pianotunnille. Iltapäivällä menemme jälleen koulun liikuntasalille pelaamaan. Otan mukaan sulkapallomailat, joista toinen antaa lopullisesti periksi jo pelin alkuvaiheessa. Harmittaa. Olen niin motivoitunut liikkumaan ja olisi halunnut hikoilla ja kuluttaa kaloreita sydämen kyllyydestä. Katselen toisten korispeliä, mutta totean etten ole vielä valmis. Tyydyn heittelemään koreja salin toisella laidalla. Leikin ystävieni pienen tyttären kanssa ja totean että sekin käy liikunnasta. Miten mahtaisin jaksaa jos itselläni olisi 1,5-vuotias lapsi? Ehkä en siinä tapauksessa olisi edes ehtinyt keräämään tällaista kilovarastoa mukaani...
Kun tulemme kotiin, miehellä on huono olo. Hän ei saa kunnolla henkeä. Pelko puristaa sydäntäni, mitä on tapahtumassa. Lähdemme ajamaan lähimmälle päivystysasemalle eli Salon sairaalaan 50 kilometrin päähän. Olen väsynyt mutta niin täynnä pelkoa ja adrenaliinia että hädin tuskin tunnen ajavani kohti sairaalaa. Mielessä risteilevät pelottavat ajatukset. En kai menetä miestäni nyt, kun olemme juuri aloittaneet jotain uutta ja innostavaa? Ajatus tuntuu varmasti jotenkin hassulta ulkopuolisesta, mutta näin kuitenkin ajattelen. Olemme mieheni kanssa aika erilaisia, eikä silloin ole helppoa löytää jotain, mistä kaikki innostuvat. Ei tämä sinänsä ole meitä koskaan häirinnyt, mutta olen nauttinut tästä yhteishengestä, yhdessä tekemisestä. Otetaanko se nyt minulta pois?
Olen käynyt läpi isän menetyksestä aiheutuneen surutyön kuluneen vuoden aikana, oikeastaan se jatkuu vielä. En ole vielä kyllin vahva uuteen surutyöhön.
Aika kuluu. Keskiyöllä lääkäri sanoo, ettei mitään selkeää syytä ole löytynyt. Mieltäni kaihertaa keuhkoveritulpan riski. Lääkäri ei usko siitä olevan kyse, mutta sanoo että vasta aamulla se mahdollisuus voidaan täysin sulkea pois, verikokeiden ja röntgenkuvien avulla. Hän haluaisi pitää mieheni yön yli sairaalassa, mutta tämä ei suostu jäämään. Nukkuminen kymmenen eri vaivojaan valittavan päivystyspotilaan keskellä saa hänet peruuttamaan ovesta ulos. Ymmärrän häntä täysin, vaikka olenkin pelkoni takia vihainen siitä, ettei hän suostu jäämään. Mitä minä teen jos jotain tapahtuu yöllä?
Kotona mies melkein ryömii suoraan sänkyyn ja nukkuu onneksi aamuun saakka. Minä en ole syönyt koko iltana mitään, mutta en pysty saamaan vieläkään ruokaa alas. Pakotan itseni syömään yhden banaanin ja juon vettä päälle. Totean lakoonisesti, että tämäpä on tehokas dieetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti